Azerbaidžanin armeija valtasi Vuoristo-Karabahin armenialaisen erillisalueen uudelleen viime vuonna 19. syyskuuta käynnisteneessä kaksipäiväisessä hyökkäyksessään. Suurin osa virallisesti Azerbaidžanin alueella sijaitsevan enklaavin armenialaisista asukkaista on sittemmin paennut alueelta.
Armenian mukaan Azerbaidžanin yhdeksän kuukautta kestänyt Vuoristo-Karabahin saarto, sen kieltäytyminen takaamasta armenialaisväestön kulttuurisia ja poliittisia oikeuksia sekä Bakun viranomaisten vihapuheet loivat ilmapiirin, jonka tarkoituksena oli provosoida maastapakoa ja johtaa etniseen puhdistukseen. Virallisesti armenialaiset voivat palata vapaasti, mutta konkreettisten turvatakuiden puute ja yli kolmen vuosikymmenen aikana kertynyt katkeruus viittaavat siihen, että vain harvat pyrkivät takaisin.
Konflikti kärjistyi helmikuussa 1988, kun Vuoristo-Karabahin armenialainen väestö vaati itsenäisyyttä ja maakunnan hallitus äänesti yhdistymisestä Armeniaan. Seuranneessa ensimmäisessä sodassa (1988–1994) Armenia miehitti Vuoristo-Karabahin ja sitä ympäröiviä alueita (lähes 13 prosenttia Azerbaidžanin alueesta) ja karkotti enklaavin azeriväestön.
Tuliko konflikti nyt ratkaistuksi, kun Azerbaidžan otti erillisalueen taas haltuunsa? Todennäköisesti ei. Azerbaidžanin hallinnon ekspansionistinen propaganda – jossa Armenian tasavaltaan viitataan ”Länsi-Azerbaidžanina” – viittaa siihen, että taistelut tulevat jatkumaan.
Eristetty Armenia
Armenia on jäänyt yksin näitä uhkia vastaan. Maa ei ole kyennyt varustamaan armeijaansa uudelleen raskaiden tappioiden jälkeen, joita sen asevoimat kärsivät aiemmin vuonna 2020 käydyssä toisessa Vuoristo-Karabahin sodassa.
Armenian perinteinen turvallisuusliittolainen Venäjä torjui 400 miljoonan dollarin arvoisen asevarustelusopimuksen. Venäjä ja Kollektiivinen turvallisuusjärjestö (ODKB), jonka jäsen Armenia on) eivät tuominneet myöskään Azerbaidžanin aiempia sotilaallisia hyökkäyksiä vuosina 2021–2022, jolloin se valtasi strategisia sillanpääasemia vuoristossa, joista käsin se pystyi lopulta vetämään rajan uudelleen omaksi edukseen. Venäjä sen enempää kuin ODKB eivät myöskään ole ottaneet asiakseen suojella Armenian aluetta.
Eristetty Armenia onkin lähestynyt uusia liittolaisia, kuten Intiaa ja Ranskaa, jotta ne toimittaisivat sille aseita. Mutta kun maa on kääntynyt länteen, perinteisesti läheiset suhteet Venäjään ovat huonontuneet. Samaan aikaan Azerbaidžan on onnistunut kehittämään kumppanuuksia Venäjän, Yhdysvaltojen ja EU:n kanssa – ja vahvistanut samalla strategista liittoaan Turkin kanssa.
Miksi Venäjä antoi Azerbaidžanin vallata Vuoristo-Karabahin takaisin voimakeinoin, vaikka se oli puuttunut aiemmin marraskuussa 2020 tapahtumiin estääkseen valtauksen? Yksi syy on se, että geopoliittiset olosuhteet olivat muuttuneet. Vuonna 2020 konflikti oli Kaukasian valtioiden välinen aluekiista, jossa kaksi suurvaltaa oli suoraan osallisina: Turkki antoi sotilaallista ja poliittista tukea Azerbaidžanille ja Venäjä toimi välittäjänä.
Kun Vladimir Putin lähetti marraskuussa 2020 rauhanturvajoukot Vuoristo-Karabahiin, hänen tavoitteenaan oli lisätä Venäjän vaikutusvaltaa strategisesti tärkeällä alueella laajentamalla sotilaallista läsnäoloa ja yrittämällä myös monopolisoida välittäjän roolin (ja lykätä Vuoristo-Karabahin aseman ratkaisemista loputtomiin). Putin toimi näin, vaikka Azerbaidžan oli tehnyt selväksi tyytymättömyytensä vallitsevaan tilanteeseen ja pyrkimyksen täydelliseen määräysvaltaan erillisalueella – eväämällä autonomian ilman turvatakuita sen armenialaiselle väestölle.
Syyskuun 2023 hyökkäys sen sijaan tapahtui Venäjän ja lännen välisen Ukrainan vastakkainasettelun kärjistyttyä. Sotilaalliset takaiskut Ukrainassa ovat lisänneet Azerbaidžanin – samoin kuin sen liittolaisen Turkin – strategista merkitystä Venäjälle ja vähentäneet kiinnostusta Armeniaa kohtaan. Vain kaksi päivää ennen ”erikoissotilasoperaation” käynnistämistä Ukrainassa Putin allekirjoitti Moskovassa liittolaissopimuksen Azerbaidžanin presidentin Ilham Alijevin kanssa.1
Sen myötä Azerbaidžanista on tullut Venäjän öljynviennin kauttakulkumaa ja siten keskeinen kumppani, joka auttaa kiertämään länsimaiden pakotteita.2 Syyskuun 2023 hyökkäyksen aikana venäläiset rauhanturvaajat antoivat Azerbaidžanin armeijalle vapaat kädet. Tämä viittaa Moskovan ja Bakun väliseen ennakkosopimukseen. Moskovasta katsottiin myös sivusta, kun Azerbaidžanin viranomaiset pidättivät useita Vuoristo-Karabahin armenialaisia poliitikkoja ja sotilasjohtajia, jotka olivat aiemmin olleet Venäjän sotilaallisessa suojeluksessa.
EU hienosäätää diplomatiaansa
Armenian pääministeri Nikol Pašinjan on etsinyt uusia länsimaisia liittolaisia, tosin huonolla menestyksellä. Euroopan unioni kun on tyytyväinen Jerevanin ja Moskovan välisten suhteiden heikkenemiseen, mikä taas saattaa heikentää Venäjän asemaa Kaukasuksella, eikä taloudellisista syistä halua vieraannuttaa Azerbaidžania.
Viime heinäkuussa Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen vieraili Bakussa ja allekirjoitti sopimuksen EU:n maakaasun tuonnin lisäämisestä Azerbaidžanista vuoden 2023 kahdeksasta miljardista kuutiometristä ”20 miljardiin kuutiometriin muutamassa vuodessa”. Sopimus on kasvattanut Alijevin budjettia noin 17 miljardilla dollarilla vuodessa.4 Tuolloin EU ei katsonut tarpeelliseksi asettaa sopimuksen ehdoksi Azerbaidžanin sitoutumista rauhanomaisen ratkaisun etsimiseen Vuoristo-Karabahissa tai ihmisoikeusaktivistien ja iranilaismielisinä pidettyjen uskonnollisten ryhmien vainon lopettamista.
Vuoristo-Karabahin saarto ei muuttanut EU:n kantaa, vaikka se olisi voinut käyttää huomattavaa vaikutusvaltaansa: öljyn ja maakaasun osuus Azerbaidžanin viennistä on 92 prosenttia ja päätyy pääasiassa Eurooppaan.5 Länsimaiden Venäjää vastaan asettamien pakotteiden aiheuttamien kaasu- ja öljymarkkinoiden jännitteiden vuoksi Azerbaidžan on kuitenkin hyötynyt EU:n tarpeesta löytää muita kuin venäläisiä toimittajia.
Yhdysvallat on osoittanut yhtä huomattavaa varautuneisuutta. Vuoristo-Karabahin armenialaisten joukkopakoon kului vain viisi päivää, eikä Washington pannut täytäntöön pakotteita, joilla uhkaili 6. syyskuuta Azerbaidžanin valmistautuessa hyökkäykseen.6 Tämä johtuu osittain siitä, että Yhdysvallat toivoi armenialaisten tappiosta toissijaista hyötyä, nimittäin Venäjän vetäytymistä erillisalueelta. Sen toteutuminen ei ole mitenkään varmaa: Azerbaidžan ei ole vaatinut venäläisten rauhanturvaajien välitöntä poistumista, ja niitä on sijoitettu uudelleen tärkeimmille kuljetusreiteille.7
Samaan aikaan Venäjä haluaa edelleen rajavartijoidensa takaavan Armenian Sjunikin maakunnan läpi kulkevan eteläisen maakäytävän turvallisuuden, mitä Azerbaidžan tarvitsee päästäkseen suoraan Nahitševanin erillisalueelle ja sieltä edelleen Turkkiin.
Vuoden 2020 tulitaukosopimukseen sisältyi lauseke ”uusien liikenneyhteyksien” luomisesta Nahitševaniin, mutta Armenia ei koskaan pannut sitä toimeen. Eikä myöskään lauseketta muiden alueen liikenneväylien avaamisesta (mukaan lukien Turkin ja Armenian välinen raja, jonka Turkki pitää suljettuna). Iran, joka on etelässä molempien sodan osapuolien rajanaapuri, on aina vastustanut tällaisen käytävän luomista Armenian alueelle, koska uskoo sen avaavan tien uusille rajakiistoille alueella. Teheranissa ollaan huolestuneita Bakun separatismielisistä viesteistä Pohjois-Iranin etnisille azereille ja pelätään ennakkotapausta.
Vuoteen 2020 asti Iran luotti Venäjään Etelä-Kaukasuksen nykytilanteen säilyttämisessä. Armenian tavoin Iran oli yllättynyt havaitessaan Venäjän suvaitsevan Nato-jäsenen Turkin suoraa sotilaallista osallistumista. Iran on myös huolissaan Azerbaidžanin sotilaallisesta yhteistyöstä Israelin kanssa. Tukholman kansainvälisen rauhantutkimuslaitoksen (SIPRI) mukaan Israel on toimittanut yli 850 miljoonan dollarin arvosta aseita Azerbaidžanille, joka on sen toiseksi suurin asiakas Intian jälkeen.8 Azerbaidžanin syyskuun hyökkäystä edeltäneiden asetoimitusten arvo voi olla paljon suurempi.9 Iran on myös huolissaan luoteisrajansa turvallisuudesta: Israelin sotilaallinen läsnäolo Azerbaidžanissa antaa sille mahdollisuuden käynnistää operaatioita syvälle Iranin alueelle.
Lokakuussa 2021 Iran vastasi Israelin ja Turkin kasvavaan alueelliseen vaikutusvaltaan järjestämällä ensimmäiset laajamittaiset sotaharjoituksensa sitten Neuvostoliiton hajoamisen. Voimannäyttö ei tehnyt vaikutusta Azerbaidžaniin, joten nyt Iran yrittää sen sijaan vuoropuhelua. Vaihtoehtona eteläiselle Armenian käytävälle islamilainen tasavalta ehdottaa reittiä, joka kulkisi sen oman alueen läpi ja harhauttaa Azerbaidžan pois houkutuksesta vallata osia Armeniasta.
Azerbaidžan ja Iran allekirjoittivat viime vuonna 6. lokakuuta aiesopimuksen rautatien rakentamisesta. Samana päivänä järjestettiin seremoniat uuden maantiesillan ja tulliaseman rakentamisen aloittamiseksi niiden yhteisellä rajalla lähellä Aghbandin kylää Azerbaidžanin Zəngilanin piirikunnassa. Muutamaa päivää myöhemmin Alijevin ulkopoliittinen neuvonantaja Hikmet Hajijev kertoi Politicolle, että hänen hallituksella ei ole aikeita vallata eteläistä Armenian käytävää (josta hän käytti azerinimeä Zəngəzur) voimakeinoin, koska se on ”menettänyt vetovoimansa” Azerbaidžanin näkökulmasta.10
Kaukasuksen pysyvä vakaus näyttää epätodennäköiseltä, kun otetaan huomioon nykyinen maailmanlaajuinen geopoliittinen tilanne. Ukrainan sota ja Israelin Gazan pommitukset ovat häirinneet yrityksiä vuoropuheluun. Alueella toimivat vallat – Venäjä, Turkki, Iran, Yhdysvallat ja Israel mukaan luettuina – kilpailevat tällä hetkellä aktiivisesti keskenään muualla. Vuoristo-Karabahin konfliktin ratkaisemisesta vastasi vuoteen 2020 asti Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjin hampaaton Minskin ryhmä, jonka puheenjohtajina toimivat yhdessä Venäjä, Ranska ja Yhdysvallat. Portugali ja Yhdysvallat ovat tarjoutuneet isännöimään rauhanneuvotteluja, mutta Alijev on kieltäytynyt osallistumasta niihin länsimaiden puolueellisuuteen vedoten.
Jatkuvatko vihollisuudet? Lyhyellä aikavälillä se vaikuttaa epätodennäköiseltä. Vuoristo-Karabahin pääkaupungissa Stepanakertissa (azerinimeltään Khankendi) 9. marraskuuta pidetyssä sotilasparaatissa Alijev julisti: ”Emme tarvitse uutta sotaa. Olemme saavuttaneet sen, mitä halusimme”.11 Kaikki riippuu kuitenkin lopullisesta rauhansopimuksesta, jonka on puolestaan katettava Armeniassa Tavushin ja Araratin alueilla sijaitsevien kolmen Azerbaidžanin erillisalueen hankala kysymys.
Alijev on ehkä voittanut sodan Vuoristo-Karabahista, mutta Etelä-Kaukasuksen epävakaus ei ratkea lähiaikoina.