Keskustelu sodan päättämisestä jättää avoimeksi kysymyksen siitä, mitä tapahtuu lukuisille ukrainalaisille, jotka ovat joutuneet pakenemaan kotimaastaan. Tutkimusten mukaan halu palata on hiipunut, ja yhä useampi aikoo jäädä Eurooppaan. Suurimpia syitä ovat Ukrainan sodan raunioittama talous ja raskas yhteiskunnallinen ilmapiiri. Monista palaaminen tuntuu vaikealta myös siksi, että sopeutumisprosessin jälkeen elämä olisi aloitettava jälleen alusta.

Kolmen vuoden aikana sotaa paenneet ovat opiskelleet kieliä ja pyrkineet kiinnittymään paikallisille työmarkkinoille. VPitkällä aikavälillä Euroopan maat haluaisivat ensisijaisesti pitää korkeasti koulutetut työntekijät, joita myös Ukraina tarvitsee jälleenrakennukseen sodan jälkeen.

“Jokainen päivä on taistelua”

Maaliskuussa 2022 24-vuotias Julija lähti pienen lapsensa kanssa Pultavasta. Öiset räjähdykset olivat käyneet sietämättömiksi. Julija suuntasi Saksaan, jossa hänen veljensä asui. Ensimmäisten parin kuukauden ajan hän majoittui tyttärensä kanssa veljen tuttavien luona, sitten lupa-asiat järjestyivät ja pieni perhe pääsi omaan asuntoon.

EU-lainsäädäntö takaa sotaa paenneille ukrainalaisille oleskeluluvan tilapäisen suojelun perusteella sekä oikeuden työskennellä, käyttää terveydenhuoltopalveluja, saada sosiaaliturvaa ja opiskella. Lakia sovelletaan yhtenäisesti kaikissa EU-maissa, mutta avun määrä ja laatu vaihtelevat kansallisten päätösten mukaan. Vuoden 2024 loppuun mennessä lähes 4,3 miljoonaa Ukrainan kansalaista oli saanut tilapäistä suojelua Euroopan unionin alueella. Eniten pakolaisia on ottanut vastaan Saksa – yli miljoona ihmistä, mikä on noin 27% kaikista tilapäisen suojapaikan saaneista ukrainalaisista. Toisena on Puola, jossa on yli 990 000 ukrainalaista pakolaista (23%), ja kolmantena Tšekki, jossa heitä on yli 380 000 (9%).

Saksassa saatu valtiontuki – asumiskulujen kattaminen ja 500–560 euroa kuukaudessa jokaisesta aikuisesta – auttoi siinä, ettei Julijan tarvinnut mennä heti töihin. Lisäksi hänellä oli pieni lapsi, jolle ei ollut hoitajaa, hän ei osannut kieltä, eikä hänen Ukrainassa suorittamansa talousalan koulutus suoraan vastaa saksalaista tutkintoa. Silti Julija päätti, ettei voi tyytyä tilanteeseen. ”En halua elää tukien varassa, sillä en tahdo olla täysin riippuvainen valtiosta ja raportoida jokaista tuloani ja menoani. Se on henkisesti hyvin kuormittavaa”.

Niinpä Julija meni kuukauden kuluttua saapumisestaan kotoutumiskoulutukseen ja alkoi opiskella saksaa. Puolen vuoden päivittäisen opiskelun jälkeen hän suoritti kielikokeen ja saavutti B1-tason, joka tarkoittaa että pystyy kommunikoimaan arkipäivän tilanteissa. Kun tytär aloitti koulun, Julija päätti hakea Ausbildung-ohjelmaan, jonka avulla voi suorittaa ammatillisen koulutuksen työnantajan kustantamana. Hänet hyväksyttiin opiskelemaan lääkärin avustajaksi, jonka tehtäviin kuuluvat sekä hallinnollinen työ että yksinkertaiset lääketieteelliset toimenpiteet. Koulutus kestää kolme vuotta, ja sen aikana suoritetaan teoreettisia opintoja ja työskennellään samanaikaisesti klinikalla. Näin Saksan valtio vähentää työvoiman koulutuskustannuksia ja työnantajat saavat edullista lisätyövoimaa varmistaen koulutetun henkilöstön tarjonnan jatkossakin.

”Olen kaksi päivää viikossa koulussa ja kolme päivää klinikalla. Pääsen heti soveltamaan oppimaani käytännössä. Järjestelmä on todella hyvä. Saan opiskeluni aikana noin kolmanneksen lääkärin avustajan palkasta,  verojen jälkeen 750 euroa”, Julija kertoo. Ansiotaso ei riitä kattamaan kaikkia arjen kuluja lapsen kanssa, joten valtio auttaa edelleen vuokran maksamisessa.

Opiskelu on Julijan mukaan raskasta: hänen on omaksuttava valtava määrä tietoa vieraalla kielellä. Kaikkea ei pysty ymmärtämään heti, joten kotona hän kääntää ensin tekstit ukrainaksi tai venäjäksi ja perehtyy sitten niiden sisältöön saksaksi. ”Viimeksi eilen sanoin tyttärelleni, että olen väsynyt ja haluaisin kovasti palata kotiin. Tuntuu, että olen jo jossain määrin sopeutunut – käyn töissä ja osaan kieltä – mutta silti jokainen päivä on taistelua. Henkisesti tämä on ollut hyvin raskasta ja joskus tuntuu, etten jaksa enää.”

“Edes kielitaito ei takaa mitään”

Myös 50-vuotias Igor (nimi on muutettu hänen omasta pyynnöstään) on ollut henkisesti kovilla lähdettyään Ukrainasta. Sodan alkaessa hän oli Harkovan alueen kaupungissa, jonka Venäjän armeija miehitti nopeasti. Siksi Igor onnistui aluksi pakenemaan vain Venäjän puolelle. Koska hän oli työskennellyt useita vuosia Venäjällä, hänellä oli siellä tuttuja, jotka tarjosivat apua. Kun Igor kuuli, että Baltian maat sulkevat rajansa venäläisiltä, hän päätti lähteä Suomeen, sillä hän pelkäsi menettävänsä kokonaan mahdollisuuden poistua Venäjältä.

Helsingissä Igorin ottivat vastaan vapaaehtoiset, jotka auttoivat papereiden kanssa ja ohjasivat hänet vastaanottokeskukseen.

”Siellä otettiin vastaan hakemus tilapäisestä suojelusta, annettiin SIM-kortti, jolla oli 50 euroa saldoa, sekä ilmaisia hygieniatuotteita ja tarvittaessa lääkäripalveluita. Aluksi minut majoitettiin hostelliin, jossa sai kolme ateriaa päivässä. Myöhemmin meidät samaan aikaan tulleet sijoitettiin eri kaupunkeihin”.

Hän päätyi asumaan Saloon, mutta muutti myöhemmin lähemmäs Helsinkiä. Melko nopeasti hän huomasi, että työn löytäminen oli pääkaupunkiseudulla yhtä vaikeaa kuin pikkukaupungissa. ”Sopeutuminen Suomeen ei ole helppoa. Jotkut onnistuvat oppimaan kieltä edes jonkin verran ja löytämään töitä ilman sujuvaa suomen osaamista, mutta heitä on hyvin vähän”.

Sillä, kuinka hyvin maahantulija omaksuu kielen ja kuinka laajasti vastaanottajamaassa käytetään englannin kieltä on suuri merkitys kotoutumisen onnistumiselle. Nürnbergin Työmarkkina- ja ammattitutkimuslaitoksen (IAB) julkaisemassa raportissa todetaan, että englannin kielen taitoiset ukrainalaiset ovat työllistyneet suhteellisen nopeasti Tanskassa ja Alankomaissa, joissa hyvin suuri osa väestöstä puhuu englantia.

Münchenin yliopiston taloustutkimuslaitoksen (IFO) muuttoliikkeen ja talouskehityksen keskuksen johtajan Panu Poutvaaran mukaan suurin osa Saksaan tulleista pakolaisista käy tällä hetkellä A2- ja B1-tason kielikursseilla ja tulokset ovat hyviä. Noin 80 prosenttia Ukrainasta saapuneista ei aluksi puhunut sanaakaan saksaa, mutta luku nyt on laskenut 10 prosenttiin, mikä kertoo ukrainalaisten työllistymismahdollisuuksien parantuneen huomattavasti.

Myös Igor on yrittänyt opiskella uuden kotimaansa kieltä, muttei ole varma, kuinka paljon siitä on hyötyä. “Täällä on paitsi melko vaikea kieli, myös hyvin vähän avoimia työpaikkoja. Tarjolla on enimmäkseen siivous- ja rakennusalan töitä sekä vanhustenhoitoa”. Hän  alkoi epäillä suomen kielen opiskelun mielekkyyttä ja lopetti sen. ”Edes sujuva suomen kieli ei takaa työpaikkaa”, hän toteaa. Nyt hän elää pakolaisille myönnettävän sosiaalituen varassa.

Igor korostaa suomalaisten vieraanvaraisuutta ja avuliaisuutta, mutta ei halua jäädä maahan. Vielä hän ei kuitenkaan tiedä, minne lähtisi. “Haluaisin tietenkin kotiin, omaan kotimaahani, mutta siellä ei tällä hetkellä ole mitään, minne palata. Kotikaupunkini on pommitusten takia muuttunut aavekaupungiksi. Entistä Ukrainaa, jossa elin ennen sotaa, ei enää ole”.

Kotouttamisen monet mallit

Ukrainalaisten pakolaisten työllisyystilanne vaihtelee huomattavasti eri puolilla Eurooppaa. Alankomaissa heistä noin 60 prosenttia oli työllistynyt vuoden 2024 loppuun mennessä, Puolassa työllisyysaste oli 55–65%, Liettuassa 57%, Tanskassa 53% ja Saksassa noin 30%. Työllistyminen ei riipu pelkästään pakolaisten omasta kyvystä integroitua ja paikallisten työmarkkinoiden mahdollisuuksista, vaan myös siitä, millaista maahanmuuttopolitiikkaa kukin maa harjoittaa. Poutavaaran mukaan “Saksa on valinnut strategian ‘ensin kieli’, kun taas Alankomaat ja Tanska noudattavat ‘ensin työ’ -lähestymistapaa . Maissa, joissa käytetään ‘ensin työ’ -mallia, ukrainalaiset työskentelevät pääasiassa palvelualoilla, joissa työehdot eivät useinkaan ole kovin hyvät.

Saksassa pakolaisten työllisyysaste on alhaisempi, mutta työllistyneiden työehdot usein paremmat, sillä maa on painottaa pidemmän aikavälin kotoutumista. Asiantuntijan mukaan on vielä liian aikaista arvioida, millainen strategia on vastaanottavan maan kannalta taloudellisesti hyödyllisin. Saksassa ukrainalaisten matala työllisyysaste on kuitenkin herättänyt keskustelua siitä, onko pitkän aikavälin integraatiomalli perusteltu.

Saksalaisen Bambergin yliopiston sosiologian professori Julija Kosjakova huomauttaa kuitenkin, ettei humanitaarista apua voi ajatella ensisijaisesti hyötykysymyksenä.

“Jos ihmiset ovat jo täällä, heidän integroitumisensa työmarkkinoille on tietysti loogista ja sinänsä hyödyllistä. Sosiaalinen osallistuminen ja työnteko vähentävät riippuvuutta valtiosta, ja vaikka osa ihmisistä palaisikin Ukrainaan, he vievät mukanaan uutta osaamista ja kielitaitoa, mikä hyödyttää maan jälleenrakennusta.”

Kosjakovan mukaan integraatioon liittyvät tulokset paranevat tutkitusti ajan myötä. Jo ensimmäisten kuuden kuukauden aikana 16 prosenttia ukrainalaisista oli työllistynyt Saksassa, mikä on huomattavasti enemmän kuin aiemmilla pakolaisryhmillä. Esimerkiksi Syyriasta saapuneista pakolaisista vain 2–5 prosenttia pääsi töihin ensimmäisten kuukausien aikana. Tämä johtui muun muassa juridisista rajoituksista työluvan saamisessa, turvapaikkaprosessin monimutkaisuudesta ja rajallisesta pääsystä kielikursseille.

Kosjakovan mukaan Ukrainan pakolaisiin liittyvä erityishaaste on se, että 80 prosenttia saapuneista on naisia. Monet heistä ovat korkeasti koulutettuja, mutta pienten lasten hoito vaikeuttaa työllistymistä ja kotoutumista. Päiväkotipaikkaa tai iltapäivähoitoa ei aina järjesty nopeasti, eikä lapsia voi jättää hoitoon koko päiväksi. “Tilanne kuitenkin kohenee ajan myötä: kuuden vuoden jälkeen yli puolet Syyriasta tulleista pakolaisista oli töissä, seitsemän vuoden jälkeen yli 60 ja kahdeksan vuoden jälkeen noin 70 prosenttia. Odotamme samanlaista kehitystä myös ukrainalaisten kohdalla”.

“Meillä on kova halu tehdä töitä”

Kiovalainen Marina (nimi muutettu hänen pyynnöstään) ei halunnut täysin menettää tapahtumajärjestäjän uraansa. Siksi hän etsi mahdollisuutta muuttaa maahan, jossa voisi aloittaa työt heti – etenkin kun hänellä oli jo kokemusta ulkomailla työskentelystä englannin kielellä. Italialainen työnvälitystoimisto tarjosi hänelle projektipäällikön paikkaa Torinossa sekä apua muutossa. Yritys osti lentoliput Marinalle ja hänen pienelle tyttärelleen, maksoi väliaikaisen asunnon vuokran ja auttoi lupajärjestelyssä. Marinalle myönnettiin oleskelulupa tilapäisen suojelun perusteella, jotta hän ei olisi pelkän työluvan varassa riippuvainen työnantajastaan.

“Sitten törmäsin todellisuuteen”, muistelee Marina. “Turistimatka Italiaan ja asuminen maassa ovat täysin eri asioita. Torino on konservatiivinen ja maahanmuuttajille epäystävällinen kaupunki. Tuntui kuin olisin päätynyt neuvostoelokuvaan, jossa ihmiset käyvät viikonloppuisin torilla, jonottavat valtion virastoissa ja täyttävät kaavakkeita käsin. Ukrainan digitalisaation jälkeen paluu ajassa taaksepäin oli vaikeaa.”

Työpaikallakaan asiat eivät sujuneet odotetusti. Marina arvelee, että italialaiset ovat tottuneet pitämään ukrainalaisia palveluhenkilökuntana, koska aiemmat maahanmuuttajasukupolvet työskentelivät pääasiassa palvelualalla. Sen vuoksi kollegat eivät ottaneet häntä esihenkilönä vakavasti.

“Suurin kompastuskivi oli kuitenkin italian kieli. Vaikka työkaverit puhuivat kanssani englantia, keskenään he käyttivät aina italiaa. Siksi jouduin kolmen kuukauden jälkeen raskain mielin jättämään työn”. Uutta työtä ja asuntoa ei löytynyt nopeasti. Lisäksi Italia tarjoaa pakolaisille taloudellista tukea vain ensimmäisten kolmen kuukauden ajan – 300 euroa kuukaudessa. Marina päätti lopulta palata Kiovaan, mutta jatkoi töiden etsimistä EU-alueelta, sillä työntekoon oikeuttava oleskelulupa oli voimassa.

Muutaman kuukauden kuluttua Marina sai työtarjouksen kansainvälisestä yrityksestä Milanossa. Hän oli jatkanut italian opiskelua, mutta kielitaito ei vieläkään ollut riittävällä tasolla sujuvaan kommunikointiin kollegoiden kanssa. Maiden välisissä työskentelytavoissa on huomattavia eroja.

“Olemme tottuneet erilaiseen työtahtiin, meidän on vaikea sopeutua italialaiseen dynamiikkaan ja tapaan suunnitella asioita, ja heidän taas meidän oma-aloitteisuuteemme. Mutta meillä on kova halu tehdä töitä – antakaa meille yhtäläiset mahdollisuudet, tunnustakaa ukrainalaiset tutkinnot ja tarjotkaa mahdollisuus integroitua yhteiskuntaan.”

Vuoden Milanossa työskentelyn jälkeen Marinan sopimusta ei jatkettu. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan palannut Ukrainaan – tytär oli jo aloittanut koulun ja perheellä oli voimassa oleva vuokrasopimus, joten heillä oli paikka asua Marinan etsiessä uutta työtä. Työnhaku vei kuukausia ja sinä aikana hän opiskeli intensiivisesti italiaa, saavuttaen B1-tason. Haastattelun, jonka jälkeen hän sai uuden työpaikan, hän suoritti osittain italiaksi.

“Heti kun ylität kielimuurin, italialaiset alkavat suhtautua sinuun eri tavalla, avoimemmin”. Marina lisää, että muuton myötä hän menetti paljon sekä taloudellisesti että urakehityksen osalta: uudessa työpaikassaan hän suostui minimipalkkaan ja aikaisempaa vaatimattomampaan tehtävään. Toisaalta sekä yritykset että projektit ovat Italiassa suurempia kuin Ukrainassa ja kehittymismahdollisuudet siksi paremmat.

Marinan tytär ei koulun aloittaessaan osannut lainkaan italiaa, mutta vuoden kuluttua hän puhui sitä jo sujuvasti ja suoritti ensimmäisen luokan erinomaisin arvosanoin. Lapsensa ansiosta myös Marina on saanut uuden mahdollisuuden parantaa italian kielen taitoaan – harjoitusta tarjoaa kommunikointi tyttären luokkatovereiden vanhempien kanssa.

Traumojen uusiutuminen

Maaliskuussa 2024 Ukrainan pääministeri Denys Šmyhal ehdotti, että EU-maissa pakolaisten tukemiseen käytettävät varat suunnattaisiin ukrainalaisten paluuta edistäviin ohjelmiin. Presidentti Zelenskyin neuvonantaja Serhii Leshchenko meni vielä pidemmälle ja kehotti lopettamaan kaiken tuen pakolaisille, jotta ihmiset palaisivat kotiin. “Ukrainalle on kriittistä, että mahdollisimman moni palaa konfliktin päätyttyä – sekä talouden että väestötilanteen kannalta. Ehkä olisi perustellumpaa olla käyttämättä vuosia kieliopintoihin ja uudelleenkoulutukseen, ja auttaa sen sijaan pakolaisia työllistymään nopeammin, vaikka työpaikat eivät täysin vastaisikaan heidän pätevyyttään. Samalla voitaisiin tukea heidän myöhempää paluutaan,” arvioi professori Poutvaara. Hän huomauttaa, että vastaanottaville maille on tietenkin edullista, jos nuoret ja koulutetut ukrainalaiset jäävät pysyvästi, mutta Eurooppa tarvitsee sodan jälkeen myös vahvan jälleenrakennetun Ukrainan.

Münchenin taloustutkimusinstituutin mukaan suurin osa EU-maissa olevista ukrainalaisista aikoo palata kotimaahansa. Kuitenkin niiden osuus, jotka suunnittelevat jäävänsä pysyvästi ulkomaille, kasvaa vähitellen ja oli vuoden 2024 puolivälissä jo 25 prosenttia.

Ukrainan hallitus on korostanut paluun tärkeyttä, sillä pakolaisia tarvitaan maan jälleenrakennuksessa. Sosiologi Julia Kosjakova huomauttaa kuitenkin, että erityisesti pakotettu paluu olisi valtava stressitekijä ihmisille, joiden elämä on vasta alkanut vakiintua.“Tämä on erittäin vaikea eettinen kysymys. Ymmärrän, kuinka tärkeää Ukrainalle on, että ihmiset palaavat. Pakolaisten pitäisi tiedostaa, että tämä kaikki on ollut väliaikaista – sota loppuu ennemmin tai myöhemmin, ja heidän on palattava kotiin. Mutta samalla minun on vaikea hyväksyä ajatusta, että heidän täytyisi käydä kaikki läpi uudelleen.”

Kosjakova muistuttaa, millaisiin olosuhteisiin pakolaiset palaavat: yhteiskuntaan, jossa on sodasta palaavia, traumatisoituneita miehiä, jotka saattavat kantaa kaunaa siitä, että naiset lähtivät. Tämä voi johtaa perheväkivallan lisääntymiseen.

Italiassa asuva Marina uskoo, että sodanjälkeinen elämä Ukrainassa tulee olemaan henkisesti raskasta. Sota jättää jälkensä ihmisiin traumaperäisen stressihäiriön ja muiden psykologisten ongelmien muodossa. “Ukrainassa on paljon kipua, katkeruutta ja aggressiota. Pelkään, että kaikki lempeys on kadonnut ja elämä maassa tulee olemaan sietämättömän vaikeaa.” Marinaa huolettaa myös, mitä paluu merkitsisi hänen lapselleen: “Hänellä on vain yksi lapsuus, ja haluan, että hän saa elää sen onnellisena.”

Julijakaan ei aio palata. Hän on käyttänyt valtavasti aikaa ja vaivaa opiskeluun ja sopeutumiseen, eikä halua ”vain luovuttaa”. Kolmen sotavuoden aikana hänen velvollisuudentunteensa kotimaataan kohtaan on väistynyt oman elämän tieltä. “Rakastan maatani todella paljon, se on maailman paras maa, mutta katsotaan totuutta silmiin: siellä varastettiin ennen ja varastetaan edelleen. Tavalliset ihmiset joutuvat kantamaan Ukrainan jälleenrakennuksen taakan, kun taas valtio ei valitettavasti tee juuri mitään sen hyväksi. Minulla on vain yksi elämä, joten minun on ajateltava ensisijaisesti itseäni”.

“Ei ole minne palata”

Diana lähti Harkovasta 27. helmikuuta 2022, eikä usko enää palaavansa kotiin. Vaikean sopeutumisen lisäksi päätökseen vaikuttaa myös toinen syy: hänen miehensä on venäläinen. Lähtönsä jälkeen he viettivät pari kuukautta Serbiassa ja Montenegrossa odottaessaan miehelle viisumia Saksaan.

Saavuttuaan Saksaan he asettuivat ystävän luokse Heidelbergiin välttääkseen sijoittamisen pakolaisleirille.

Diana sai nopeasti suojeluaseman ja pääsi kielikursseille. Samalla hän alkoi päivittää markkinoinnin tutkintoaan. Työskentely alalla edellytti enemmän kuin keskitason B1-saksan kielen taitoa, joten valtio kustansi hänelle B2-tason koulutuksen. Sen päätyttyä Diana alkoi etsiä töitä ja lähetti 60–70 hakemusta, mutta sai jatkuvasti kielteisiä vastauksia. “Syynä oli todennäköisesti kielitaitoni. Markkinointialalla täytyy puhua lähes kuin äidinkielinen. Aloin miettiä alan vaihtoa.”

Diana myöntää, että vielä tuolloin hän halusi palata Ukrainaan osallistumaan maan jälleenrakentamiseen. Miehen kansalaisuus sai hänet kuitenkin epäröimään. “Ukrainassakin on oma propagandansa, eikä kukaan lähtisi selvittämään, millainen ihminen hän on tai mitä mieltä hän on asioista.” Kun Diana hyväksyi ajatuksen siitä, ettei ole minne palata, olo helpottui. “Minulla ei ole Ukrainassa enää asuntoa eikä työtä, kaikki pitäisi aloittaa alusta. Kielen kanssa siellä olisi toki helpompaa, mutta jos jaksaa yrittää, elämä Saksassa näyttää silti valoisammalta.”

Diana opiskelee nyt rautatieliikenteen liikenteenohjaajaksi Ausbildung-ohjelmassa Deutsche Bahnissa. Koulutuksen aluksi hänelle kustannettiin saksan kielen opintoja C1-tasolle, minkä jälkeen hän aloitti varsinaiset ammattiopinnot. “Se yllätti minut: opiskelen uutta kieltä ja saan siitä vielä palkkaakin. Olin jo pitkään halunnut vaihtaa alaa, mutta Ukrainassa se ei olisi ollut mahdollista. Minulla ei ollut taloudellista puskuria, jonka turvin opiskella uusi ammatti. Saksa tarjosi minulle siihen mahdollisuuden.”

Sosiaaliturva saa Dianan tuntemaan olonsa turvalliseksi Saksassa. “Ukrainassa piti aina elää palkasta palkkaan, tehdä ylitöitä ja pelätä, että voi koska tahansa menettää työnsä. Täällä tiedän, etten joudu kadulle. Vaikka työpaikka menisi, Saksan lain mukaan voi saada sosiaalitukea puolen vuoden ajan. En enää edes osaa kuvitella itseäni takaisin Ukrainaan. Saksalainen ajattelutapa tuntuu minulle läheisemmältä kuin ukrainalainen. Viihdyn täällä paremmin.”

“Haluavatko he meidän lähtevän?”

Ukrainan talousvaikeudet vaikuttavat merkittävästi pakolaisten haluun palata. Sodan alettua inflaatio nousi jyrkästi – vuoden 2021 kymmenestä prosentista yli 26 prosenttiin vuonna 2022. Vuoden 2025 alussa inflaatio oli yhä lähes 13 prosenttia.

“Vaikka sota loppuisi, Ukrainan talous on niin raunioina, ettei normaalia elämää ole vielä pitkään aikaan. Joskus palkat maksetaan ja joskus ei. Hinnat ovat samat kuin Saksassa, mutta palkat kymmeniä kertoja pienemmät”, sanoo Julija. “Niin paljon kuin haluaisinkin kotiin, ymmärrän, ettei tyttäreni ansaitse elämää, jossa on pakko säästää kaikesta.”

Hintataso ja heikot talousnäkymät huolestuttavat myösTšekissä asuvaa Maksimia (nimi muutettu). “Elämä Ukrainassa vaikeutuu päivä päivältä. Voin ajaa Puolaan, tankata ja ostaa viikon ruoat – ja se tulee halvemmaksi kuin tehdä ruokaostokset Tšekissä. Ukrainassa hinnat ovat vielä korkeammat. Mikä järki olisi vaihtaa huonot olosuhteet vielä huonompiin?”. Maksim on asunut Tšekissä tilapäisen suojelun viisumilla jo lähes kolme vuotta ja sanoo sopeutuneensa hyvin. Prahaan saavuttuaan hän löysi nopeasti töitä ja aloitti puoli vuotta kestäneet A1- ja A2-tason kielikurssit.

“Ukrainalaisten on suhteellisen helppo työllistyä Tšekissä, koska täällä toimii paljon työnvälitysfirmoja. Ne välittävät töitä tehtaista, varastoista ja rakennustyömailta. Palkka on niiden kautta 10–20 prosenttia pienempi, mutta vastineeksi saa apua työllistymisessä ja verojen maksamisessa. Sanoisin, että noin 80 prosenttia tänne tulevista aloittaa työnteon työnvälitystoimistojen kautta”.

Kolmen vuoden aikana Maksin on vaihtanut työpaikkaa useita kertoja. “Tällä hetkellä työskentelen postivaraston operaattorina työnvälitystoimiston kautta. Tšekin kielen taitoni on parantunut, ja voisin hakea töitä suoraan työnantajilta, mutta olen tyytyväinen nykyiseen työhöni, palkkaani ja työpaikan sijaintiin. Siksi en halua muuttaa mitään.”

Tuoreimpien tilastojen mukaan yli 120 000 ukrainalaista pakolaista on työllistynyt Tšekin tasavallassa. Työministerin mukaan ukrainalaisten maksamat verot ylittävät heille myönnetyt sosiaalituet. Lisäksi jo vuonna 2022 noin neljännes maassa asuvista ukrainalaispakolaisista ilmoitti hallitsevansa kieltä riittävästi selviytyäkseen arkielämässä.

Taloustieteilijät varoittavat, että Keski- ja Itä-Euroopan työmarkkinat saattavat kohdata haasteita, mikäli ukrainalaiset palaavat laajamittaisesti kotimaahansa. “Osa Euroopan taloudellisesta menestyksestä on perustunut viimeisten kahden vuoden aikana saapuneisiin ukrainalaisiin. Kun sota toivottavasti lähitulevaisuudessa päättyy, on mahdollista, että he palaavat kotiin, mikä voisi johtaa työmarkkinoiden ‘tyhjenemiseen’ Prahassa, Bratislavassa ja Varsovassa. Korvaavien työntekijöiden löytäminen ei ole helppoa”, arvioi sveitsiläisen J. Safra -pankin Itävalta, Keski- ja Itä-Euroopan osaston johtaja Christian Petter.

Tähän vaikuttaa myös se, miten Tšekki suhtautuu ukrainalaisten tulevaisuuteen työmarkkinoilla ja heidän integroitumiseensa yhteiskuntaan. Monet pakolaiset työskentelevät matalapalkkaisissa tai epäsäännöllisissä töissä, eikä heidän asemansa sodan päätyttyä ole turvattu. Vuonna 2024 Tšekin parlamentti hyväksyi Lex Ukrajina 7 -lain, joka rajoittaa pakolaisten mahdollisuuksia pitkäaikaiseen oleskeluun. Laki sallii erityisen pitkäaikaisen oleskeluluvan hakemisen sodan päätyttyä, mutta hakijan on täytettävä taloudellisen omavaraisuuden vaatimus: hänen on ansaittava vähintään 440 000 Tšekin korunaa vuodessa (1 500 euroa kuukaudessa ennen veroja).

Maksimin mukaan tavallisen varasto- tai tehdastyöntekijän keskipalkka on 34 000–35 000 korunaa kuukaudessa (noin 1 300 euroa). “Olemme järkyttyneitä päätöksestä, emmekä tiedä mitä tehdä, jos palkkamme ei riitä pitkäaikaisen oleskeluluvan saamiseen tilapäisen suojelun päätyttyä. Näyttää siltä, että Tšekki haluaa pitää vain keskiluokan työntekijät, kuten IT-asiantuntijat – mutta heitä on vain 5–7 prosenttia ukrainalaisesta työvoimasta”.

Vaikeudet eivät ole ohi, vaikka hän saisikin uuden oleskeluluvan: “Ainoa etu on, ettei meitä häädetä maasta. Mitään muita oikeuksia ei ole. Lupa ei anna meille henkilötunnusta, mikä tarkoittaa, ettei voi saada asuntolainaa, kulutusluottoa, leasing-autoa tai sosiaalietuuksia. Oikeutemme ovat jopa heikommat kuin ennen. Miksi? Maksamme veroja, teemme töitä ja asumme täällä, mutta meitä koskevat eri säännöt. Haluavatko he meidän lähtevän vai vain vaikeuttaa elämäämme?”

Maksim ei aio palata Ukrainaan, vaikka sota päättyisi.