Cyril Ramaphosa tunnetaan Etelä-Afrikan ensimmäisenä mustana miljardöörinä. Kun nykyinen presidentin viransijaisuus päättyy, Afrikan kansalliskongressin (ANC) puheenjohtajaksi 18. joulukuuta 2017 valitusta Ramaphosasta tulee vuonna 2019 hyvin todennäköisesti Etelä-Afrikan seuraava presidentti. Hän on toiminut väliaikaisena presidenttinä siitä lähtien, kun Jacob Zuma joutui eroamaan korruption vuoksi 14. helmikuuta 2018.

Ramaphosa on apartheidin vastaisen taistelun veteraaneja ja hänen myrskyisä uransa kytkeytyy Afrikan vanhimman puolueen rakenteiden ja sen erityisen poliittisen kulttuurin kehitykseen. Sosiaalidemokratiaa tunnustava ja Sosialistiseen internationaaliin kuuluva ANC on Algerian FLN:n (Kansallinen vapautusrintama) ja Zimbabwen ZANU-PF:n (Zimbabwen afrikkalainen kansallisunioni – Isänmaallinen rintama) tavoin yksi vanhoista kansallisista vapautusliikkeistä, jotka ovat nousseet valtaan aseellisen taistelun kautta. Sisäisistä jännitteistä, viime vuosien skandaaleista ja vuodesta 2014 lähtien hiipuneista äänimääristä huolimatta ANC on monipuolinen ja demokratian säännöistä kiinni pitävä organisaatio, joka edelleen määrää kaapin paikan Etelä-Afrikassa.1

Afrikan kansalliskongressi perustettiin vuonna 1912 vastustamaan brittien kolonialismia ja maiden ryöstöä Etelä-Afrikan valtaväestöltä eli mustilta. ANC osasi uudistua koko 1900-luvun ajan, ja sen riveistä tuli myös maailman ensimmäinen länsimaiden ulkopuolinen Nobelin rauhanpalkinnon saaja. Palkinto myönnettiin apartheidin väkivallattomasta vastustamisesta zulukansaan kuuluneelle pastorille ja pasifistille Albert Luthulille Sharpevillen verilöylyn jälkeen vuonna 1960. Tuolloin poliisi avasi Sharpevillen townshipissä tulen lähietäisyydeltä väkijoukkoon ja tappoi 69 ihmistä, jotka olivat osoittamassa mieltään passilakeja vastaan. Lakien mukaan mustilla piti olla aina mukanaan maan sisäinen passi, joka sisälsi henkilötiedot, kulkuluvan ja oleskeluluvan muualla kuin omalla asuinalueella.

Ei rotukorttia

Verilöylyn jälkeen hallitus julisti ANC:n sekä PAC:n (Panafrikkalainen kongressi) ja Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen laittomiksi. Afrikan kansalliskongressi oli aina perustanut toimintansa väkivallattomuuteen ja laillisuuteen, mutta vuonna 1961 se siirtyi aseelliseen taisteluun ja monet sen jäsenistä joutuivat lähtemään maan alle tai maanpakoon. Maanpaossa olevat järjestäytyivät Lusakassa Sambiassa Oliver Tambon johtamina ja perustivat sinne myös puolueen päämajan. Toiset ANC:n­ jäsenet jäivät toimimaan rotuerotteluhallintoa vastaan maan sisällä. Heihin kuuluivat Cyril Ramaphosa sekä nykyisin ”menetetyksi sukupolveksi” kutsutut taistelijat, eli ne mustat, jotka liittyivät apartheidin vastaiseen taisteluun ANC:n aseistautuneen haaran puolella sen jälkeen, kun koululaisten mellakat Sowetossa 16. kesäkuuta 1976 oli kukistettu verisesti.

Nämä aktivistit yhdistyivät vuonna 1983 UDF:n (Yhdistynyt demokraattinen rintama) lipun alle, joka tarjosi ANC:lle lailliset kasvot maan sisällä. UDF:ssä olivat mukana yhdistykset ja järjestöt, kirkot sekä ne ammattiliitot, joita ei ollut kielletty. UDF:n ja maanpaossa olevien ANC:n jäsenten väliset suhteet toimivat säännöllisesti ja hyvin, mutta niitä väritti myös epäilyksenpoikanen: jälkimmäiset halusivat pitää ohjat käsissään ja esittivät jopa, että vankilassa oleva Mandela oli vesittänyt liikkeen ideologian käynnistämällä yksin neuvottelut kansallismielisten afrikaanereiden kanssa vuonna 1986.

Kun apartheid viimein päättyi vuonna 1991, ANC sai maassa valta-aseman. Sitä kannattelivat vuosien mittaisen taistelun antama sädekehä ja uuden Etelä-Afrikan ensimmäisen vaaleilla valitun mustan presidentin Nelson Mandelan arvovalta, ja se kulki vaalivoitosta toiseen. ”Toveri” Mandela on uskoutunut läheisilleen – mutta ei koskaan sanonut julkisesti – että vuonna 1999 hän olisi mieluummin nähnyt ainoan presidenttikautensa jälkeen seuraajanaan Cyril Ramaphosan kuin Thabo Mbekin.

Ramaphosa on lakimieheksi opiskellut poliisin poika Sowetosta, joka vuosina 1982–1992 kehitti kaivostyöläisten valtakunnallisesta liitosta NUM:sta peräti 300 000 jäsenen järjestön. Neuvottelijana omaa luokkaansa oleva Ramaphosa todisti kykynsä erittäin vaikeissa keskusteluissa apartheidin jälkiyhteiskuntaan siirtymisestä Kansallispuolueen Frederik de Klerkin kanssa. Mandelan silmissä Ramaphosan etuna oli myös, että hän kuuluu Etelä-Afrikan pohjoisosan vähemmistökansaan vendoihin. Hänen valintansa olisi ollut taitava tapa kiertää ja samalla ratkaista kysymys tasapainosta zulujen ja xhosien välillä, jotka ovat kaksi suurinta väestöryhmää ja edustavat kumpikin noin 20 prosenttia maan asukkaista. Tasapainokysymys on poliittisesti hankala, kun ottaa huomioon, että ANC on kieltäytynyt pelaamasta rotukorttia, jota Etelä-Afrikan apartheidin aikainen hallinto käytti siekailematta hyväkseen mustia manipuloidakseen. Mustaa valtaväestöä jakaakseen maa hallinto piti näyttävästi esillä zulujen Inkatha-vapauspuolueen (IFP) ja ANC:n aktivistien välisiä väkivaltaisuuksia, jotka leimasivat vuosien 1990–1994 siirtymävaihetta.

Cyril Ramaphosa uhkasi xhosa-heimon ylivaltaa, joka ANC:n takahuoneissa oli nimetty ”Xhosa nostraksi”. Puolueen johtopaikat olivat nimittäin Mandelan, Tambon ja Walter Sisulun heimon hallussa. Xhosien ylivallalle löytyy selitys historiasta ja Fort Haresta, jonne britit aikoinaan perustivat yliopiston mustien virkamiesten kouluttamistarkoituksessa. Fort Hare sijaitsee xhosakansan alueella entisessä Transkeissa, nykyisen Eastern Capen provinssin alueella. Opinahjon perustajien suunnitelmien vastaisesti laitoksesta valmistui virkamiesten ohella myös eteläisen Afrikan itsenäisyysliikkeiden sankareita. Heihin kuuluivat Mandelan lisäksi Sambian Kenneth Kaunda ja Zimbabwen Robert Mugabe. Cyril Ramaphosa oli inzile eli maan sisäinen aktivisti, joka oli jäänyt Etelä-Afrikkaan taistelemaan suoraan rasistista hallintoa vastaan ja haastoi näin ”maanpakolaisten” harvemman leirin.

Mandela halusi välttää kaikkea itsevaltaisuutta, joten hän tyytyi seuraamaan sivusta seuraajaehdokkaidensa mittelyä. Taitavana ihmisten käsittelijänä puolueen kulissien kuvioihin hyvin perehtynyt Thabo Mbeki nousi vuonna 1994 lähes itsestäänselvästi ANC:n varapuheenjohtajaksi – ja saman tien maan varapresidentiksi. Ramaphosa oli tuolloin vetäytynyt politiikasta hyödyntääkseen osaamistaan liike-elämässä, mutta hän oli kuitenkin jäänyt ANC:n korkeimman päätöksentekoelimen eli toimeenpanevan komitean jäseneksi. Vaitonaisuudestaan huolimatta Ramaphosa oli yksi komitean suosituimmista jäsenistä. Elimeen kuuluu 86 jäsentä, joista sääntöjen mukaan puolet on naisia.

Kirjoittamattoman säännön mukaan maan presidenttiyttä tavoittelevan on noustava asemaansa vähitellen. Jäsenistön on ensin äänestettävä ehdokas ANC:n varapuheenjohtajaksi, jolloin hänet automaattisesti nimitetään varapresidentiksi. Puheenjohtajuus vahvistetaan sitten puolueen viisivuotiskongressissa, joka on vuodesta 1997 pidetty kaksi vuotta ennen parlamenttivaaleja. Presidentin valitsee parlamentti, jossa ANC:llä on ollut valtaenemmistö vuodesta 1994 lähtien. Tämä Mandelan käynnistämä järjestely tarjoaa nimetylle ehdokkaalle sekä näkyvyyttä että kokemusta.2

Valtaan pyrkiessään Thabo Mbeki teki valinnan, jolla oli raskaat seuraukset. Kun hänet valittiin vuonna 1997 puolueen puheenjohtajaksi, hän nosti varapuheenjohtajakseen ANC:n aseellisen haaran entisen tiedustelupäällikön Jacob Zuman tarkoituksenaan syrjäyttää muut, uskottavammat presidenttiehdokkaat. Kun Mbeki sitten vuonna 2004, kolme vuotta ennen vuoden 2007 puoluekongressia, valittiin toiselle presidenttikaudelle kaudelle maan presidenttinä, hän käynnisti ”selvitykset”. Zuman väitettiin ottaneen lahjuksia meheviin asekauppasopimuksiin tähdänneiden neuvottelujen yhteydessä vuonna 1998 ja korruptiosyyte häntä vastaan nostettiin vuonna 2005. Vuonna 2006 Zuma joutui oikeuden eteen, kun ”perheystävä” nosti raiskaussyytteen häntä vastaan. Syytetty itse väitti sitä poliittiseksi vehkeilyksi.

ANC:n Polokwanessa vuonna 2007 pidetty puoluekongressi sujui erittäin kireissä merkeissä. Zuman ja Mbekin leirit olivat toistensa kurkussa niin henkilökohtaisissa kuin poliittisissa kysymyksissä. Jacob Zuma valitsi populistisen esiintymistyylin apartheidin vastaisine taistelulauluineen ja pyrki näin erottumaan Mbekistä, jonka hän esitti olevan liian siloteltu ja etäinen suhteessa kansaan. Zuma käytti hyväkseen myös turhautumista, jota puolueen vasen laita tuntee vallankahvassa olevaa uutta mustaa porvaristoa ja maan uusliberalistista hallintoa kohtaan, kun talouden kasvusta huolimatta työttömyys (27 prosenttia työikäisestä väestöstä) ja köyhyys (42 prosenttia väestöstä) eivät hellitä otettaan yhteiskunnasta. Kädenväännön voitti Jacob Zuma, jolla oli tukenaan laaja ”JZ:n ystävien” liike. Se kokosi yhteen kaikki ”thabokratiaan” pettyneet, sosialistista vaurauden tasapuolisen jakamisen ihannetta kannattavan ANC:n vasemman siiven edustajat sekä äänestäjät, joita vetivät puoleensa pontevasti annetut lupaukset puolen miljoonan uuden työpaikan luomisesta.

Luvatut työpaikat jäivät kuitenkin kansainvälisen finanssikriisin jalkoihin vuoden 2008 lopussa, eivätkä niiden luomista edistäneet myöskään Zuman ”sinne päin” -tyylinen hallintotapa, saati kansantaudiksi laajentunut korruptio. Vuonna 2015 koko Afrikan maanosan ainoa nouseva markkina menetti kansainvälisten luottoluokituslaitosten pisteet, koska sen kehitysnäkymät olivat ”negatiiviset”. Etelä-Afrikan valuutan, randin, kurssi on jatkanut syöksykierrettään, mitä ei ole helpottanut maahan vuonna 2017 iskenyt lama.

Joulukuussa 2017 Etelä-Afrikan tulevaisuus oli jälleen kerran ANC:n puoluekongressin – eikä edelleenkään minkään muun tahon – käsissä. Cyril Ramaphosa voitti puolueen äänestyksessä Jacob Zuman entisen puolison Nkosazana Dlamini-Zuman, joka on pysynyt hyvin lähellä Zumaa ja on maan entinen ulkoministeri sekä Afrikan unionin komission entinen puheenjohtaja. Ääniero oli 179, kun ääniä annettiin 4 708.

Ramaphosan vaaliohjelma kiteytyy muutamaan sanaan: ”paluu ANC:n perustajien alkuperäisiin arvoihin”, kauas Zuman hallinnon korruptiosta, klaanivallasta ja populismista. Hänen valintansa karkotti eteläafrikkalaisten huolen siitä, että eroava puheenjohtaja jäisi mitä todennäköisimmin rankaisematta, jos hänen entinen puolisonsa voittaisi vaalit. Ramaphosan mainitsemat arvot ovat perustana vuoden 1955 Vapauden peruskirjassa, jonka hyväksyjien joukossa olivat tuolloin mukana kaikki mahdolliset rotuerotteluhallinnon vastustajat: kolmesta tuhannesta kokousosallistujasta kolme sataa oli intialaisia, kaksisataa värillisiä ja satakunta valkoisia. ANC oli tuolloin vain yksi peruskirjan allekirjoittajista – asiakirjasta tuli puolueen poliittinen ohjelma vasta jälkikäteen. Peruskirjalla on täsmällisesti ilmaistu tavoite: yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, yhdenvertaisuus lain edessä sekä roduton demokratia, jonka puolesta liian monet eteläafrikkalaisten sukupolvet ovat joutuneet uhraamaan niin paljon, ettei sitä tule unohtaa liian nopeasti.

ANC:stä tuli apartheidhallinnon päättymisen jälkeen todellinen kansanpuolue. Sillä on nykyisin 700 000 jäsentä ja se on edelleen Etelä-Afrikan poliittisten liikkeiden merkittävin sulatusuuni. Sen pitkä historia antaa sille legitimiteettiä, ja se edustaa pysyvyyttä Etelä-Afrikassa, joka on yksi Afrikan nuorimmista demokratioista. Hegemonia-asema on samalla sen heikko kohta. ANC:n johtajat toimivat ministereinä ja provinssien kuvernööreinä ja he ovat jopa yksityissektorilla etusijalla, kun merkittävimmistä viroista sekä julkisista hankinnoista päätetään. Jos ANC joutuu tuuliajolle, se voi viedä mukanaan koko maan.

Skandaaleista ja toimeenpanevan komitean myrskyisistä kokouksista huolimatta presidentti Zuma nautti pitkän aikaa puoluekoneiston tukea. Hän myös valvoi puoluetta sisältä päin erityisesti omalla Kwazulu-Natalin kannatusalueellaan. ANC:n poliittisessa kulttuurissa ”organisaatio”, kuten aktiivijäsenet puoluettaan kutsuvat, on yksilöitä tärkeämpi. Apartheidin aikaan tämä periaate oli puolueen vastarintakyvyn elinehto sortoa vastaan. Sen ansiosta puolue säilyi hengissä sen kulloisestakin johdosta riippumatta, ja uusia johtajia kasvoi jatkuvasti puolueen eri haaroissa (jotka vastasivat sosialistien osastoja ja kommunistien soluja). Jokaisessa puoluekongressissa kortit jaettiin uudelleen. Ramaphosan valinta niukalla äänierolla ANC:n puheenjohtajaksi äänestyksessä, johon osallistuivat organisaation eri haarojen edustajat, voi eteläafrikkalaisen politiikan tutkijan William Gumeden arvion mukaan olla tulkittavissa niin, että ”kannattajakunta on herännyt pelastamaan sen, mikä vielä pelastettavissa on”.

Kilpailua ja eroamisia

Mbekin ja Zuman kausien jäljiltä puolue todellakin on vaurioitunut, etenkin kun Zuman eroon vaadittiin parlamentilta peräti kahdeksan epäluottamuslausetta vuodesta 2015 lähtien. Zuman äänisaaliit alkoivat huveta vuonna 2014, jolloin ne putosivat vuoden 2009 65,9 prosentista 62,15 prosenttiin ja seuraavaksi elokuun 2016 kunnallisvaaleissa alle 54 prosenttiin. Tämä oli varoituslaukaus: ANC menetti kolme suurta kaupunkia eli Johannesburgin, Pretorian ja Port Elizabethin.

Oppositio käy yhä ankarampaa kilpailua ANC:n kanssa. Keskusta-oikeistossa oppositiota edustaa Demokraattinen allianssi (22,23 prosenttia äänistä vuonna 2014 ja 26,89 prosenttia vuonna 2016). Sen jäsenistö koostuu pääosin valkoisista ja värillisistä, mutta se kulkee kohti roduttomuutta ja sillä on vuodesta 2015 ollut nuori musta puheenjohtaja Mmusi Maimane. Demokraattisen allianssin suosio perustuu lupaukseen paikata ANC:n epäonnistuminen epätasa-arvon vastaisessa taistelussa ja vaurauden tasapuolisessa jakamisessa. Etelä-Afrikassa mustien taloudet ansaitsevat kuusi kertaa vähemmän (Etelä-Afrikan tilastokeskuksen mukaan keskimäärin 6 600 euroa kuussa) kuin valkoinen väestö (36 500 euroa).

Vasemmisto-oppositiosta löytyvät Vapaan talouden taistelijat (EFF). Puolueen perusti vuonna 2013 ANC:n jättänyt toisinajattelija Julius Malema ja se sai 6,35 prosenttia äänistä vuonna 2014 ja 8,19 prosenttia vuonna 2016. EFF vaatii kaivosten kansallistamista – ne edustavat 7 prosenttia bruttokansantuotteesta – ja noin 50 000 maatilan pakkolunastusta valkoisilta maanviljelijöiltä (maatalous edustaa 2,5 prosenttia bkt:sta) Zimbabwen entisen presidentin Robert Mugaben toteuttaman poliittisen mallin mukaisesti.

ANC:ta ovat kiusanneet voimakkaat sisäiset jännitteet. Sen perinteinen liittolainen, Etelä-Afrikan ammattiliittojen keskusjärjestö Cosatu erotti vuonna 2014 jäsenistöstään vallanpitäjiä ankarasti kritisoineen vahvan metalliliiton Numsan, ja nyt Numsa uhkaa perustaa itsenäisen työväenpuolueen.

Cyril Ramaphosa, joka hyppäsi väliaikaisesti presidentin housuihin puolueensa hylkäämän Jacob Zuman jouduttua eroamaan, on sekä entinen ay-johtaja että Etelä-Afrikan McDonald’sin suurin osakkeenomistaja. Kun hän tässä roolissa yrittää koota äänestäjäkuntaa iskulauseensa – ”Parempaa elämää kaikille” – ympärille, se kuulostaa hiukan ontolta. Ramaphosa on kuitenkin luvannut toteuttaa ilmaisen koulutuksen alle 22 800 euroa vuodessa ansaitseville talouksille, käynnistää maiden uusjaon, asettaa korruptiota tutkivan selvityskunnan sekä noudattaa liberalistista talouspolitiikkaa, jonka tarkoituksena on vetää maahan investointeja ja käynnistää talouskasvu. Pitkällä aikavälillä tulevaisuus näyttää kuitenkin epävarmalta, sillä ANC ei ole tehnyt selvää pesäeroa Zuman kymmenvuotiseen hallintoon. Se esimerkiksi valitsi Ramaphosan varapuheenjohtajaksi erittäin kiistellyn hahmon eli 57-vuotiaan David Mabuzan, joka vuonna 2009 nimitettiin Mpumalangan provinssin kuvernööriksi palkkioksi tuestaan Jacob Zumalle. Mabuzan uraa on syytä seurata, sillä myös häntä syytetään korruptiosta – ja sen lisäksi häntä epäillään jopa sekaantumisesta poliittisiin murhiin.