Colson Whitehead: Harlem Shuffle
Otava 2022
Suom. Markku Päkkilä
Amerikan nykykirjallisuuden suuri tähti, kahdesti Pulitzerilla palkittu Colson Whitehead vieraili toukokuussa Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumassa. Sirpa Kähkösen haastattelussa Whitehead kertoi saaneensa kipinän uutuuskirjalleen Harlem Shuffle rakastamistaan elokuvamaailman veijaritarinoista kuten toimintakomediasta Ocean’s Eleven. Ehta veijaritarina Markku Päkkilän soljuvasti suomentama Harlem Shuffle onkin, mutta myös paljon muuta.
Teoksessa afroamerikkalainen huonekalukauppias Ray Carney sotkeutuu vuonna 1959 suureen ryöstökeikkaan, millä on kauaskantoisia seurauksia kaikille jengin jäsenille, mukaan lukien Carneyn serkulle Freddielle. Carney ei ole alun alkaenkaan aivan pulmunen: varastetun tavaran kauppa on hänelle tärkeä tulonlähde, jolle huonekalubisnes toimii kätevänä kulissina. Hänen edesmennyt isänsä oli elämäntaparikollinen, ja koko ikänsä “vain lievästi kiero” poika on tanssinut piirileikkiä verenperintönsä kanssa. “…Carney piti kaupan pystyssä. Hyvää työtä, josta isä olisi ollut ylpeä, vaikka työ rehellistä olikin. Toisaalta Carney oli tullut isäänsä, toisaalta ei.” Juuri tällaisissa heitoissa lymyää Whiteheadin halki koko romaanin viljelemä letkeä huumori.
Päähenkilön elämää määrittää jatkuva pyrkimys kohti parempaa, koski se sitten hienompia huonekalujen esittelytiloja, vakaampaa toimeentuloa, parempaa asemaa tai mukavampaa asuntoa perheelle. Siinä mielessä Carneyn elämä kiteyttää kokonaisen afroamerikkalaisen sukupolven sen aikaisen (ja edelleen jatkuvan) kamppailun paremman ja oikeudenmukaisemman elämän puolesta. Romaanissa nousevatkin esiin erilaiset yhteiskunnalliset ja sosiaaliset kipupisteet, kuten virkavallan keskuudessa rehottava korruptio, vuoden 1964 mellakka Harlemissa – joka sai alkunsa valkoisen poliisin ammuttua 15-vuotiaan afroamerikkalaisen James Powellin – ja Carneyn valitettavan tumman ihonvärin, jota vaaleammat appivanhemmat karsastavat myös jälkeläisten mahdollisen tärvääntymisen vuoksi.
Siitä huolimatta teoksen keskiössä pysyttelevät tiukasti hänen luomansa hahmot ja rikostarina. Siinä mielessä Harlem Shuffle poikkeaa kahdesta Pulitzer-palkitusta edeltäjästään, romaaneista Maanalainen rautatie ja Nickelin pojat. Kumpikin teos ohjasi lukijan paljon vahvemmin yhteiskuntakriittisten tulkintojen äärelle.
Harlem Shufflesta ei voi kirjoittaa mainitsematta 1960-luvun Harlemia. Miljöö on teoksessa niin vahvasti läsnä, että tuntuu kokonaiselta omalta hahmoltaan vilkkaine katuineen ja erilaisine rakennuksineen, joissa enemmän tai vähemmän kunnolliset, erilaisista etnisistä taustoista tulevat kansalaiset Carneyn tavoin hankkivat elantoaan ja kasvattavat perheitään. Whitehead on onnistunut uuttamaan kuvaamansa ajan värit, äänet ja tuoksut vahvaksi, mutta vaivattomaksi osaksi tarinaansa. Siinä missä Harlem loistaa kaikissa väreissään ja Carneyn rikollisen tuttavapiirin edesottamuksia kuvataan hyvinkin tarkasti, romaanin naishahmot, kuten Carneyn vaimo Elizabeth, jäävät harmillisen vaatimattomiin sivurooleihin teoksessa. Mutta syy tähänkin lienee siinä, että Whitehead on halunnut pitää fokuksensa puhtaasti rikostarinassa.
Poikkeuksellista ja kiehtovaa Whiteheadin proosassa on se, kuinka monipuolisiin aiheisiin ja kirjallisuuden genreihin kirjailija on tullut uransa varrella tarttuneeksi. Lukuisten esseiden, novellien ja kahden tietokirjan lisäksi Whitehead on kirjoittanut erilaisia historiallisia romaaneita, spekulatiivista fiktiota, dystooppisen zombiromaanin sekä kapitalismia tarkastelevia kirjoja. Helsinki Litissä hän kertoi kirjoittavansa aiheista, jotka kulloinkin kiinnostavilta tuntuvat. Saavutettu menestys ei ole hänen mukaansa luonut paineita kirjoittaa mahdollisten ulkopuolisten odotusten mukaista proosaa, kuten vaikkapa yhteiskunnallisesti kantaaottavaa kirjallisuutta. Whitehead kertoi myös tykästyneensä Ray Carneyn hahmoon niin kovasti, että aikoo seuraavassa romaanissaan jatkaa tämän tarinaa.
Emilia Miettinen
Maggie O’Farrell: Hamnet
S&S 2022
Suom. Anja Kantele
Varmasti vähintäänkin kaikki länsimaisen kulttuurihistorian vaikutuspiirissä kasvaneet tunnistavat William Shakespearen nimen, mutta mitä hänen elämästään oikeastaan tiedetään? Kuuluisan näytelmäkirjailijan tuotantoa on tutkittu ja tulkittu perinpohjaisesti, mutta Shakespearen henkilökohtaisesta elämästä varmaa faktatietoa on saatavilla niukasti. Siitä huolimatta – tai ehkäpä juuri siksi – brittiläisen kirjailijan Maggie O’Farrellin palkittu romaani Hamnet tarjoaa uuden ja kiehtovan näkökulman Shakespearen perhe-elämään.
Hamnet sukeltaa suoraan vuoteen 1596 ja Stratford-Upon-Avoniin, jossa William Shakespearen vain 11-vuotias poika Hamnet sairastuu yllättäen ruttoon ja kuolee. Perheen äiti Agnes ottaa lapsen kuoleman erityisen raskaasti ja vaipuu toimintakyvyttömänä masennukseen. Isä Shakespeare sen sijaan pakenee takaisin Lontoon teatterimaailmaan ja muutaman vuoden pojan kuoleman jälkeen kirjoittaa ehkä kuuluisimman näytelmänsä Hamletin.
Kuolleen pojan ja näytelmän nimien välillä on selvä yhteys. Käytännössä eroa ei juurikaan ole, sillä oikeinkirjoitus ei ollut vielä 1500-luvulla täysin vakiintunut. Niinpä O’Farrell ehdottaakin, että kuolleen lapsen kohtalolla oli suurempi vaikutus Shakespearen tuotantoon kuin aikaisemmin on luultu. Romaanin Hamlet-näytelmä on eräänlainen surutyö, jossa hän yrittää sovittaa poikansa kuolemaa.
Hamnet on jonkin verran harhaanjohtava nimi romaanille, sillä sen vahvin ja kiinnostavin hahmo on ehdottomasti Shakespearen tuulihaukkaa lennättävä ja ihmisiä rohdoillaan parantava vaimo Agnes, jonka esikuva on Shakespearen vaimo Anne Hathaway. (O’Farrellin nimivalinta on Hathawayn isän tyttärestään testamentissaan käyttämä versio nimestä.) Historiankirjoitus on perinteisesti ja jokseenkin naisvihamielisesti tulkinnut Hathawayn olleen sivistymätön maalainen, joka huijasi itseään nuoremman ja nerokkaan Shakespearen kanssaan avioliittoon. On ajateltu, että Shakespearen viihtyminen Lontoossa olisi merkki siitä, ettei avioliitto ollut onnellinen.
Romaanissa O’Farrell on kuitenkin päättänyt kuvata Agnesin ja Shakespearen suhdetta kahden tasavertaisen yksilön rakkausavioliittona, mikä on tietenkin päinvastainen perinteisen tulkinnan kanssa siitä, että Shakespeare olisi paennut Lontooseen pakoon vaimoaan ja perhettään. O’Farrell kuvaa Agnesia aktiivisena toimijana, joka huomaa miehensä todelliset kyvyt ja lahjat ja järjestää miehensä teatteripiireihin toteuttamaan todellista intohimoaan. Perheet, vaimot ja lapset tuppaavat usein unohtumaan kuuluisien miesnerojen taka-alalle, mutta Hamnetissa heidät on nostettu keskiöön. Itse asiassa romaanissa ei mainita Shakespearea kertaakaan tämän omalla nimellä, mikä antaa enemmän tilaa teoksen muille hahmoille.
Kiinnostavinta onkin se, miten O’Farrell onnistuu hienovaraisesti niksauttamaan perinteiset tulkinnat uuteen kulmaan. Hamnet kertoo rakkauden ja avioliiton lisäksi tietysti myös surusta ja menetyksestä. Romaani onnistuu esittämään uskottavasti uuden ja paljon inhimillisemmän kuvan länsimaisen kulttuurin miesnerosta, joka ei hylkää perhettään silkkaa välinpitämättömyyttään, vaan itse asiassa suree syvästi pienen poikansa kuolemaa.
Essi Rötkönen
Maaza Mengiste: Varjokuningas
Atena 2022
Suom. Aleksi Milonoff
Maaza Mengiste on palkittu etiopialais-amerikkalainen kirjailija. Hänen toinen romaaninsa, Booker-palkintoehdokkaana ollut Varjokuningas sijoittuu vuoden 1935 Etiopiaan, jonne Italia hyökkää Mussolinin johdolla.
Romaanin keskiössä on orpo palvelustyttö Hirut, jolla on vanhemmistaan muistona vain isänsä vanha kivääri. Se on samalla kaikki, mitä hän omistaa. Kivääri viedään häneltä kun talon rouva Aster löytää sen, ja antaa sen aseita keräävän armeijan käyttöön. Tapahtuman vaikutukset yltävät läpi romaanin ja Hirutin elämän, ja siihen kytkeytyvät jännitteet Hirutin ja Asterin, sekä hänen miehensä, sotapäällikkö Kidanen välillä.
Varjokuningas on romaani Etiopiasta ja erityisesti naisten esiinnoususta sodan aikana, mutta sen näkökulmat ovat moninaiset. Hirutin elämään ei vaikuta ainoastaan ulkopuolinen uhka, sota ja armottomat hyökkääjät, vaan myös oman yhteisön eriarvoisuus: asema sekä palvelijana että naisena. Keskeinen henkilö teoksessa on myös italialainen valokuvaaja Ettore Navarro. Hän on värväytynyt sotilaaksi, mutta hänen tärkein tehtävänsä sekä elämässä että sotilaana on valokuvaaminen. Hän kenties kokee olevansa ulkopuolinen, mutta osallistuu silti yhtä lailla sodan kauheuksiin. Kun eversti Fucelli käskee kuvaamaan nuoren etiopialaisen julman hirttämisen, Ettore tekee sen. Kun hänelle lyödään ruoska käteen, hän käyttää sitä.
Valokuvien merkitys tulee voimakkaasti esiin kirjassa. Nykyään elämme kuvien kyllästämässä maailmassa, mutta Varjokuninkaan tapahtuma-aikaan valokuvaajalla oli erityinen rooli. Ettorekin saa huomata, mihin kaikkeen hänen työnsä tuloksia voidaan käyttää.
Romaanissa katsotaan tapahtumia myös Etiopian keisarin, Haile Selassien silmin. Hän kuuntelee yhä uudestaan Aida-oopperaa ymmärtääkseen, mitä hänen maassaan tapahtuu – eikä hän silti ymmärrä. Keisari pakenee Englantiin, ja kansalaiset ottavat kohtalonsa omiin käsiinsä. He istuttavat hevosen selkään näköiskeisarin, Varjokuninkaan.
Teoksessa kuvataan ihmisyyden ristiriitaisuutta tarkkanäköisesti: ihmisten väliset suhteet ovat vivahteikkaita ja vaihtelevia. Aster, joka kirjan alussa näyttäytyy lähinnä mustasukkaisena ja vainoharhaisena vaimona, nousee itsepintaisesti miehensä kielloista huolimatta johtamaan naisia sotaan. Syvä viha Asterin ja Hirutin välillä vaihtuu yhteisymmärrykseen, kun he nousevat Varjokuninkaansa henkivartijoiksi, esikuviksi ja rohkaisijoiksi kansalleen.
Romaanin rakenteessa on oopperamaisia piirteitä. Tapahtumia kerrotaan niin Hirutin, sotapäällikkö Kidanen, Ettoren, Fucellin kuin keisarinkin näkökulmasta. Lisäksi osa luvuista on merkitty kuoron osuuksiksi tai välinäytöksiksi – ulkopuolisiksi kommentaareiksi. Omintakeinen rakenne palvelee tarkoitustaan. Teoksen kieli on vangitsevan kaunista, mistä voi luonnollisesti kiittää myös suomentaja Aleksi Milonoffia.
Romaanin henkilöitä ajavat monet vaikuttimet: rakkaus omaan maahan, kunnia, kunnianhimo; viha ja myötätunto ihmisten välillä lomittuvat. Vaikka Etiopia on kaikille yhteinen ja rakas, sen kaikki kansalaiset eivät ole saman arvoisia. Varsinkin naisena väkivaltaa saa pelätä sekä vihollisen että omien puolelta. Ihmisyyden julmat puolet näyttäytyvät sodassa, mutta romaanissa myös myötätunto ja ymmärrys pilkahtavat toisinaan odottamattomissa paikoissa.
Kaiken kaikkiaan Varjokuningas on kaunis ja ajatuksia herättävä kokonaisuus.
Elina Sivula