Laura Gustafsson: Marko Suomen Takakansi-podcastissa puhuit ihmetyksestä runouden äärellä.

Susinukke Kosola: Pidän itseäni ammatti-ihmettelijänä. Näen maailmassa asioita, joita en ymmärrä, tai koen, että muut eivät ymmärrä kokemustani, ja puran tätä runouden avulla. En niinkään halua ratkaista ihmetyksen aihetta, vaan johdatella muut ihmettelemään kanssani. Toivon, että runoutta ja muutakin taidetta ihmeteltäisiin ja sen kanssa leikittäisiin mieluummin kuin yritettäisiin tulkita tai ymmärtää.

Ihmisillä on suuri tarve saada tolkkua.

Tulkinta ja ymmärtäminen liittyvät turvallisuuden kaipuuseen, ja kulttuurissamme ymmärtäminen tarkoittaa jotain yksiselitteistä. Runoutta yritetään ratkoa kuin sanaristikkoa. Se mielletään suuren neron salakirjoitukseksi, josta täytyy kaivaa esiin hänen ajatuksensa, jotta voi saada tyydyttyneen lukukokemuksen ja sielulleen rauhan. Runous operoi erityyppisellä ymmärryksen tasolla kuin juonivetoinen romaani. Se saattaa pelottaa.

Tulkinta on myös haltuunottava, kesyttävä ele.

Tulkintaa voisi ajatella niin, että sen avulla jäsennetään itselle omaa lukukokemusta. Ei uskalleta tai kehdata tulkita omien kokemusten kautta: sovittaa tekstiä omaan elämään, leikkiä runon kanssa. Siitä kuitenkin tulee se ilo. Taiteen pitäisi olla riemastuttava, mielikuvitusta ja tunteita aktivoiva kokemus.

Paikassa, turvassa

Kirjasi ovat tietynlaisia paikkoja: siellä on vyöhykettä, Varistoa, valtavirtaa ja marginaalia. Ne asettuvat tilaan, niissä on konkretiaa.

Konkretia tuo turvallisuutta ja tunnetta ymmärtämisestä. Samoin tarinalliset rungot. Tarinallisuus korostuu mulla teos teokselta yhä enemmän. Turkoosi vyöhyke menee melkein säeromaanista. Avaruuskissojen leikkikalussa taas palataan runotasolla ja toiston kautta tiettyihin paikkoihin ja symboleihin. Konkreettinen, tunnistettava tila johdattaa ajatusten äärelle, vaikka jättääkin vielä tulkinnan aivan avoimeksi.

 Ilmaisusi on samaan aikaan tarkkaa ja todella selkeää. Ei sellaista helvetin vaikeaa.

Otan tuon kohteliaisuutena.

Se on havainto.

Eli arvovapaa.

Mihin kohtaan koet sijoittuvasi kirjallisuuden kentällä?

Olen erilaisten koulukuntien sekasikiö. Pidän konkreettista kehystystä äärimmäisen tärkeänä, vaikka niissä kehyksissä onkin sitten abstraktia ja lyyristä, monitulkintaista ja metafyysistä. Kerronnan tasolla sijoitun kerronnallisen lavarunokulttuurin ja abstraktin, lyyrisen, fragmentaarisen runouden väliin. Luen aikalailla kaikkea ja sitten vaan varastan kaiken, mistä innostun. Ja mähän innostun vähän kaikesta. Sen seurauksena ne teokset on vähän tollasia.

Mistä olit innostunut kun kirjoitit Turkoosin vyöhykkeen?

Näyttää siltä, että maailma lähestyy loppuaan. On odotettavissa muutosta ja kriisiä. Tuntuu, että pitäisi yrittää tehdä jotain, mutta työkaluja ei ole. Samalla meillä on halu olla onnellisia, löytää rauha ja turva. Mutta niiden saavuttamisen hinta tuntuu olevan silmien ummistaminen kestämättömän talousjärjestelmän aiheuttamalta tuholta ja epätasa-arvolta. Halusin ihmetellä sitä, löytyykö toivottomuuden ja tarpeiden välille tasapainoa. Kirjan päähenkilöt ovat minäpuhuja ja nimettömäksi jäävä sinä, joka on köyhästä perheestä tullut työväenluokkainen, maailman vääryyksiin vittuuntunut, mielenterveysongelmainen nuori aikuinen.

Turkoosi vyöhyke on runoelma, kuten vaikkapa Homeroksen Ilias tai Miltonin Kadotettu paratiisi. Runoelmiin törmää nykyään harvoin.

Kirjassa on episodiromaanin rakenne. Yhteydet episodien välillä eivät tosin ole niin suoraviivaiset kuin romaanissa yleensä. Myös tulkinnallinen avaruus on laajempi, ja tässä on käytetty laajemmin erilaisia tekstuaalisia ja kuvallisia keinoja.

Romaanitaiteeseen on ujuttautunut ajatus, että kaikkien muiden elementtien tulee palvella juonta. Runoelmassa juoni ei enää olekaan niin tärkeä. Sen voi ehkä löytää mutta se ei hallitse tekstiä.

Leikkiminen ja väärinkäyttö

Kirjoitat Nokturno-verkkolehdessä julkaistussa esseessä kielestä teknologiana ja siitä, miten taide on teknologian väärinkäyttöä: ”Kielenkäyttö, joka ei riko teknologiaansa, ei kerro mahdollisesta mitään.” Onko kielen väärinkäyttö runoudessa mahdollisempaa kuin romaanissa? (Essee löytyy susinukke.fi-nettisivujen kautta.)

Turkoosin vyöhykkeen tarkka lyyrinen kieli vaatii lukijalta keskittymistä ja herkistymistä, se olisi tosi raskasta romaanimuodossa. Runouteen ei myöskään kohdistu niin suuria odotuksia, se on vapaampi leikin kenttä. Itseäni ilahduttaa kielellä leikittely. Haluan nauttia siitä mitä teen.

Onko se keskeinen syy sille, miksi teet taidetta?

Taiteen tekemiseni alkoi epätoivosta, minkä voi nähdä esikoisestani. Tuntui, että on olemassa kuilu kokemusmaailmani ja ympäröivän todellisuuden välillä. Otin lähtökohdaksi identiteettini marginaaliset kokemukset ja yritin kuroa kiinni aukkoa minän ja maailman välillä. Toivoin, että se auttaisi muita ymmärtämään kaltaisiani. En itse kehtaa enää lukea .tik.-kokoelmaa ahdistavan henkilökohtaisen otteen takia. Hävettää siinä puhuva vanha minä. Mikä on ihan hyvä, aina kannattaa kasvaa, jos voi.

Myöhemmissä kirjoissa en tuonut henkilökohtaista taustaani esiin, mutta ajatus oli sama: maailmassa on jotain, mikä on minusta outoa tai väärin.

Runous valikoitui muodoksi saavutettavuutensa vuoksi. Sitä pystyy tekemään, esittämään ja jakamaan matalalla kynnyksellä.

Koetko yhä olevasi siellä kuilun reunalla, josta yrität huudella toiselle puolelle?

Ihmisethän ovat kauhean sympaattisia. Jos en ymmärrä jotain rituaaleja tai sosiaalisia tapoja, voin leikkimielisesti ihmetellä niitä kuilun toiselta puolelta. En enää koe niin suurta tarvetta tulla ymmärretyksi. Käytän kyllä mielelläni voimavaroja auttaakseni heitä, joille ympäristön ymmärtämättömyys tuottaa tuskaa. 

Mistähän tarve tehdä taidetta tulee.

Kirjallisuus ja taide ovat viimeisiä epämääräisyyden, tutkimisen ja ajatusleikin saarekkeita ja niitä pitää varjella. Populaarikulttuuri on suoraviivaistunut valtavasti: tuotetaan yhdenmukaista settiä, ja yhä harvempi teos kannustaa ajattelemaan tai näyttää jotain uutta. Pohdiskeleva asenne maailmaa kohtaan ei näy mitenkään julkisessa keskustelussa tai politiikassa. Lähinnä ihmiset hakkaa päitään yhteen valmiilla mielipiteillä ja some on osallistunut nyansoidun keskustelun murhaan.

 Teoksesi ovat saaneet palkintoja ja suitsutusta, vaikka ne ovat niin erilaisia eivätkä asetu valmiiseen lokeroon – useissa arvioissakin sanotaan, ettei osata sanoa mitään. Mistä luulet kiitoksen johtuvan? 

On vaikea myöntää, että ajattelen kirjoittaessani lukijaa – eihän sellaista saisi myöntää. Yritän heittää lukijalle mahdollisimman paljon avittavia oljenkorsia kuitenkin siten, ettei monitulkintaisuus tai filosofinen ja kielellinen taso kärsi. Olen tietoisesti koetellut mielikuvia runoudesta käyttämällä tuttua ja samastuttavaa, mutta sympaattista sanastoa ja kuvastoa. Varistossa ja Turkoosissa vyöhykkeessä on paljon puhekieltä ja vihjeitä siitä, ettei tätä tarvitse ottaa niin vakavasti.

Ruumis ja runoesine

Miten koet kirjoitetun ja puhutun runouden suhteen tai jännitteen?

Lavarunot ovat usein täyteläisiä, pitkiä, rönsyileviä, mutta koska kuulijalle ei jää mietiskelyaikaa ja hiljaisuutta on vaikea saada toimimaan lavalla, ne eivät voi olla ilmaisultaan yhtä tiiviitä kuin kirjoitetut runot. Kirjoitetussa tekstissä tykkään sellaisista aforismimaisista kiteytyksistä, joita pitää rapsutella leuan alta, jotta niistä varisisi vähän ymmärryksen hilsettä. Tekijän preesens tuo tietysti lavarunoon oman upeutensa.

Ja se ruumis.

Niin se ruumis siinä lavalla. Se luo ymmärryksen tunnetta katsojalle.

Painetut sanat ovat aina ruumiittomia.

Kirjoittamalla Variston käsin pyrin tuomaan siihen ruumiin läsnäolon.

Varisto on aivan eri tavalla ruumiillinen kuin kirjat yleensä!

Sain ihan kunnon jännetuppitulehduksen.

Viittaako runojen Bonjour tuorejuustoon?

Kyllä. Bonjour on suuri suomalainen vakio.

Variston lopussa on tunnustuksia.

Kasasin sinne identiteettini kuonan, jonka päälle muu sisältö rakentui. Ajattelin, että on reilua tunnustaa itsekin jotain. (Kirjaa ei voinut ostaa, sen saattoi lunastaa ainoastaan tunnustusta vastaan.) 

Kirjasi ovat kokonaistaideteoksia.

Jokainen kirja on esine, joka on kiinni kulttuurissa ja fyysisessä maailmassa. Ei voi vetää rajaa sen välille, missä esine loppuu ja teksti alkaa. Haluan antaa ihmisille syitä omistaa kirjoja ja kiintyä niihin. Kirjoista tulee merkitysten kantajia. Minua on aina kiehtonut, miten muistot tarrautuvat materiaalisiin objekteihin. 

Olet vienyt runouden esineisyyttä myös aika äärimmäiseen suuntaan. Kerrotko jotain esinerunousprojektista: miksi 3D-printattuja runoesineitä? (Susinukke Kosolan Youtube-kanavalla on esineitä esitteleviä ja pohtivia videoesseitä.)

Konkreettisen runouden traditio on pitkä. Muodolla leikkiminen on osa sisältöä. Tuntui luontevalta viedä se kolmanteen ulottuvuuteen ja lisätä mukaan mekaanisia elementtejä. Runoesineet kannustavat interaktiivisuuteen ja leikkiin ja pakottavat ihmiset sivuun totutuista lukuasennoista. Ajattelin sen vapauttavan katsomaan tekstiä uudella tavalla eikä ehkä niin vakavasti.

Kirjoittajan vastuu, taiteen vapaus

Pyörität Runografi-sivustoa, joka on suunniteltu sillaksi runouden kentän ja kirjallisuudesta kiinnostuneen yleisön välille. Mitä muuta on työn alla?

Oli tarkoitus alkaa kirjoittaa esseekokoelmaa suomenvenäläisyydestä ja venäläisyydestä Suomessa. Halusin pohtia, miten luokan ja maahanmuuttajuuden risteymäkohdat vaikuttavat ja millaista oli varttua suomenvenäläisenä lähiössä. Olin ajatellut, että sen voisi tehdä nyt, koska olen saavuttanut siihen riittävän emotionaalisen etäisyyden: voin tehdä sen neutraalisti, kylmästikin, koska tarkoitus ei ole herättää empatiaa, vaan hahmottaa dynamiikkaa ja rakenteita, joiden puitteissa on nuorempana sätkinyt. Sitten tapahtui Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan enkä enää voi lähestyä aihetta arvoneutraalisti. En tykkää käsitellä ajankohtaisia asioita. Epäajankohtaisissa asioissa etäisyys mahdollistaa kiinnostavamman lähestymisen. On helpompi nähdä kokonaiskuva eikä vahva tunne ohjaa tulkintaa.

Tämä projekti vaatii myös hieman erilaista rohkeutta kuin mitä mulla on. Mietin esimerkiksi tilannetta, että joku haastateltavista olisi Putin-myönteinen: haluaako sellaiselle antaa tilaa. Jos vihdoinkin julkaistaisiin kirja suomenvenäläisistä, en haluaisi huomion kiinnittyvän siihen, onko siellä jonkun putinistin mielipiteitä seassa. Esseekokoelman julkaiseminen nyt vaatisi joko välinpitämättömyyttä seurauksista tai kykyä kehystää asiat johonkin laajempaan kontekstiin melkein anteeksipyytelevällä tavalla, mikä puolestaan kaventaisi tulkinta-avaruutta. Tuntuisi, että olisi johdatellut ihmisiä sellaisten kysymysten äärelle, mihin ei itsellä ole vielä kunnollisia vastauksia.

Miten koet kirjoittajan vastuun?

Pyrin siihen, että en turhaan toisinna stereotypioita. Ja luonnollisesti ohjaan ihmiset mielestäni tärkeiden yhteiskunnallisten kysymysten äärelle. Muutoin koen, että jyrkät eettiset säännöt saattavat estää teosten potentiaalia toteutumasta parhaalla mahdollisella tavalla. Tuntuu, että tiukkoja eettisiä ohjeita peräänkuuluttavat eivät hahmota kirjallisuuden vaikuttamisen keinojen moninaisuutta ja jopa osittaista ennakoimattomuutta eivätkä he oikein luota lukijaankaan –  joskus ehkä ihan syystäkin.

Taiteen pitäisi voida leikitellä erilaisilla rajoilla ja keinoilla ilman, että epäonnistuessaan taiteilija tuomitaan. Jokaisen taiteilijan on saatava välillä tehdä paska teos. Muuten on vaara, että koko kenttä muuttuu söpöksi lemmikkijyrsijäksi. Missä määrin esimerkiksi misogynistisen päähenkilön ajatuskuvioiden rehellinen ja syvällinen, kerronnan tasolla kyseenalaistamaton aukikirjoittaminen toisintaa ja ylläpitää näitä ajatuskuvioita ja missä määrin se asettaa niitä tarkkailun alaiseksi ja antaa työkaluja purkamiseen?

Kysymys vastuusta ja eettisyydestä on monimutkaisempi kuin miten sitä on käsitelty viime aikoina. Ajatukseni aiheesta ovat keskeneräisiä. 

Keskeneräisyys on ehkä myös jotain, mitä pitää vaalia tuossa keskustelussa. 

Hyvä taideteos jättää tilaa tulkinnalle. Monitulkintaisuus on taiteen erityisominaisuus, siitä ei pidä luopua.

Mietithän sinäkin juuri tätä etiikkaa esseekokoelmasi kohdalla.

Olen toki itsekin lukenut teoksiani yrittäen ottaa erilaisia lukuasentoja ja katsonut, tuottaako jokin niistä luennan, joka vahvistaisi negatiivisia stereotypioita tai antaisi liikaa painoarvoa asialle, mille en sitä halua. Se on tasapainoilua monitulkintaisuuden, lukijan vapauden ja tietyntyyppisen yhteiskunnallisen päämäärän välillä, vähän sellaista tulella leikkimistä – kuitenkin vähemmän silloin kun aiheena ei ole esimerkiksi venäläisyys.

 Onko teoksillasi yhteiskunnallista päämäärää?

Monitulkintaisuuden, sävyjen ja nyanssien, monipuolisen keskustelun, sanaston ja kielenkäytön vaaliminen, koska kyky käyttää ja ymmärtää niitä ovat jo ihan demokratiankin kannalta olennaisia taitoja. En enää ajattele, että pystyisin muuttamaan teksteillä maailmaa, mutta ehkä pystyn tarjoamaan yksittäisille ihmisille lohtua ja kielellisiä työkaluja ymmärtää omaa kokemusta. Parhaassa tapauksessa ne työkalut tuottavat ajan saatossa toimintaa, joka muuttaa maailmaa parempaan suuntaan.

Avaruuskissojen leikkikalussa kirjoitat: ”Jos osaisin pelastaa maailman en kirjoittaisi runoja.” Varistossa käsittelet anti/kapitalismia. Sitoudutko kirjoittajana tai sitoutuvatko teoksesi johonkin poliittiseen suuntaukseen? 

Ihmisenä sitoudun kyllä, ja varmasti se rivien välissä näkyy, mutten halua sitouttaa teoksia puolueohjelmiin tai aatteisiin. Esimerkiksi Turkoosin vyöhykkeen henkilöhahmot eivät ole kovin miellyttäviä, mielestäni sekin jo avaa lukutapoja. He ovat niitä kokoomuksen pelkäämiä loisia, jotka käyttävät hyväksi poliittista systeemiä.

On jo sinänsä poliittinen teko kirjoittaa sieltä yhteiskunnan laitamilta.

Mielestäni myös suhteellisen huonosti myyvään, monipuolisuudestaan ja kokeiluistaan tunnettuun genreen kirjoittaminen on tietynlainen poliittinen teko, joka asettuu kaupallisuuden yhdenmukaistavia tendenssejä vastaan.

Mielikuvituksen poliittisuus ja utopia

Kirjoitat paljon mahdollisesta ja pyrkimyksestä mahdolliseen. Nokturnossa julkaistussa esseessä sanotaan: ”Se, mikä ei liiku kohti mahdollista, toistaa.”

Mielikuvitusta pitäisi politisoida enemmän. Markkinavoimilla on paljon valtaa siihen, miten käytämme mielikuvitusta ja millaisia tulevaisuuksia edes voimme kuvitella. Materiaaliset puitteet ohjaavat mielikuvitusta rajaamalla rankallakin kädellä sitä, mikä on ”hyödyllistä kuvittelua” ja mikä ajanhukkaa: paras kuvittelu on sellaista, minkä saa valjastettua tuotteeksi tai mikä parantaa tehokkuutta.

Poliittisemmat tarinat ovat dystopioita, joissa kuvitellaan, mihin päädymme, jos asiat jatkuvat nykytolalla. Dystopia on diagnoosi tämän hetken ongelmista. Meiltä puuttuu utopiat, polut kuvitella, mitä muuta voisi olla. Pystymme kuvittelemaan, että emme halua kulkea tätä tietä, mutta tosi vähän on raivattu tilaa sen kuvittelemiseen, mitä muuta voisi olla. Olen periaatteesta utopisti ja idealisti. En välttämättä usko, että jonkinlainen anarkistinen utopiaa olisi mahdollinen, mutta sen kuvittelu toimii suuntaa-antavana tekijänä, joka ohjaa arkista toimintaa ja sitä, millä tavalla osallistuu reaalipolitiikkaan ja materiaalisten puitteiden muokkaamiseen.

Utopistinen kirjoittaminen on tosi vaikeaa.

Siinä asettaa itsensä alttiiksi kritiikille. On helpompi kritisoida nykyaikaa kuin tarjota uskottavia mahdollisuuksia. Voi pelottaa, että tulee nähdyksi naiivina, koska ei ole miettinyt kaikkea ihan loppuun asti. Dystopiassa on tietysti se sisäänrakennettu jännite: on jotain pahaa, mikä pitää ratkaista. Utopiasta on vaikeampi tehdä vetävää. Ellei utopia paljastukin murhakaupungiksi tai romahda.

Taide on tapa ravistella ihmiset tajuamaan, minkä kaiken kuvittelu, tuottaminen ja ajattelu on mahdollista. Sillä on potentiaalia riuhtoa mielikuvitusta vapaaksi pakkopaidastaan.

Pitäisikö ensin saada kuviteltua mitä kohti pyrkii, jotta voisi kalibroida toimintaa.

Haluan ennemmin luoda puitteita ja mahdollisuuksia uusille ajatuksille kuin pelkästään kertoa omia vastauksia. Eikä yksittäinen ihminen vastauksia pysty antamaankaan, vaan se vaatii kollektiivista mielikuvitusta ja keskusteluja. Omassa työssäni tämä on näkynyt Kolera-kollektiivi-kustantamon perustamisena ja Runografi-hankkeessa, jossa halutaan tehdä tilaa ihan kaikille runoteoksille.

On tärkeää, että on yhteisöjä, jotka on luotu muusta kuin kapitalismin paineesta tai pakosta ja jotka organisoivat ja tuottavat asioita yhteisön ehdoilla ja yhteisön tarpeesta. Täydellistä kestävää autonomiaa ja omavaraisuutta on lähes mahdotonta saavuttaa, eivätkä yhteisöt pääse rimpuilemaan irti kapitalismin tuotanto- ja markkinalogiikasta. Jokainen sellainen yhteisö kuitenkin laajentaa käsitystämme mahdollisesta ja luo uusia, joskin pieniä valtakeskittymiä. Se on jo alku.