Jokavuotinen kesäharrastukseni on tutkia asuntomessujen esite: yleensä yhdessäkään asuntomessujen noin 50 esittelytalossa ei ole kirjahyllyä, ei edes paikkaa niille. Silti Suomessa kustannettiin vuonna 2021 yli 8 000 kirjaa, myytiin yli 13 miljoonaa painettua kirjaa ja lainattiin liki 129 miljoonaa kirjaa. Valtava on kirjallisuus, suuria sen ongelmat, voisi todeta Erno Paasilinnaa mukaillen.

Kustantajat kertovat, että huippuvuosien myyntiluvut ovat enää kaukainen muisto. Nykyisin 10 000 myytyä kappaletta riittää Suomen kustannusyhdistyksen kuukausittaisen Mitä Suomi lukee -listauksen kärkikymmenikköön pääsyyn. 

 Kustantajien mukaan kirja-alalla menee kaikesta huolimatta hyvin ja myyntikäyrät ovat nousussa. Mutta kustantajat ovat liittäneet kaksi erilaista käyrää yhteen: vaikka painettujen kirjojen myynti laski, äänikirjojen nousi. Summataanpa ne yhteen ja näyttää jo pirteämmältä. Voi myös olla, että kahdella suurella kustantajalla menee hyvin, mutta muut eivät edes kehtaa kertoa tuloksiaan. 

Suomalaisten rappeutuva lukutaito on kansallinen tabu, josta ei mielellään puhuta ja jota puolustetaan erilaisin tilastoin. Lukeminen on avaintoiminto, jolla mitataan paljon muutakin: kykyä hahmottaa monimutkaisia asioita, yhteiskunnallista toleranssia, kykyä ja halua kasvaa ihmisyyteen ja siirtää perintöä lapsilleen.

Olemme kaikki osa sukupolvien ketjua ja tehtävämme on jatkaa ihmisyyden arvokkaita perinteitä, joihin lukeminen kuuluu. Parhaimmillaan lukemisessa on kyse deep readingista, joka auttaa meitä ymmärtämään  monimutkaistuvaa maailmaa. Internetillä ei ole muistia eikä huumorintajua. Valtavasta potentiaalista huolimatta se muokkaa meitä kaikkia yhä yksinkertaisempaan muottiin. Yksinkertaisessa maailmassa on tarjolla vain monistettu todellisuus.  

Kirjallisuus merkitsee meille jokaiselle eri asioita: joku kertoo lukevansa kymmeniä äänikirjoja kuukausittain. Toinen rakastaa kirjoja, mutta ei osta yhtäkään, ovathan kirjastot täynnä lukemattomia kirjoja. Harva ilmoittautuu enää kirjanostajien kohorttiin. Suomalainen sijoittaa kirjoihin vuodessa keskimäärin hieman yli satasen. Alkoholiin hän kuluttaa lähes kaksi tuhatta euroa. 

Lukuharrastuksen tasaista laskua selitetään, tulkitaan ja lääkitään eri tavoin. 

Demografialle emme voi mitään. Lukevat suuret ikäluokat ovat lopettaneet kirjojen ostamisen, ja perikunnat tuskailevat pienissä asunnoissaan jäljelle jääneiden kirjastojen kanssa. Nuoret eivät halua pieniin asuntoihinsa selluloosaa. He ovat digitaalisen elämäntavan lapsia. 

Oikeastaan pitäisi tarkastella koko lukevaa kansakuntaa. Nuoria ja heidän valintojaan on helppo syyttää, mutta akateemisesta väestä 20% ei osta kirjoja lainkaan. Myyntitilastot näyttävät kohonneen parin taantumavuoden jälkeen, mutta se ei vielä merkitse, että suomalainen kuluttaisi enemmän kuin sen satasen kirjallisuuteen vuodessa. Saatikka että ne 800 000 lukemisvaikeuksista kärsivää olisivat alkaneet lukea. 

Tietokirjallisuus käy omaa taisteluaan. Kirjailijat käyvät jatkuvaa kilpaa internetin kanssa. He tietävät, että aniharva kirja myy, pahimmillaan tieto vanhenee jo kun se on juuri paketoitu, resurssit ovat omasta selkärepusta riipaistuja eikä vanhemmille tekijöille tule edes kannustusapurahoja.

Olen pitkään puhunut laadukkaan tietokirjallisuuden ansaitsevan tuotantotukea siinä missä elokuvatkin: 20 000–30 000 euroa per kirja, josta osa kustantajalle riskin kattamiseksi. Apurahajärjestelmä on surullinen jäänne, joka ankeimmillaan viittaa loisivaan kirjalliseen luokkaan.

Julkisuudessa pelätään tekoälyn pian sylkevän markkinoille riittäviä tietokirjoja samaan tyyliin kuin iltapäivälehtien uutisia jo nyt tuotetaan. Epäilen. Kirjailijat ovat viimeinen käsityöläisarmeija hammaslääkäreiden ja floristien rinnalla. Kuten Noam Chomsky totesi: alkeellisinkin lapsen käyttämä ilmaisu on luova. 

Haluaisimme kaikki kirjakulttuurin, jossa kirjojen tekemisellä eläisi, kustantaminen kannattaisi eikä lukijalla olisi vaikeuksia saada kirjoja käsiinsä. Paljon on tekeillä. Kirjailijat, kustantajat eivätkä rahoittajat ole antaneet periksi. Tiedän, että Opetus- ja kulttuuriministeriö on esittämässä seuraavaan hallitusohjelmaan kirjallisuuspoliittisen ohjelman.

Tämä kirjoitus olisi mukava lopettaa iloisesti, kannustavasti ja nousujohteisesti. Lopetetaan siis haaveeseen: kansakunta on herännyt lukemiseen!