Venäjän tärkeä päivä 18. maaliskuuta 2018 sujui täysin suunnitelmien mukaan. Presidentinhallinto aloitti valmistelut jo loppuvuodesta 2016 ja nyt huolellinen työ palkittiin. Kampanja rakennettiin Venäjän yhtenäisyyden ja Krimin varaan, koska muita aineksia ei oikeastaan ollut saatavilla. Valtionhallinnolla ei ole suuria onnistumisia tai saavutuksia, joilla ratsastaa, joten kyseinen teema oli ainoa vaihtoehto. Perinteisten tiedotusvälineiden lisäksi Kremlin virkamiehet panostivat perusteelliseen työhön erilaisissa nettipalveluissa saavuttaakseen verkossa viihtyvää yleisöä. Internet-kampanja ei kestänyt pitkään, mutta se oli varsin läpitunkeva ja sai surffailijat valittamaan, että vaalit ovat joka paikassa, myös romantiikan saralla eli maan suosituimmilla treffisivustoilla.

Kremlin uusi apulaishenkilöstöpäällikkö, Rosatomin entinen pääjohtaja Sergei Kirijenko rakastaa numeroita ja etenkin erilaisia yritysmaailmasta tuttuja tunnuslukuja. Vaaleja koskevat luvut ovat varmasti olleet hänelle hyvin mieluisia, sillä Putinin kannatukseksi saatiin mitattua 70 prosenttia jo puoli vuotta ennen vaaleja.

Vaikka jokin numero jäisikin hieman alakanttiin Kirijenkon suunnitelmaan nähden, se ei haittaa. Häntä voi joka tapauksessa onnitella projektin johtamisesta menestyksekkäästi maaliin. Lopputulos on juuri sellainen kuin tilattiin. Siitä huolimatta maan johto ei välttämättä ole täysin tyytyväinen suoritukseen, sillä keinot, joilla tavoitteisiin päästiin, jättävät paljon toivomisen varaa. Äänestäjien liikkeelle saamiseksi tehtiin kaikki mahdollinen, mutta puhtaat ohjailun keinot eivät lopulta kantaneet tarpeeksi pitkälle. Putinin uudelleenvalinta piti saada näyttämään kiistattomalta faktalta ilman vaihtoehtoja. Se vaati paitsi joidenkin kandidaattien ehdolle asettumisen estämistä, myös kuukausitolkulla jatkunutta mediapropagandaa äänestäjäkunnan mielipiteiden muokkaamiseksi oikeaan suuntaan. Sekään ei ollut tarpeeksi, joten hallinto joutui turvautumaan painostukseen ja lopulta vielä äänien väärentämiseen. Tämän viimeisen oljenkorren käyttöä todistivat vaalitarkkailijat ja se tallentui myös videolle lukuisilla paikkakunnilla. Kamerat valvoivat tällä kertaa noin 80 prosenttia äänestyspaikoista. Toisin sanoen näyttää siltä, että ollaksesi menestyksekäs valtionhallinnon johtotehtävissä, sinulla on pakko olla alaisia, jotka ovat valmiita toimimaan häikäilemättömästi laeista piittaamatta.

Myös oppositiohahmo Aleksei Navalnyilla on omalla tavallaan aihetta juhlia vaalitulosta. Hän onnistui tavanomaisten katuprotestien lisäksi vahvistamaan kannattajajoukkoaan tarjoamalla heille uusia vaihtoehtoja poliittiseen osallistumiseen. Navalnyi kehotti ihmisiä tarkkailemaan aktiivisesti äänestyspaikkoja ja niiden tapahtumia. Lisäksi hän teki äänestämättä jättämisestä tietoisen ja tärkeän poliittisen valinnan. Aikaisemmin äänestämättä jättäminen oli apaattisuuden tai laiskuuden merkki, mutta nyt siitä tuli rohkea nykyhallitusta kritisoiva teko ja solidaarisuuden osoitus. Ne, jotka väittävät, että äänestysboikotti kuivui kokoon, ovat väärässä. Vaaliaktiivisuutta mittaavan virallisen prosenttiluvun voi hyvällä syyllä kyseenalaistaa, eikä lukema loppujen lopuksi edes ole ainoa onnistuneen protestin kriteeri. On mielenkiintoista miettiä esimerkiksi sitä, minne katosivat aikaisemmin Mihail Prohorovia äänestäneet? Vuoden 2012 vaaleissa Prohorov sai melkein 8 prosenttia äänistä ja tuli kolmanneksi.

Näissä vaaleissa oli kolme Navalnyille periaatteellisesti tärkeää asiaa. Ensinnäkin hänen tavoitteenaan oli olla aito poliittinen vaihtoehto. Ei pelkästään Putinille, vaan koko sille hallintokoneistolle, jota Kirijenko niin suurella rakkaudella vaalii. Toisekseen hän halusi antaa kannattajilleen täsmälliset toimintaohjeet, joissa oli sekä aktiivinen että passiivinen vaihtoehto (lähtekää tarkkailemaan tai jättäkää vaalit kokonaan väliin). Neuvot toimivat kuten hän toivoi. Huomattava osa isojen kaupunkien asukkaista jätti äänestämättä. Näiden passiivisten protestoijien tarkka määrä ei vielä toistaiseksi ole tiedossa, mutta liberaalien äänestäjien kahdeksan prosentin hävikkiin on oltava joku selitys. Viimeisenä voidaan sanoa, että äänestäjien ”lakkoilutempaus” oli strateginen askel, joka auttaa Navalnyita laajentamaan kannattajakuntaansa. Hän voi nyt kutsua kannattajikseen kaikkia niitä, jotka jäivät koteihinsa maaliskuun 18. päivä. Ideologisilla näkemyseroilla tai todellisilla syillä äänestämättömyyden takana ei ole tässä merkitystä. Navalnyi muutti pelin säännöt omaksi edukseen, ja äänestämättä jättämisestä tulikin osoitus tuesta juuri hänelle. Tämän taktiikan onnistumista ei voi pitää tappiona, pikemminkin päinvastoin.

Ksenija Sobtšakin neljäs sija taas osoittaa ainakin sen, ettei hänestä ole vastusta Grudinille tai Žirinovskille. Hän ei pystynyt toistamaan Prohorovin kuuden vuoden takaista menestystarinaa, vaikka käyttikin samantapaisia vaalisloganeita ja yritti kosiskella keskiluokkaa edustavia äänestäjiä. Sobtšakin tulosta heikensi se, että häneen liittyvät mielikuvat ovat pääosin negatiivisia ja hän on verrattain epäsuosittu henkilö. Hän olisi voinut kerätä nimenomaan protestiääniä, mutta ei onnistunut saamaan vaihtoehtoja kaipaavia liikkeelle, eikä etenkään itsensä taakse. Sobtšakin huonoon menestykseen saattoi vaikuttaa myös se, että Prohorovia ennen äänestäneet eivät ehkä halunneet tulla uudelleen huijatuiksi ja langeta samaan ansaan kuin aikaisemmin – eli antaa ääntään ehdokkaalle, joka onkin loppujen lopuksi vain Kremlin asettama statisti. Jotain merkitystä saattoi olla myös keskivertoäänestäjän taipumuksella mukautua yhteiskunnassa vallalla oleviin näkemyksiin ja arvomaailmaan. Länsimaisia arvoja edustavan ehdokkaan äänestäminen oli huomattavasti helpompaa vielä Medvedevin presidenttikauden ilmapiirissä. Kaiken lisäksi se poliittinen peli, jota Sobtšak pelasi maaliskuussa juuri ennen vaaleja, saattoi olla liian läpinäkyvää. Sobtšak keskittyi varmistelemaan asemaansa viestittämällä, että hänen tuloksensa on joka tapauksessa positiivinen, kävi miten kävi. Se on tavallaan totta, sillä ehdokas, joka asettuu ”kaikkia vastaan” ei edes voi hävitä. Lisäksi pelkkä ehdokkuus antaa Sobtšakille niin paljon uusia mahdollisuuksia, että se on jo voitto sinänsä. Sobtšak kertoi päätavoitteekseen osoittaa ainoastaan sen, että Venäjällä voi olla ehdolla myös joku toisenlaista politiikkaa haluava henkilö. Ei järin kunnianhimoinen tavoite ehdokkaalle.

Muiden ehdokkaiden tapaan myös kandidaatti ”kaikkia vastaan” saavutti voiton 18. maaliskuuta. Ksenija Sobtšak oli ilmeisesti ehdolla jossakin kategoriassa, joka oli avoin vain hänelle itselleen.

Grigori Javlinskin yritys taistella samaan aikaan sekä Putinia, Navalnyita että Sobtšakia vastaan johti, kuten arvata saattaa, heikkoon tulokseen. Javlinskin keräämä äänimäärä jäi hyvin kauas poliitikon itse etukäteen mainostamasta kymmenestä miljoonasta. Hänen kampanjansa parissa työskennelleet alkoivat nopeasti syyttää asiasta Navalnyita, mikä oikeastaan vain vahvisti Navalnyin organisoiman boikotin vaikutusta. Kahtiajakautuneet demokraatit hävisivät vaalit vielä toisen kerran, kun he päättivät jättää äänestämättömyyden taustalla vaikuttavat todelliset syyt huomiotta. Joka tapauksessa Javlinskin osallistuminen presidentinvaaleihin oli demokraattiselle Jabloko-puolueelle tärkeää muiden tulevaisuudessa jo häämöttävien vaalien kannalta. Pelkkä Javlinskin ehdokkuus ja esilläolo oli siis puolueelle eräänlainen voitto.

Kommunistinen puolue KPRF taas osoitti vaalituloksellaan, että se on edelleen maan toiseksi vahvin poliittinen voima. Tämä on hyvä tulos, kun otetaan huomioon täysin olematon vaalikampanja sekä se, että etenkin puolueen ulkopolitiikkaa koskevat näkemykset mukailevat pitkälti Putinin linjaa. Lisäksi puolueen asettama ehdokas oli politiikassa entuudestaan tuntematon kasvo, johon kohdistunut mustamaalauskampanja vieläpä onnistui. Nämä lähtökohdat huomioon ottaen KPRF:n kohdalla voidaan puhua suoranaisesta voitokkuudesta. On hyvin mahdollista, että puolue voi tulevaisuudessa haukata osan Yhtenäisen Venäjän kannatuksesta tai vaikuttaa jopa vuonna 2024 valittavaan Putinin seuraajaan, mikäli päättää lähteä kampanjoimaan tosissaan.

Äänestysaika oli hädin tuskin umpeutunut, kun Pietarin Manežnaja-aukiolla alkoi konsertti, joka oli virallisesti tarkoitettu juhlistamaan Krimin Venäjään liittämisen vuosipäivää. Äänestyspäiväksi oli tosiaan valittu Krimin vuosipäivä, johon pääkandidaatin voitonjuhlat voitiin saumattomasti liittää. Katsellessaan tätä kansallisten voittojen yhteistapahtumaa ei tarvitse olla selvänäkijä ymmärtääkseen, millaisia asioita Venäjän tulevaisuuden poliittiset kuviot suurin piirtein tulevat pitämään sisällään. Ja vaihtoehtoa sille on vaikea enää edes kuvitella.

Vaalien ainoa häviäjä on harhaan johdettu venäläinen äänestäjä, joka näyttää menevän samaan lankaan nyt ja aina.