”Kokemukseni mukaan maailma on kovin hauras, pelottava ja epäinhimillinen; sitä ei tarvitse kuin hiukan tönäistä, kun se jo väläyttää alkukantaisia torahampaitaan.”

Sitaatti Hassan Blasimin ensimmäisestä novellikokoelmasta Vapaudenaukion mielipuoli (WSOY 2012, suom. Sampsa Peltonen) palautui mieleeni, kun paluumatkalla Itäkeskuksesta rautatieasemalle selasin kännykästä uutisia. Maailmaa oli totisesti taas tönäisty ja pahuus oli paljastanut hampaansa. Haastattelin Blasimia vain muutama tunti sen jälkeen, kun tiedotusvälineet olivat kertoneet Venäjän laajamittaisesta hyökkäyksestä Ukrainaan, mutta emme viitanneet siihen kertaakaan. Uutiset häilyivät kuitenkin varjona taustalla, sillä puhuimme paljon juuri sodasta ja väkivallasta, yhdestä hänen kertomustensa ydinaiheista.

Blasim on kirjoissaan käsitellyt laajasti synnyinmaansa Irakin väkivaltaista historiaa ja sen vaikutuksia ihmisiin. Kertomusten aiheina eivät ole niinkään sodan ulkoiset seuraukset vaan nimenomaan se, millaisia tuhoja väkivalta tekee ihmisen mielessä. Psykologisia vaikutuksia kuvatessaan Blasim käyttää monenlaisia kirjallisia keinoja. Hänen tuotantoaan on luonnehdittu maagiseksi realismiksi, mutta itse hän puhuu mieluummin painajaisrealismista. Monille hänen teksteilleen leimallinen unen logiikkaa noudatteleva muoto palvelee käsiteltäviä teemoja, ja väkivaltainen todellisuus vääntää kerronnan oudoille mutkille.

Vaikka Blasimin kertomusten miljöönä on usein Irak, on selvää, että hän kuvaa universaaleja ilmiöitä: ”Kun kirjoitan autopommista Irakissa, en puhu vain yhdestä tietystä tapauksesta vaan väkivallasta, joka on ollut samaa aina luolamiesten ajasta nykyaikaan.”

 Blasim viittaa Tampereen vuoden 1918 tapahtumiin, joita käsittelevän kirjan huomaan hänen kirjahyllystään. ”Eivätkö Isis-taistelijoiden leikkaama pää ja Tampereen kaduilla viruva ruumis ole saman asian ilmentymiä? Sisällissotia on kaikkialla. Se on meidän ihmisten tarina, ei vain yhden maan tarina, eli itse asiassa se yhdistää meitä.”

Kirjallisuuskin näyttäytyy Blasimille ilmiönä, joka kytkee yhteen ihmisiä eri puolilla maailmaa: ”Pohdin usein, mikä on se linkki, joka yhdistää pienessä maalaiskylässä asuvaa ihmistä, joka lukee Dostojevskia, niihin jotka lukevat samaa kirjailijaa Helsingin metrossa tai Ranskassa joen rannalla. En pidä väitteistä, joiden mukaan kirjailijat suuntaavat sanansa esimerkiksi arabiankielisille tai länsimaisille lukijoille. Itse ajattelen kirjoittavani kenelle tahansa missä ikinä maailmassa hän sitten onkaan.”

 Istumme Blasimin kotona Itäkeskuksessa. Hänen työpöytänsä edessä avautuu avara näkymä kerrostalojen talvenharmaaseen tilkkutäkkiin. Maahanmuuttajataustaisten ihmisten asuinalue on Blasimin mukaan kotoisa paikka asua, tai oikeastaan hän sanoo sopeutuvansa minne tahansa. Sen uskoo helposti, sillä omien havaintojeni mukaan hän solahtaa poikkeuksellisen hyvin ympäristöönsä. Olen istunut hänen kanssaan baarissa sekä Tampereen Pispalassa että Helsingin Kontulassa, hänen kahdessa aiemmassa asuinpaikassaan, ja molemmissa ihmiset kävivät jonossa tervehtimässä häntä. Miehessä on ilmeistä karismaa, jonka lähiöbaarin kanta-asiakaskin oitis tunnistaa.

Eri taiteenlajit keskustelevat 

Blasimin uusin, viime vuonna suomeksi ilmestynyt teos, Kelloja ja vieraita (WSOY 2021, suom. Sampsa Peltonen), sisältää kaksi erillistä mutta teemoiltaan yhteen kytkeytyvää kertomusta. Eliaksen seikkailut Isis-maassa sijoittuu Isisin hallitsemaan Mosuliin, Sololand puolestaan saman nimiseen paikkaan, jossa Blasim kertoo yhdistelleensä eri pohjoismaiden piirteitä. Aluksi ollaan siis tilanteessa, joka pakottaa ihmiset maanpakoon, sitten taas siellä, mihin pakolaiset päätyvät: muuta yhteistä kirjan hahmoilla tai tapahtumilla ei ole. Molempia tapahtumapaikkoja leimaa väkivalta ja rasismi, sillä turvalliselta vaikuttava pohjolakin väläyttää lopulta alkukantaisia torahampaitaan. ”Sololand muistuttaa Lars von Trierin Dogville-elokuvaa, jossa yhteisöön saapuu vieras hahmo. Sen teemana on vieraanvaraisuus ja sille asetetut ehdot.”

Kelloja ja vieraita -kirjalla on hieman poikkeuksellinen historia, sillä sen ensimmäinen osa oli alun perin televisiosarjan ja toinen osa taas elokuvan käsikirjoitus. Kun pandemia pisti aikataulut uusiksi, Blasim keksi muokata tarinoista kirjan. ”Siitä syystä se ei edusta ihan totuttua tyyliäni.”

Suunnitelma kuusiosaisesta Mosulin Dominikaanikirkkoon sijoittuvasta televisiosarjasta elää kuitenkin yhä, sillä Blasim on saanut Suomen elokuvasäätiöltä apurahan kolmen ensimmäisen osan jatkokehittelyyn. Siirtyminen välineestä ja taidelajista toiseen on ominaista Blasimille: ”En pidä itseäni varsinaisesti kirjailijana vaan taiteilijana. Opiskelin aikoinani Bagdadissa elokuvaohjaajaksi, ja useimmat kirjoittamani tarinat ovat saaneet vaikutteita nimenomaan elokuvista. Kriitikot etsivät kirjoistani viittauksia kirjallisuuteen ja näkevät siellä Kafkan, mutta eivät välttämättä huomaa Tarantinoa ja Tarkovskia.”

Pari vuotta sitten ilmestyneestä Allah99-romaanista (WSOY 2019, suom. Sampsa Peltonen) löytyy roppakaupalla viittauksia myös kirjallisuuteen. Esimerkiksi Italo Calvinon romaani Herra Palomar näyttelee siinä tärkeää osaa. Samainen opus kulki Blasimin mukana koko hänen viitisen vuotta kestäneen pakomatkansa ajan Irakista Suomeen. Kun kysyn, miksi juuri tuo kirja, Blasim alkaa ylistää Calvinoa: ”En pidä samanlaisista kirjailijoista kuin itse olen, ja Calvino on aivan erilainen. Hän jättää tilaa itsensä ja aiheen väliin. Toisin kuin minä, joka syöksyn suin päin aiheeseeni, suorastaan fyysisellä voimalla. Irakissa meillä on tietty sekasortoinen rytmi, mutta Calvino on viisas ja maltillinen, hän pysähtyy kaikessa rauhassa yksityiskohtiin, tarkastelemaan vaikkapa lintua. Minä siis tavallaan pakenin hänen tekstiinsä, siitä sai happea jota hengittää.”

Aika ajoin käy niin, että Blasim menettää kiinnostuksensa kirjoittamiseen, mutta Allah99-romaani sai hänet innostumaan siitä uudelleen: ”Allah ysiysissä halusin leikkiä erilaisilla sekoituksilla kirjallista ja visuaalista, syvällistä ja pinnallista, banaalia ja filosofista, kotimaata ja maanpakoa, rakkautta ja seksiä. Sekoitan siinä myös erilaisia tekstilajeja, kuten sähköposteja oppineelta mieheltä, joka valmistelee käännöstä Emil Cioranin teksteistä. Niiden mallina ovat ystäväni ja mentorini Adnan al-Mubarakin minulle lähettämät viestit, joissa hän valoi minuun toivoa ja intoa jatkaa kirjoittamista. Hän myös muistutti minua aina siitä, että sisäinen on ulkoista tärkeämpää ja kehotti ottamaan mallia William Faulknerista ja James Joycesta. Allah99 juhlii kirjoittamista, sillä kirjallisuus pelasti elämäni.”  

Adnan al-Mubarak (1935–2017) oli irakilainen kääntäjä ja kirjailija, jonka kirjeenvaihtoa Blasimin kanssa on julkaistu irakilaiseen nykykirjallisuuteen erikoistuneella verkkosivustolla. Luokittelua kaihtava romanialaissyntyinen filosofi Emil Cioran (1911–1995) on tunnettu pessimistisistä ajatelmistaan: ”Minua huvittaa Cioranin ajatus siitä, että elämä on kuin silta, jonka molemmilla rannoilla on pimeää, ja kun siltaa sitten ylittää jostain tulee vähän valoa ja ihminen yrittää ymmärtää mistä on kyse, ja sitten tulee taas pimeää ja hän kuolee,” Blasim sanoo ja purskahtaa nauruun.

Arabian kielen väärinkäyttäjä

“Annahan kun jatkan vielä mielikuvituksen merkityksestä. Minulle nimenomaan mielikuvitus on kieli jota käytän, eivät sanat kirjoissa, kuvat elokuvissa tai ääni podcasteissa. Mielikuvitus on se, mikä yhdistää näitä kaikkia toisiinsa. Tästä syystä minusta ei pidetä arabiankielisessä maailmassa. En kunnioita tarpeeksi kirjallisen kielen kauneutta vaan keskityn mielikuvitukseen.” 

Blasim viittaa ristiriitaiseen asemaansa arabiankielisen kirjallisuuden kentällä. Hänellä oli vuosien ajan suuria vaikeuksia saada tekstejään julki arabiaksi, ja nyt niitä julkaisee Italiassa majaansa pitävä kustantamo. Ne ovat herättäneet suoranaista raivoa konservatiivisessa kirjakulttuurissa. Blasimin kuvaus kirjojensa vastaanotosta arabiankielisissä maissa hätkähdyttää, mutta tulee samalla todistaneeksi kirjallisuuden voimasta:

”Jos yrität Arabiemiraatteihin laukussasi jokin minun kirjoistani, virkailijat etsivät kirjan nimen tietokoneelta ja takavarikoivat sen kuin huumepaketin. Beirutin kirjamessuilla kustantajani sai pommiuhkauksen, jossa vaadittiin runokirjani poistamista pöydiltä. Bagdadissa kirjakauppa paloi poroksi, ja syynä on yleisesti pidetty nimenomaan minun kirjojeni esilläoloa.”

Jos ei tunne arabiankielistä kirjakulttuuria, saattaa olla vaikea ymmärtää Blasimin kirjojen herättämiä aggressioita. Kyse ei ole ainoastaan aihevalinnoista vaan myös kirjoitustavasta: ”Minulla on kieliongelma. Käytän likaista kieltä ja rikkonaista kielioppia toisin kuin arabiankielisessä kirjallisuudessa on totuttu. Kielihän on aina kirjailijalle eräänlainen vankila, koska sen avulla ei voi ilmaista itseään haluamallaan tavalla, mutta arabiankielisessä maailmassa siihen liittyy muitakin rajoitteita. Arabian kielellä ei tosiaankaan voi kirjoittaessaan leikkiä miten haluaa. Monet aiheet kuten seksi, politiikka ja uskonto ovat tabuja, mutta myös kirjallisuuden kieli itsessään on tabu, sillä arabia on Koraanin pyhä kieli, jota pitää käyttää kunnioittavasti.”

Vaikka arabiaa puhutaan eri tavoin eri puolilla Lähi-itää ja Pohjois-Afrikkaa, on vain yksi kirjoitetun kielen standardi. Arabiaa puhuvat ihmiset eivät siis välttämättä ymmärrä kaikkea toistensa puheesta, mutta ainakin kouluja käyneet pystyvät lukemaan samoja tekstejä. Tämä tarkoittaa sitä, että puhuttu ja kirjoitettu kieli ovat erkaantuneet toisistaan. Blasim on rikkonut tätä jakoa käyttämällä teoksissaan puhekieltä ja kirjoittamalla kokonaisen romaanin Irakin arabiaksi. Alkuteos on toistaiseksi julkaistu vain verkossa, mutta siitäkin on jo ilmestynyt painettu käännös. ”Ja kaikista maailman kielistä serbiaksi”, Blasim nauraa ja kaivaa kirjan hyllystään. Kääntäjä on professori, joka on erikoistunut juuri Irakissa puhuttuun arabian muotoon.

Käännöksiä hänen teksteistään on ilmestynyt jo noin neljälläkymmenellä kielellä, viime aikoina etenkin Aasiassa, esimerkiksi Filippiineillä ja Afganistanissa. Erikielisiä versioita on pitkä rivi Blasimin työhuoneen kirjahyllyssä. ”Pakistanissa on vastikään ilmestynyt urdunkielinen piraattikäännös. Mutta ei se minua oikeastaan haittaa, on vain hienoa että ovat sen tehneet. Enkä minä muutenkaan ole rikastunut kirjojeni käännöksillä, ei niistä minulle saakka mitään heru.” 

Kirjailija kansakuntien välissä

 Blasim on siksikin vaikeasti määriteltävä kirjailija, että hän liikkuu suvereenisti useammalla kuin yhdellä kirjallisuuden kentällä. Hänellä on tietty asema nykyisessä kotimaassaan Suomessa: hän on saanut palkintoja, apurahoja ja residenssipaikkoja sekä osallistunut yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kelloja ja vieraita ilmestyi ensimmäisenä nimenomaan suomenkielisenä laitoksena. Monet hänen kertomuksistaan myös sijoittuvat Suomeen. 

 Toisaalta hän on arabiankielisen kirjallisuuden rakastettu ja vihattu uudistaja, jonka teokset puhuttelevat diasporassa eläviä lukijoita. Kolmanneksi hänellä on paikkansa kirjallisuuden kansainvälisellä kentällä, jossa häntä juhlitaan sekä paikallisen näkökulman tarjoamisesta Irakin konfliktiin että tyylitaiturina, jonka teoksia verrataan Gabriel Garcia Márquezin, Roberto Bolañon ja Franz Kafkan tuotantoihin.

Blasimin novellit nousivat kansainväliseen tietoisuuteen niiden englanninkielisten käännösten kautta. Suomessakin häneen kiinnitettiin huomiota vasta, kun hänen esikoiskirjansa sai huomiota englanninkielisessä mediassa. Blasimin suomalaisen kustantajan edustaja onkin kertonut, että ensimmäistä kertaa urallaan hän otti yhteyttä ”käännöskirjailijaan” soittamalla tälle Helsinkiin.

 Uudet käännökset merkitsevät jatkuvasti myös kutsuja kirjallisuustapahtumiin ympäri maailmaa. Blasim on piakkoin matkustamassa Hollantiin katsomaan Allah99-romaanista tehtyä näyttämöversiota. Ruotsissa taas tehtiin viime vuonna Irakin purkkajeesus -kokoelman novelleihin perustuva näytelmä. Blasimia pyydetään osallistumaan myös arabiankielisten maiden tapahtumiin, mutta koska hänellä on ehtona täydellinen sananvapaus, vierailut eivät toteudu. 

Kun kysyn, millaista on liikkua erilaisilla kirjallisuuden kentillä, Blasim alkaa puhua teemasta, jota hän sanoo paraikaa kehittelevänsä: ”Tulevaisuus on ihmisten, joilla on joustava identiteetti ja jotka pystyvät tarpeen tullen siirtymään identiteetistä toiseen. Sen vastakohta on kiinteä identiteetti, mikä tarkoittaa elämistä muurien sisällä. Ajatellaanpa vaikka suomalaisen kirjallisuuden linnaa. Kun joku lähestyy sitä, tornista huudetaan avaamaan portti ja sen jälkeen sulkemaan portti. Sitten tulokas tutkitaan ja lopulta potkaistaan pihalle ja sanotaan, että kirjallisuutesi ei kuulu tänne vaan arabialaiseen linnaan. Se, miten kirjallisuus tässä ymmärretään, on vastoin koko kirjallisuuden ideaa. Kirjallisuus joustaa, mielikuvitus ei tunne rajoja. Esimerkiksi arabiankielisen kirjallisuuden linnassa mielikuvituksen ei anneta elää vapaana vaan kirjallisuus lukitaan vankilaan, ja juuri sieltä haluamme paeta.”

Selviytymiskeinoina huumori – ja unohdus  

Uusista ideoistaan puhuessaan Blasim ei vielä tiedä, minkä muodon ne saavat: kirjan, elokuvan, podcastin tai jonkin näiden sekoituksen. Teemana tulee joka tapauksessa olemaan rikkinäisyys tai murtuminen. ”Rikkinäiset suhteet, rikkinäinen kieli… Kun siirtyy kulttuurista toiseen, moni asiaa särkyy. Se on ihmisellä myös jonkinlainen perusasetus. Hyvä esimerkki on se, kuinka aikuistuessamme suhteemme lapsuuden perheeseen katkeaa, ja lopulta me selviämme siitäkin. En siis tarkoita rikkinäisyydellä välttämättä mitään suurta tragediaa vaan jotain sellaista, mitä meille kaikille tapahtuu koko ajan.”

Elämäntarinan ja kirjojen kritiikkien perusteella Blasimista saa helposti kovin vakavan kuvan. Se katoaa kuitenkin nopeasti kasvokkaisessa kohtaamisessa kirjailijan kanssa: ”Minähän en ole kovin vakava henkilö, naureskelen vähän kaikelle. Lukijani saattavat joutua tilanteeseen, jossa he nauravat autopommin kaltaiselle tragedialle. Huumori on selviytymiskeino myös kaikille niille, jotka elävät keskellä sotaa. Siitä tulee väkisinkin mustaa, outoa ja vinksahtanutta. Mutta ennen kaikkea huumori merkitsee toivoa; sitä että tragediankin keskellä on tilaa elämälle. Irakissa ihmiset ovat huolissaan siitä, että he kuolevat jollain tapaa naurettavalla tavalla, esimerkiksi putoamalla kadussa olevaan aukkoon. Elämä ei lopultakaan ole paikalleen jähmettynyttä vaan joustavaa, koska lopulta jokainen katoaa täältä. Vasta kuolema on se todellinen tragedia, mutta sillekin voi nauraa – kunnes kuolee.”

 Blasim puhuu kirjallisuudesta ihmiskunnan muistina. Nykyään vallalla oleva ”pikatieto”, fast knowledge, hyljeksii kaikkea sitä, mitä ihmiskunta on oppinut aiemmista virheistään. Kelloja ja vieraita -kirjassa Isis-sotilaiden orjuuttama Sara pitää nuorelle Eliakselle viisaan puheen ”muistin ja unohduksen pelistä”, jossa hallitsevina tunteina toimivat rakkaus ja pelko:

”Kansanviisauksissa ja rakkauslauluissa tuodaan usein esiin, että ongelmat on hyvä unohtaa, eikä siinä mitään: jos muisti ei olisi niin mutkikas mysteeri kuin se on, me joutuisimme elämään alati menneisyyden painajaisten kynsissä. Jos me joskus vielä selvämme hengissä tästä Isisin painajaisesta, meistä jokainen tulee muistamaan Mosulin kirkon tapahtumat omalla tavallaan, sillä usko pois, Elias, muistikuvat eivät ole mitään todellisten kokemusten toisintoja niin kuin dokumenttielokuvat. Jokainen meistä tulee muistamaan tapahtumat tunteittensa ja pelkojensa kautta. Se, millä tavalla muistikuvat rakentuvat, on kiinni tietämyksemme määrästä, mieltymyksistämme, ajattelutavoistamme ja kaikista niiden jälkeen tulevista kokemuksistamme. Jokainen meistä tulee lopulta heijastaneeksi samoista tapahtumista erilaisen elokuvan sielun valkokankaalle.”