Jorge Luis Borges: Viisi aihetta
Aviador 2021
suom. Pentti Saaritsa
Kirjoista, ajasta ja kuolemattomuudesta
Argentiinalaisen mestarikirjailijan luennoista koostettu esseekokoelma ilahduttaa
Lukeminen on yksi ilon ja onnellisuuden muoto. Jos kirjaa on vaikea lukea, kirjailija on epäonnistunut tehtävässään. Tätä mieltä oli argentiinalainen runoilija ja novellisti Jorge Luis Borges (1899–1986) luennoidessaan Buenos Airesissa kesällä 1978. Luentosarja koottiin kirjaksi otsikolla Borges oral (1979), ja se ilmestyi viime vuonna Pentti Saaritsan kääntämänä suomennoksena nimellä Viisi aihetta. Idea on sama kuin Saaritsan Borges-suomennoksessa Seitsemän iltaa, joka sisältää kirjailijan esitelmiä esseiden muodossa. On ilo nähdä, että loistavan argentiinalaisen prosaistin teoksia on taas käännetty ja julkaistu suomeksi.
Viisi aihetta -esseekokoelma on Borgesin myöhäisempää tuotantoa; kirjailija aloitti runojen ja novellien julkaisemisen jo 1920-luvulla. Hän on itse todennut, että Viisi aihetta on hänen osuutensa mainituista viidestä luennosta, haluten näin korostaa, että kuulijat ovat yhtä tärkeitä kuin luennoitsija, joiden yhteistyötä luento vaatii. Borges käsittelee teoksessaan Viisi aihetta hänelle olennaisimpia ja läheisimpiä teemoja ”kirja”, ”aika” ja ”kuolemattomuus”. Lisäksi kirjailija omistaa luennot mystikko ja teosofi Emanuel Swedenborgille sekä salapoliisikertomus-genrelle.
Kirjaa ilmaisumuotona käsittelevällä luennollaan Borges käy läpi kirjan arvostusta eri aikakausina. Esimerkiksi antiikin aikaan kirja oli vain puhutun sanan korvike, siis toisarvoinen. Eräskin suuri ajattelija, Pythagoras, kieltäytyi kirjoittamasta opetuksiaan sen vuoksi, että hänen ajattelunsa tulisi jäädä elämään oppilaiden mielissä. Kirjastonhoitajana sekä kansalliskirjaston johtajana työskennellyt Borges itse tunnustautuu ”kirjan palvojaksi”. Kirjailijan jo 55-vuotiaana saavuttanut täydellinen, isältä peritty, sokeus ei estänyt häntä täyttämästä kotiaan kirjoilla, joiden läsnäolon ja ”ystävällisen vetovoiman” hän kertoi tuntevansa. Borges kuitenkin pohti edelleen: ”Mitä on kirja, ellemme avaa sitä? Pelkästään paperia ja nahkaa.” Kirjan olemassaolo alkaa, kun se avataan. Borges puhuukin lukijoiden kirjaa rikastuttavasta vaikutuksesta: Joka kerta, kun luemme kirjan, se muuttuu.
Novellien kuten Tlön, Uqbar, Orbis Tertius ja Aleph myötä tunnetuksi tulleen Borgesin tuotanto koostuu lyhyistä teksteistä, joille ominaista on ytimekäs ja pelkistetty kielellinen ilmaisu. Kirjailija ei juuri selitä tai perustele ajatuksiaan, päinvastoin – tarkoitus on herättää lukijassa lisää kysymyksiä. Kuten tyypillistä polyglotille ja lukeneelle Borgesille, Viisi aihetta -kirjassa vilahtelee runsaasti viittauksia antiikin filosofeihin, englanninkielisen ja maailmankirjallisuuden merkkihenkilöihin, mystikoihin, jopa kabbalisteihin.
Borges myös mainitsee aina kehottaneensa oppilaitaan lukemaan vähemmän kirjallisuuskritiikkiä ja enemmän kirjoja. Hänen mielestään tärkeintä on, että kirjan tekijän ääni tavoittaa meidät lukiessamme. Se tuottaa meille iloa, senkin uhalla, että ymmärtäisimme vähemmän.
Viisi aihetta sopii Borges-konkareille ja -vasta-alkajille, sillä kirjailija tarkastelee elämän ja metafysiikan suuria kysymyksiä kepeän yleistajuisesti. Kirjan maltillisen sivumäärän ei myöskään pitäisi pelästyttää tämän päivän kärsimätöntä lukijaa.
Suvi Ondreka-Leinonen
David Foster Wallace: Tennisesseet
Siltala 2021
suom. Tero Valkonen
David Foster Wallacensa tuntevat tietävät hyvin, miten iso osa tenniksellä oli kirjailijan elämässä. Wallace (1962–2008) oli lahjakas paikallisen tason tennisjuniori ja sijoitti pääteoksensa Infinite Jestin (1996) tapahtumat suurelta osin tennisakatemiaan.
Wallace tunnetaan paitsi fiktiostaan, myös tarkkanäköisistä artikkeleista ja esseistään. Harva on kirjoittanut urheilusta niin hienosti kuin Wallace tenniksestä. Tennisesseet-valikoiman vuosien 1991–2006 esseistä neljä on uusia Infinite Jestin Päättymättömäksi riemuksi vuonna 2020 tulkinneen Tero Valkosen käännöksiä. Juhani Lindholmin suomentama muistelomainen Tennistä ja tornadoja oli mukana jo aiemmassa Wallace-kokoelmassa Hauskaa, mutta ei koskaan enää (2012).Teksteissä Wallace käyttää tyylilleen ominaisesti muun muassa matkakertomuksen ja taidekritiikin keinoja. Lajituntemuksensa turvin hän avaa niin tenniksen teknistä geometriaan ja urheilulliseen lahjakkuuteen perustuvaa puolta kuin lajin esteettisiä arvoja.
Kuinka Tracy Austin särki sydämeni –esseessä Wallace ruotii urheiluelämäkertojen kehnoutta käyttäen esimerkkinä 1970- ja 80-lukujen vaihteen teinitähti Austinin (ja haamukirjailijan) muistelmia.
”Esiintyvä huippu-urheilija on juuri se eläimen ja enkelin häkellyttävä ristisiitos, jota meidän keskiverron epäkauniiden katsojien on niin vaikea itsessämme nähdä”, Wallace kirjoittaa. Hän harmittelee haluamme saada tietää näiden ihmeellisten olioiden ”koko Tarinan”, sillä tuloksena on lähinnä latteuksia tähän tapaan: ”Tajusin heti mitä olin tehnyt, nimittäin voittanut Yhdysvaltojen avoimet, ja olin riemuissani.”
Mutta urheilijat saavat synninpäästön. Tennispelaaja Michael Joycen ammatillinen taidokkuus esimerkkinä muutamista valintaa, vapautta, rajoituksia, iloa, groteskiutta ja inhimillistä täydellisyyttä koskevista kysymyksistä -esseessä Wallace seuraa kirjoitushetkellä nousussa olevaa yhdysvaltalaista Joycea vuoden 1995 Kanadan avoimessa tennisturnauksessa. Teksti ja sitä seuraava Demokratiaa ja kaupankäyntiä Yhdysvaltojen avoimissa -essee ovat mainioita yleiskurkistuksia 1990-luvun tennikseen ja amerikkalaiseen urheilukulttuuriin.
Joycen kautta Wallace kuvaa huippu-urheilussa tehtäviä uhrauksia. ”He antautuvat täysin jonkin tavoittelulle, kestävät suurta puutetta ja tuskaa voidakseen toteutua ihmisinä juuri sen kautta, ja lisäksi heillä on täydellisyyteen suhde jota me ihailemme ja jonka palkitsemme…” Itse emme samalle tielle halua, ja urheilijat uhrautuvat siis puolestamme.
Olisi liikaa pyydetty, että kaiken tämän lisäksi Joyce, Tracy Austin tai edes Roger Federer olisivat vielä kiinnostavia ajattelijoita tai loistokkaita kirjoittajia. Federeriä, tennisesteetikkojen ykkössuosikkia, käsittelee kirjan viimeinen essee Roger Federer uskonnollisena kokemuksena (2006), joka on jo moderni klassikko.
Wallace selittää, miten sveitsiläinen on muutamassa vuodessa noussut yksin vastustamaan lajin yleistä kehityssuuntaa, jossa suositaan hyökkäävän taitotenniksen sijaan puolustavampaa voimaan perustuvaa takakenttäpeliä. Hän kuvailee vetävästi yksittäisiä pisteitä ja ”Feder-hetkiä”, joissa aika pysähtyy, ja taitoniekka kaivaa paletistaan henkeäsalpaavan lyönnin, joka uhmaa luonnonlakeja. Niin hienosti kuin Wallace Federerin neroutta selittääkin, myöntää hän kaikkien selitysten olevan epätäydellisiä. Kuin uskonnollisessa kokemuksessa.
Tennisesseet on kelpo lisä Wallace-suomennosten joukkoon. Olisin tosin kaivannut kustantajalta tai suomentajalta vielä esipuhetta, jossa olisi avattu Wallacen suhdetta tennikseen ja innoitusta tämän suomennosvalikoiman taustalla.
Tommi Kumén
Donna Freitas: Rose Napolitanon yhdeksän elämää
Otava 2021
suom. Riie Heikkilä
Kirjailijana, tutkijana ja opettajana toimiva Donna Freitas on tullut 2000- ja 2010-luvulla tunnetuksi sekä kauno- että tietokirjailijana. Rose Napolitanon yhdeksän elämää käsittelee Freitasin aiemmistakin teoksista tuttua tematiikkaa ottaen kantaa naisten oikeuksiin ja yhteiskunnassa vallitsevaan naiskuvaan. Kirjailijan omaa elämänpiiriä heijastelevat teoksen päähenkilön, sosiologian tohtori ja tutkija Rose Napolitanon uravalinnat, sekä teokseen valikoituneet tapahtumapaikat. Rose niin kuin Freitas itse vaikuttavat New Yorkissa ja Barcelonassa, ja kirjoittajan omakohtaisten kokemusten mukanaan tuoma asiantuntijuus lisää tekstin uskottavuutta.
Tarinan lähtöasetelmassa Rose ajautuu riitelemään aviomiehensä Luken kanssa raskausajan vitamiineista. Rose ja Luke ovat naimisiin mennessään olleet yhtä mieltä siitä, etteivät he tahdo lapsia. Mutta myöhemmin Luke on tullut toisiin aatoksiin ja alkanut painostaa Rosea perheenlisäykseen. Rose säilyttää konfliktitilanteessa kantansa, ja riidan myötä heidän avioliittonsa päättyy. Tämä on kuitenkin vain yksi mahdollisista tapahtumaketjuista. Miten tilanne etenisi, jos Rose antaisikin periksi ja suostuisi yrittämään lasta, tai Luke tyytyisi elämään avioliitossa ilman jälkikasvua? Miltä tulevaisuus näyttäisi, jos he eivät eroaisikaan? Teoksen esittelemät vaihtoehtoiset elämät osoittavat, että pienetkin asiat, kuten yksittäiset eleet ja sanavalinnat, voivat muuttaa tapahtumien suuntaa ja vaikuttaa tulevaisuuteen peruuttamattomasti.
Eri elämät eivät suinkaan kuvaa erillisiä, vastakkaisiin suuntiin johtavia reittejä. Ne ovat pikemminkin polkuja, jotka kulkevat välillä limittäin ja risteilevät ja yhdistyvät, kunnes taas erkanevat toisistaan jonkin käänteentekevän tapahtuman seurauksena. Teksti ripottelee sinne tänne muistutuksia yksilön valintojen merkityksellisyydestä, mikä korostaa ajatusta yksilön vastuusta ja mahdollisuuksista vaikuttaa oman elämänsä kulkuun. Vaihtoehtoisten elämien yhtäläisyydet ja eri elämissä toistuvat tapahtumat asettavat tämän individualistisen näkemyksen kuitenkin kyseenalaiseksi; jotkin tapahtumat, teot ja ihmisten väliset kohtaamiset toistuvat vaihtoehtoisista tulevaisuudennäkymistä toiseen, vaikka yksilöt itse tekisivät millaisia valintoja tahansa. Toisinaan erilaisetkin reitit ja valinnat voivat johtaa samaan lopputulokseen.
Teoksen kerronta ei etene kronologisesti, vaan se poukkoilee hallitsemattomasti eri elämien välillä luku kerrallaan. Erilaisten todellisuuksien lisäksi lukijaa kuljetetaan edestakaisin vuodesta ja päivämäärästä toiseen. Kerronnan mielenkiintoinen ja paikoin haastava rakenteellinen ratkaisu lukeutuu ennen kaikkea teoksen ansioihin, sillä se tarjoaa tilaisuuden tarkastella aikaa ja todellisuutta uudella tavalla. Kenties todellisuus saa muotonsa ja merkityksensä juuri merkittävistä tapahtumista ja kohtaamisista, joiden järjestys ja sijainti aikajanalla on kokonaisuuden kannalta toissijaista.
Rosen ja Luken elämäntilanteen kautta teos pohtii naisen ja miehen oikeutta hankkia tai olla hankkimatta lasta. Rosen oman äitisuhteen ja hänen oman äitiytensä kautta kuvataan monitasoisesti äitiyttä ja siihen liittyviä kysymyksiä. Tässä ylisukupolvisessa äitiyden ja naiseuden kuvauksessa korostuvat eri roolit, joihin naisen tulee yhteiskunnassa sopeutua. Vaimon, äidin ja tyttären rooleissa Rose määrittyy suhteessa muihin ihmisiin, ja hän joutuu tasapainottelemaan itseensä kohdistettujen, ristiriitaistenkin odotusten, paineiden ja vaatimusten kanssa. Kaiken keskellä hän pyrkii rakentamaan oman identiteettinsä ja pohtimaan, mitä todella haluaa elämältään.
Rose Napolitanon yhdeksän elämää on lukukokemuksena palkitseva ja yllätyksellinen. Teos ei pureskele kaikkea valmiiksi, vaan jättää ilahduttavasti tilaa myös lukijan omille oivalluksille ja kysymyksille. Yhdeksän elämää osoittavat, etteivät yksilön vaihtoehdot rajaudu mustavalkoisesti vain joko lasten hankkimiseen tai lapsista kieltäytymiseen – valintojen ja vaihtoehtojen kenttä on paljon tätä monimuotoisempi. Yksi teoksen keskeisimmistä teemoista on lopulta myös äitiyden monimuotoisuus.
Hanna Vainionpää
Julia Phillips: Katoava maa
Siltala 2021
suom. Hilkka Pekkanen
Yhdysvaltalaiskirjailija Julia Phillipsin esikoisromaani Katoava maa vie lukijansa hieman yllättäen Kamtšatkan niemimaalle Venäjälle, missä erilaiset etniset ryhmät ja valtaväestö elävät rinta rinnan keskellä vulkaanista, karun kaunista luontoa. Venäjän itäinen kolkka oli pitkään varsin eristäytynyt muusta mantereesta muutoinkin kuin maantieteellisen etäisyytensä vuoksi, sillä se oli koko kylmän sodan ajan aina vuoteen 1989 saakka suljettu sotilasalue, jonne edes muualla asuvilla venäläisillä ei ollut ilman lupaa asiaa.
Vuodesta 1990 saakka myös ulkomaalaiset ovat päässeet alueelle. Kirjailija on kertonut haastatteluissa, että tulivuorten täplittämän niemimaan jylhät maisemat vetivät häntä puoleensa niin, että päätti viettää siellä kaksi vuotta Fulbright-stipendin turvin ja tehdä tutkimustyötä romaaniaan varten. Työ palkitsi tekijänsä: Phillips nousi esikoisellaan The New York Timesin vuoden 2019 kymmenen parhaan kirjan joukkoon. Teos nimitettiin myös National Book Award -finalistiksi, lukuisista muista ehdokkuuksista ja huomionosoituksista puhumattakaan.
Romaani lunastaa kovat odotukset ainakin Phillipsin kauniin ja Hilkka Pekkasen huolella suomentaman proosan osalta, joka saa Kamtšatkan niemimaan ja sen ihmiset heräämään eloon varsin uskottavan tuntuisesti ainakin sellaiselle lukijalle, joka ei ole niemimaalla saatikka Venäjällä koskaan käynyt. (Olisi kiinnostavaa tietää, mitä teoksen venäjänkielisen laitoksen lukeneet ovat Phillipsin aikaansaannoksesta mieltä.) Miljöönä toimivat sekä niemimaan asutuskeskukset työpaikkoineen, opinahjoineen ja yksityiskoteineen että syrjäisemmät alueet luontokeskuksineen ja suomalaisille tutun kuuloisine saunamökkeineen.
Tarina alkaa kuitenkin kesäiseltä merenrannalta, jonne kaksi alakouluikäistä siskosta ovat tulleet uimaan odotellessaan äidin työpäivän päättymistä. Tytöt katoavat jäljettömiin, ja ainoaksi vihjeeksi jää yksittäisen silminnäkijän havainto heistä nousemassa erittäin siistin mustan auton kyytiin. Poliisitutkinta ja äidin mediassa esittämän sydäntäsärkevät vetoomukset tyttöjen löytämiseksi jäävät tuloksettomiksi.
Phillipsin romaani kuvaa useita erilaisia perheitä ja ihmissuhteita, jotka risteävät enemmän tai vähemmän kirjan luvuissa. Kaikissa tarinoissa kuitenkin sivutaan kadonneiden tyttöjen kohtaloa tavalla tai toisella, ja kunkin novellinomaisen kertomuksen keskiössä on naishahmo. Kaikkia naisia yhdistää se, että he ovat tavalla tai toisella onnettomia. Phillips kuvaa eri-ikäisten ja erilaisissa yhteiskunnallisissa asemissa olevien naisten kohtaaman patriarkaatin synnyttämän väkivallan erilaisia muotoja sekä tuon väkivallan erilaisia, pitkäkestoisia ja ylisukupolvisia seurauksia. Phillips kuvaa teoksessaan myös etnistä syrjintää, joka koskettaa osaltaan niemimaan miesväestöä.
Teoksessa on kuitenkin kauniitakin sävyjä. Syrjinnästä huolimatta ihmiset etsivät yhteyttä omaan etniseen taustaansa ja löytävät tapoja olla ylpeitä juuristaan. Naiset etsivät aktiivisesti ulospääsyä tukalista tilanteista ja tekevät valintoja parantaakseen omaa ja lastensa elämää. Pariskunnat rakastavat toisiaan ja ystävät huolehtivat toisistaan. Kaiken kaikkiaan romaani kuvaa ihmisenä olemisen koko kirjoa, ja on lukijasta kiinni, näkeekö hän teoksessa päällimmäisenä sen kauneuden vai karuuden.
Emilia Miettinen
Älä unohda näitä!
Jón Kalman Stefansson: Jotain kaikkeuden kokoista
Aviador 2021
Suom. Tapio Koivukari
Edellisessä romaanissaan Kaloilla ei ole jalkoja palkittu islantilainen kirjailija kuvasi sukupolvien välistä kuilua, vaikenemisen kulttuuria ja kahden nuorukaisen kasvua aikuisiksi Keflavikin tukikohtakaupungissa. Tänä vuonna suomeksi julkaistava romaani Jotain kaikkeuden kokoista jatkaa tarinaa.
Jón Kalman Stefánsson kuvaa kotiseutuaan koruttomasti ja samalla kauniisti: ”Mutta tyyninä aamuina aurinko nousee kuin äänetön tulivuorenpurkaus. Me näemme, kun tuli syntyy kaukaisten vuorten takana, aivan kuin syvyyksistä nousisi jotain suurta, voima joka voisi nostaa taivaan paikoiltaan ja muuttaa kaiken, näemme miten yön tumma väri väistyy sen tieltä.”
Vuonna 2019 suomeksi julkaistu Kaloilla ei ole jalkoja oli yksi kolmesta finalistista Mikael Agricola –käännösromaanikilpailussa.
Luiz Ruffato: Päättyy myöhäinen kesä
Into 2022
Suom. Tarja Härkönen
Vakavasti sairas ja perheensä hylkäämä Oséias palaa kotikaupunkiinsa Brasilian Cataguasesiin kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Hänen sisarensa vain 15-vuotiaana tekemä itsemurha varjostaa yrityksiä luoda toimivat suhteet toisiin sisaruksiin, joista kukin elää omassa maailmassaan. Kaikkia leimaa yksinäisyys, mutta eniten Oséiasta, joka yrittää epätoivoisesti sovittaa menneisyyden teot ja tekemättä jättämiset.
Teos kertoo kuudesta päivästä Oséiaksen elämässä Ruffatolle tyypilliseen hengästyttävään, kuumeiseen tyyliin. Samaan aikaan romaanin voi tulkita heijastavan brasilialaista yhteiskuntaa, jossa luokkien välinen keskusteluyhteys on katkennut ja ihmiset ovat ajautuneet törmäyskurssille keskenään. Se on väkevä kuvaus eristyksen vaikutuksista ja riittämättömyyden tunteista – päivistä, jolloin ymmärtää kaiken lopullisuuden.
Chi Zijian: Puolikuu
Aula & Co 2022
Suom. Rauno Sainio
Kiinalaisen Chi Zijianin menestysteos Puolikuu on suuri tarina rakkaudesta ja menetyksestä, ilosta ja surusta, maagisista voimista ja taiteen parantavasta vaikutuksesta. Se on myös kuvaus ihmisen suhteesta luontoon, joka paitsi antaa, myös ottaa kylmästi.
90-vuotias evenkinainen muistelee pitkää elämäänsä. Hän on varttunut pienessä paimentolaiskylässä, joka elää poronhoidolla ja metsästyksellä Koillis-Kiinassa. Kylän luonnonläheinen ja eristäytynyt maailma järkkyy ensi kerran 1930-luvulla, kun Japani perustaa Kiinaan nukkevaltio Mantšukuon ja kylän miehet pakotetaan sotilaskoulutukseen. Japanilaisten tulo on lähtölaukaus pitkälle kehityskululle, joka uhkaa lopulta paimentolaisten elämäntapaa ja kulttuuria, kun evenkit pakotetaan osaksi modernia yhteiskuntaa. Naisen tarinan taustalla vaikuttaa koko Kiinan kehityskertomus.
José Luis Peixoto: Saramago & José
Aviador 2021
Suom. Tarja Härkönen
1990-luvun Lissaboniin sijoittuvassa romaanissa José-niminen nuori kirjailija saa tehtäväkseen kirjoittaa elämäkerta José Saramagosta. Nuori José ei kuitenkaan pelonsekaiselta kunnioitukseltaan uskalla lähestyä suurta kirjailijaa. Häntä askarruttaa, saako hän toimeksiannon hoidetuksi, ja onko tuloksena lopulta elämäkerran asemesta romaani. Saramago puolestaan on kirjoittanut romaanin José-nimisestä väestörekisterikeskuksen toimistoapulaisesta.
José Luís Peixoto on sukupolvensa valovoimaisin portugalilainen kirjailija, joka on voittanut José Saramago -palkinnon vuonna 2001. Saramago & José ilmestyi portugaliksi vuonna 2019 nimellä Autobiografia ja sai kotimaassaan loistavat arviot.
Maylis de Kerangal: Sillan synty
Siltala 2022
Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen
Kuvitteellisessa Cocan kaupungissa Kaliforniassa rakennetaan suurta siltaa. Työmaalla kuhisee monien maiden ja mantereiden kansalaisia: insinöörejä, suunnittelijoita, koneenkäyttäjiä, kaapeliasentajia. Työmaa on kuin massiivinen sulatusuuni, Amerikka pienoiskoossa.
Romaani seuraa kymmeniä päähenkilöitään myyttisen Kalifornian kultamailla kesyttämässä luontoa, taivuttamassa sitä ihmisen tahtoon. Jättihanketta uhkaavat vuorollaan työläisten lakot, ympäristökiistat, onnettomuudet, sabotaasi, jopa rakkausjutut.
Sillan synty tekee vaikutuksen rikkaalla ja maalailevalla kielellään ja ylitsepursuavalla sanavarastollaan. Sillanrakennusinsinöörien teräksestä ja lasista syntyy runoutta. De Kerangal liikkuu eri rekistereissä vaivatta, keksii omia sanoja, nopeuttaa ja hidastaa kerrontaa mielensä mukaan – luo maailmoja kielellä.
Asta Olivia Nordenhof: Löysää rahaa
Teos 2021
Suom. Aino Ahonen ja Vappu Vähälummukka
Kurt ja Maggie, kaksi yhteiskunnan laitamilla elävää ihmistä hakevat turvaa toisistaan ja löytävät onnen lisäksi kosolti onnettomuutta. Maggie miettii, mitä kaikkea rakkaus on hänelle antanut, ja ennen kaikkea, mitä kaikkea se on häneltä vienyt. Kurt miettii, miten rikastuisi ja mihin pari linja-autoa omistava liikennöitsijä voisi sijoittaa löysät rahansa. Ehkä Tanskan ja Norjan välillä liikennöivään Scandinavian Star -lauttalinjaan?
Sanat ovat kristallikiteitä tai timantteja, kirkkaita, täsmällisiä, vailla epäpuhtauksia. Niistä muodostuu tiiviitä lauseita, jotka eivät jätä lukijaa rauhaan. Löysää rahaa aloittaa Scandinavian Star -sarjan, jossa punaisena lankana kulkee samannimisen matkustajalaivan tulipalo ja vakuutuspetos vuonna 1990. Rahan ja ahneuden aiheuttamassa katastrofissa menetti henkensä 159 ihmistä.