Mihail Šiškin: Sota vai rauha – Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä
WSOY 2023
Suom. Sirpa Hietanen
Moninkertaisesti palkittu Mihail Šiškin on yksi arvostetuimmista venäläisistä nykykirjailijoista, eikä suotta. Hänen taidokasta ilmaisuaan on verrattu muun muassa Fjodor Dostojevskin, Orhan Pamukin ja J. M. Coetzeen kaltaisiin suurnimiin. Vaikka Šiškin on jo vuodesta 1995 asunut perheineen emigranttina Sveitsissä, Sota vai rauha osoittaa, että hän on edelleen tiukasti kosketuksissa entisen kotimaansa nykytodellisuuteen. Teos on alunperin julkaistu vuonna 2019, mutta tänä vuonna julkaistussa suomenkielisessä laitoksessa on tuore esipuhe. Kirja ei ole neljän vuoden aikana menettänyt tippaakaan ajankohtaisuuttaan, päinvastoin. Ukrainan sodan laajentuminen vuoden 2014 Krimin valtauksesta täysimittaiseksi sodaksi ei ole varmasti yllättänyt Šiškiniä.
Kirjailijalla on tuskin ollut hallussaan kristallipalloa, mutta syvä ymmärrys Venäjän menneisyydestä ja vallanpitäjien mentaliteetista on auttanut häntä aavistamaan, mitä tuleman pitää. Neuvostoliiton romahtaessa Šiškin oli kolmekymppinen, ja oli siis aikuisiälläänkin ehtinyt elää neuvostotodellisuutta ja muodostaa siitä oman käsityksensä – ja myös todistaa vierestä, keiden käsiin romahtaneen Neuvostoliiton rippeet jäivät Venäjällä. Rakenteet ympärillä vaihtuivat, valtaapitävät eivät.
Syyn sille, miksi venäläiset sietävät öykkäreitä johdossaan, Šiškin löytää vuosisatojen takaa, 1200-luvulta. Mongolivalloittajat antoivat paikallisille ruhtinaille oikeuden hallita omilla alueillaan ja kerätä veroja kaanille. Ruhtinaat hirmuhallitsivat omaa kansaansa vieraan vallan nimissä oman henkensä ja valtansa pitimiksi. “Koko vallan vertikaali toimi periaatteella ‘[a]listu ylöspäin, tallo alaspäin’”, kirjoittaa Šiškin.
Tuon rakennelman varassa eletään yhä. “Jos hallitsijan ote on heikko, koko vallan vertikaali suistuu sijoiltaan ja kaaos alkaa levitä. Siksi kansa toivoo aina vahvakätistä johtajaa. Kaaoksesta ja järjestyksestä valitaan aina jälkimmäinen. Kukaan ei halua Venäjälle heikkoa tsaaria, halutaan tyranni.” Kansan kokemuksen mukaan heikon hallitsijan aikana maa suistuu sekasortoon ja arjen perustukset järkkyvät. Kurjatkin olosuhteet ovat jotain, mistä pitää kiinni. Kaaos puolestaan merkitsee varmaa kärsimystä ja kuolemaa.
Šiškinin teos valottaa tarkkanäköisesti naapurimaamme historiaa ja siitä juontuvaa nykyhetkeä, mutta viittaa myös yksilöiden kokemuksiin. Muun muassa oman perheensä kautta hän kuvaa, miltä historian mullistukset ovat tavallisten venäläisten elämässä tuntuneet, ja mitä niistä on seurannut. Teoksen tunnelma on ennen kaikkea surumielinen, ja toivo paremmasta pilkahtelee vain ajoittain. Kaiken kaikkiaan teos on varmastikin yksi parhaista, mikäli Venäjää – ja asiain nykytilaa – haluaa ymmärtää paremmin.
Melankoliasta huolimatta Šiškinin selkeä ja kaunis tapa kirjoittaa on lohdullinen. Niille, jotka eivät vielä ymmärrä kulttuurin ihmisyyttä rakentavaa ja koossapitävää arvoa, vaan pitävät sitä vaikkapa luksuspalveluna, esipuheen lopetus kiteyttää kaiken olennaisen: “Viha on sairautta, kulttuuri lääkettä.”
Emilia Miettinen
Antony Beevor: Venäjän vallankumous ja sisällissota
WSOY 2022
Suom. Markku Päkkilä
Historioitsija katsoo taaksepäin eikä eteenpäin. Silti brittiläisen historioitsijan, Sir Antony Beevorin, tutkimuksista voi ammentaa varoituksen sanoja nyky-Venäjän johdolle: sota on aikoinaan syössyt Venäjän vuosiksi tilaan, jossa maa ei ole ollut oikeastaan kenenkään hallittavissa.
Alun Euroopan itsemurha -luku kertoo, miten nopeasti teollistuva Venäjä rikastui ja sen hallitseva luokka joutui “päihdyttävän ylimielisyyden valtaan”. Kun Itävalta-Unkarin arkkiherttua Franz Ferdinand murhattiin Sarajevossa vuonna 1914, Venäjän ulkoministeri halusi tukea Serbiaa sotilaallisesti Itävalta-Unkaria vastaan. Tsaari Nikolai II epäröi. Hänen neuvonantajansa Grigori Rasputin oli ehdottomasti sotaa vastaan, mutta hän ei saanut lähetettyä tsaarille viestiä. Hän oli matkoilla kaukana Siperiassa, jossa oli joutunut puukotuksen uhriksi. Kun Rasputin tokeni, hän varoitti keisariperhettä “sodasta, joka koituisi sekä Venäjän että Romanovien tuhoksi”.
Liian myöhäistä. Sotahaukat veivät Venäjän myöhemmin ensimmäisenä maailmansotana tunnettuihin taisteluihin, joita tykinruokana itseään pitäneet talonpoikaissotilaat vihasivat. Petrogradilaiset ruhtinaat murhasivat Rasputinin 17.12.1916. Tsaarin perheen rakas ystävä ja itsekin valtaa hännystellyt mystinen hahmo muuttui kansallissankariksi, olihan hän ylimysten salaliiton uhri. Juopa muutamien harvojen hyvinvoivien venäläisten ja suuren, nälkiintyneen kanssa välillä oli syvä.
Venäläiset ovat kautta aikain ruokkineet myyttiä kansasta, joka rakastaa omaa kärsimystään ja suhtautuu siihen jalosti, koska emämaa on tärkein. Kuitenkaan tämä uhrautuvuus ei enää riittänyt 1900-luvulla. Beevor argumentoi läpi koko kirjan, miten Venäjän vallankumous oli yllätys valtaapitäville vain siksi, että he kieltäytyivät näkemästä tosiasioita.
“Valkoisten tapio Venäjän sisällissodassa johtui ennen muuta joustamattomuudesta, joka ilmeni muun muassa haluttomuutena aloittaa maareformi, kunnes oli liian myöhäistä.” Toisin sanoen, maaorjuuden edes osittainen purkaminen olisi voinut estää vallankumouksen.
Monia yleistajuisia historiateoksia kirjoittanut Antony Beevor (s. 1946) on yksi tunnetuimmista elossa olevista sotahistorioitsijoista. Hän pitäytyy faktoissa ja perustelee väitteensä tarkasti. Hänen kirjoissaan erityisen hienoa on, miten hän saa kasattua kiinnostavia yksityiskohtia suurien kaarien sisälle: Kun sotilaat palasivat länsirintamalta, Lev Trotski “kannatti ensimmäisen luokan penkkien samettipäällysteiden repimistä jalkaräteiksi sanoen, että jokainen oli ansainnut elämässään hiukan ylellisyyttä”. Entä miten kasakat ratsastivat: etunojassa, jalat suorina. Mikä oli Neuvostoliiton alkuaikojen pelätyimmän miehen, bolševikkien salaisen poliisin perustajan, askeesiin taipuvaisen Felix Zderžinskin, ainoa “heikkous”?
Se oli runous, tuo “slaaveille taiteellisen luovuuden korkein muoto”, kuten Beevor määrittelee.
Baltiasta Kaukasuksen kautta Siperiaan, naiset ja juutalaiset olivat Venäjän sisällissodassa punaisten, valkoisten, nationalistien ja kasakoiden, aivan kaikkien väkivallan suurimpia uhreja.
Venäjän vallankumouksen teki suhteellisen pieni porukka, ja syy miksei sitä vastustettu, “ei kuvastanut niinkään apatiaa kuin tunnetta, että vallankumousta edeltäneessä ancien regimessä oli tuskin mitään puolustamisen arvoista.”
Iida Simes
Reetta Hänninen: Tulisydän — Maissi Erkon kiihkeä elämä
Otava, 2022
Tutkija ja historioitsija Reetta Hännisen Kanava-palkinnon voittanut elämäkertateos Tulisydän — Maissi Erkon kiihkeä elämä antaa Helsingin Sanomien lehti-imperiumin syntyyn aivan uudenlaisen kulman. Kiehtova ja kaunis yhden naisen historian taustamateriaali tukeutuu etenkin Päivälehden perustajan Eero Erkon puolison käymään mittavaan kirjeenvaihtoon perheensä ja aikalaistensa kanssa. Maissi Erkon elämäkerta on kiihkeää tulta leimuavan sydämen historiaa, joka ei jatka ainoastaan tunnetun lehtisuvun tarinaa, vaan luo samalla taiten uutta tulkintaa naisten roolista Suomen historiassa.
Teoksen alkuosa valottaa Maissi Holländerin kotisaarellaan Seilillä viettämää aikaa sekä kouluvuosia ennen tutustumista tulevaan aviomieheensä. Avioiduttuaan Maissi alkoi hoitaa etenkin vaimon, äidin ja myöhemmin isoäidin velvollisuuksia. Perheestä tulikin järjestötoiminnan ohella hänen keskeinen elämäntehtävänsä, Suomen poliittisen elämän taipumattomana vaikuttajahahmona olon lisäksi. Teos kuvailee yksityiskohtaisesti oman aikansa naisen, äidin ja vaimon elämää.
Maissi Erkon yhteiskunnallinen toimeliaisuus nuoren kansakunnan rakentajana oli tulisydämen osa jo varhain. Teoksen annin parhaimmistoa onkin Naiskagaalin, Suomen historian kenties kiinnostavimman maanalaisen ompeluseuran, toiminnan kuvaus. Naiskagaali toimi vastarintajärjestö Kagaalin ohella levittäen kansan parissa sanaa venäläistämistoimia vastaan kekseliäästi pitkin salattuja reittejä ensimmäisen sortokauden aikana.
Nuorsuomalaisten äänenkannattajan julkaisijaa Eero odotti pian maastakarkoitus. Monien muiden sortotoimien kohteeksi joutuneen tavoin hän lähti maanpakoon Atlantin toiselle puolelle, ja perhe seurasi pian perässä. Erkkojen ihmeelliset Amerikan vuodet avautuvat lukijalle nuoren rouva Erkon näkökulmasta. Kirjeet kaukaiseen koti-Suomeen kertovat muun muassa New Yorkin kodin mukavuuksista, paikallisten naisten muodista sekä Sunset Parkista karuselleineen.
Erkkojen palattua takaisin kotiin vastikään itsenäistynyt maa luisui vuosikymmenten saatossa henkisesti ja poliittisesti vaikeaan tilanteeseen. Siinä missä sortokausi ja taistelu venäläistämistoimia vastaan olivat yhdistäneet kansakuntaa, itsenäistymisen ajan valtatyhjiö, kansalaissota ja kansalaissodan jälkeiset vuodet aiheuttivat suomalaiseen yhteiskuntaan ja kansanluonteeseen syvällä kytevän epäluottamuksen. Maissi toteaakin erääseen ajan poliittiseen kiistaan liittyen osuvasti: ”Ei maanpakoon lähdetty, jotta kansa itsenäiseksi tultuaan alkaisi tuomita toisiaan kuolemaan”.
Teoksen loppuosa keskittyy etenkin Maissi Erkon suurta arvostusta nauttineeseen yhteiskunnalliseen toimintaan, iäkkään naisen luopumisen tuntemuksiin, mikä toisinaan kasvoi jopa tuskaksi, sekä Erkkojen suvun jännitteisiin suhteisiin. Ne olivat kietoutuneet 1930-luvun Suomen poliittisesti arvaamattomaan ilmapiiriin, jota sitäkin kuvaillaan yksityiskohtaisesti. Reetta Hänninen luo historioitsijana elämyksellisen kuvauksen aikakauden Suomesta hyvin keskeiseltä näköalapaikalta sekä suomalaisen naisen, yhteiskunnallisen vaikuttajan ja esitaistelijan näkökulmasta — aina upeisiin kaunokirjallisiin sfääreihin hivuttautuvia naisen elämän ja lopulta myös elämästä luopumisen kuvailuja myöten.
Kansakunnan rakentamiseen osallistuneen Maissi Erkon loistelias tarina nostaa esille riveiltä ja rivien välistä myös hänen mietteitään siitä, millainen itsenäistyneen Suomen tulisi lopulta olla — sellaisena kuin se olisi meille kaikille hyvä. Olemme kulkeneet jo pitkän taipaleen Maissi Erkon ajan nuoresta kansakunnasta nykyiseen Suomeen. Ehkä me edelleen etsimme hapuillen jotain, josta tulisydän kertoo omalla tavallaan.
Elina Huttunen
Auli Viitala: Elämäni kansalaisena
Kirjapaja 2023
Ensimmäiseksi tunnustus: vierastan suuresti omakohtaisuutta sekä tieto- että kaunokirjallisuudessa. Mikäli kirjoittaja haluaa juuri omien kokemustensa kautta käsitellä jotain aihetta, siihen on oltava vankan tulokulman lisäksi rutkasti taitoa. Liian moni lähtökohtaisesti kiinnostavakin omakohtainen teos jää häilymään mitäänsanomattoman fiilistelyn ja sen kuuluisan oman navan kaivelun tympeälle rajaseudulle.
Auli Viitalan tietoteoksessa Elämäni kansalaisena olennainen omaelämäkerrallinen tulokulma ja taidokas, rohkea kirjoittaminen yhdistyvät kuitenkin riemastuttavalla tavalla. Ylelle kolumneja muun muassa köyhyydestä ja luokkayhteiskunnasta kirjoittanut Viitala käsittelee teoksessa omaa kokemustaan luokasta. Viitala on opettajapariskunnan tytär, eli monia keskiluokan luontaisetuja synnyinlahjanaan saanut kansalainen, joka on sittemmin sairastumisensa vuoksi pudonnut köyhien syrjäytyneiden joukkoon. Oman positionsa muutoksen myötä hän sanoo ymmärtäneensä tarkemmin, mitä keskiluokkaisuus todella merkitsee. Se ei todellakaan ole pelkkä varallisuuskysymys, vaan kyse on myös – ellei etenkin – abstraktimmasta pääomasta kuten ajattelun tavoista, itsetunnosta ja sosiaalisista suhteista. Viitala toteaa olevansa köyhänäkin aina osa keskiluokkaa.
Viitala ei tosin ollut sivuunputoajaksi aivan ummikko. Sen lisäksi, että kuuluu seksuaalivähemmistöön, Viitala pääsi jo lapsesta asti katsomaan maailmaa lähietäisyydeltä jonkun siitä ulkopuoliseksi asetetun silmin. Kuvaus elämästä itselle niin läheisen Downin syndroomaa sairastavan pikkuveljen rinnalla, jota ulkopuoliset tuijottavat ja paheksuvat julkisella paikalla ja joka raivostuttaa ja uuvuttaa välillä omat perheenjäsenensäkin, on kertakaikkisen hieno. Tarinan ytimessä on rakkaus ja ihmisarvo, joka ei ole kytköksissä Down-lasten erityisyyden korostamiseen, johon Viitalan mukaan hyvää tarkoittavassa kampanjoinnissa välillä sorrutaan. ”Ihmisen arvoa ei mitata sillä, onko hän valoisa persoona tai suloisen näköinen. Jokaisella ihmisellä on oikeus olla olemassa ja kuulua porukkaan, vaikka hän olisi hankala tai likainen tai tyhmä.”
Tämänkaltaisella selväsanaisella tyylillä Viitala ruotii aiheitaan. Välillä teksti laskettelee tarkoituksellisen vinhan ja sekalaisen ajatuksenvirran mukana tyyntyäkseen jaksoihin, joissa puidaan jotakin teemaa hieman hartaammin. Teoksen raikkaus on Viitalan rohkeudessa olla epätasainen, sanoa, mitä ei tiedä, ja laittaa itsensä likoon. Osoittamalla omat puutteensa ja tekemällä niistä myös pilaa, hän nostaa peilin lukijoiden silmien eteen, ja kas: Eipä sieltä paljon kummempi tyyppi tuijottele.
Inhimillisen rehellistä on myös se, että kirjailija ei yritä rakentaa valmiita ajatushimmeleitä aivan kaikesta. Hyvänä esimerkkinä toimii Viitalan pohdinta demokratiasta yhteiskunnassa, jossa kansalaisten koulutustaso ja sen myötä opittu kyky ajatella vaihtelee: “Seuraavana tulee mieleen, että mikäs järki siinä sitten on, että demokratiassa jokaisen ääni on yhtä painava, jos toiset osaavat ajatella ja toiset eivät. Ja sitten… Ei, tähän suuntaan kieltäydyn etenemästä. Arvot, perkele!” Viitalan mukaan kaikkeen ei tarvitse olla kokonaista, kaikenkattavaa vastausta tai hyvää ratkaisua. Emmehän me ole ihmisinä millään tavoin kokonaisia tahi valmiita. Joskus myös sinnepäin saa kelvata.
Emilia Miettinen