Patrick Modiano: Uinuvia muistoja

WSOY 2019
Suom. Lotta Toivanen

KUN RUOTSIN akatemia myönsi vuoden 2014 Nobelin kirjallisuuspalkinnon ranskalaiselle Patrick Modianolle, kiitteli se tätä ”muistin taiteesta”. 

Modianon tuotanto onkin täynnä muistinmenetyksiä, nostalgiaa ja ennen kaikkea identiteetin rakentumista muistojen varaan. Taustalla on useimmiten oma elämä ja hatarat muistikuvat omista vanhemmista, erityisesti isästä. Modianon salaperäinen italianjuutalainen isä toimi muun muassa mustan pörssin kauppiaana Saksan miehittäessä Ranskaa. Kyseinen ajanjakso kummitteleekin yleensä taustalla kirjailijan tuotannossa.

Alkukielellä vuonna 2017 ilmestyneessä Uinuvissa muistoissa, joka on Modianon ensimmäinen kirja vuonna 2014 tulleen suuren tunnustuksen jälkeen, muistamisen teemaa on suorastaan alleviivattu. Kirjassa kovasti Modianoa itseään muistuttava seitsenkymppinen kertoja Jean D., niin, muistelee elettyä elämää. 

”Koetan panna muistojani järjestykseen. Jokainen niistä on palapelin palanen, mutta lukuisia puuttuu, niin että useimmat niistä ovat irrallisia. Joskus onnistun yhdistämään kolme tai neljä, mutta en sen enempää”, Jean tunnustaa lukijalle. Jean listailee nimiä ja paikkoja. Välillä löytyy vanhoja passeja tai vanhojen kirjojen välistä muistilappuja.

Mitään varsinaista tarinan kaarta pitkin Modiano ei lukijaa kuljeta, vaan Jeanin uinuvat muistot ovat utuisia ja unenomaisen runollisia tuokiokuvia. Kuvat vievät 1960- ja 1970-luvuille Jeanin nuoruuden Pariisiin ja kohtaamisiin miehen mieleen jäljen tavalla tai toisella jättäneiden ihmisten, elämän ”haamujen”, kanssa.

Nämä haamut ovat ihmistyyppeinä tuttuja Modianon aiemmista kirjoista. Kirjailijaa kiehtovat arvoitukselliset, kenties kohtalokkaat naiset ja boheemit miehet, usein hämärät sellaiset. Kohtausten näyttämöinä ovat asemat, hotellihuoneet, kuppilat ja salatieteisiin erikoistunut kirjakauppa.

Jeanille (ja Modianolle) on tärkeää tehdä selkoa ja tiliä näistä näennäisesti irrallisista, mutta taiteilijan identiteettiä muovanneista kohtaamisista: ”Esitän itselleni vielä viimeisen kerran nämä kysymykset, ennen kuin ne katoavat vailla vastausta aikojen yöhön.”

Mutta varsinaisia vastauksia Modiano ei lukijalle anna ja hyvä niin. Yksityishenkilönäkin tietyn salaperäisyyden säilyttäneen kirjailijan suuri taito on pitää romaaninsa pieninä mysteereinä, jotka jättävät lukijan sopivan nälkäiseksi täydentämään niin halutessaan tapahtumien alut, aukot ja päät itse. Vaikutelma korostuu Modianon suosimassa proosan muodossa, ytimekkäässä pienoisromaanissa.

Kuten aiemmassakin tuotannossaan, Modiano loihtii lukijan käyskenneltäväksi tarkkoja paikan- ja kadunnimiä vilisevän menneen maailman tenhoa hehkuvan Pariisin. Kirjallisuudessa läpeensä romantisoitu rakkauden kaupunki on Modianonkin käsittelyssä toki romanttinen, mutta rapistuvalla tavalla. Sitä ympäröi selittämätön melankolisuus ja vaaran tuntu. Uinuvia muistoja herättää kaipuun päästä kuljeskelemaan tämän Pariisin hämärille kujille. Vaikka vain että voisi nostaa palttoon kaulukset pystyyn ja painella hotellihuoneen lämpöön turvaan. 

 Tommi Kumén