Eriarvoisuus lintuperspektiivistä
Ihmiskunnan epätasainen matka kohti taloudellista hyvinvointia
Oded Galor: Ihmiskunnan nousu
Bazar 2022
Suom. Tero Valkonen
Miten ihmiskunta on onnistunut saavuttamaan nykyisen taloudellisen hyvinvointinsa? Entä miksi se on niin epätasaisesti jakautunut? Näihin ikiaikaisiin kysymyksiin oman vastauksensa esittää israelilaisamerikkalainen taloustieteilijä Oded Galor teoksessaan Ihmiskunnan nousu. Galor on tutkijana keskittynyt yhtenäisen kasvuteorian kehittämiseen, jonka tarkoituksena on löytää ihmiskunnan kehityksen pohjimmaisia syitä, ja uusin teos on käytännössä yritys tiivistää koko hänen elämäntyönsä maallikkolukijalle ymmärrettävään muotoon.
Teoksen ensimmäisessä osassa kuvataan ihmiskunnan kehityksen matkaa alkuajoista nykyhetkeen. Toisessa osassa Galor kääntää suunnan toisinpäin ja esittelee yhä syvemmältä historiasta löytyviä tekijöitä, joiden hän arvioi vaikuttaneen sivilisaatioiden eriarvoisuuden kasvuun. Hän korostaa ennen kaikkea inhimillisen pääoman merkitystä, unohtamatta kuitenkaan instituutioiden, kulttuurin ja elinympäristön vaikutuksia. Galor pyrkii esittämään vastauksen siihen, miten ihmiskunta onnistui murtautumaan Thomas Malthusin klassisesta köyhyysloukusta, eli väestönkasvun turmiollisesta vaikutuksesta niukoille resursseille, ja nousemaan jatkuvan kasvun uralle.
Galorin tausta on empiirisessä taloustieteessä, eli teos on täynnä taulukoita ja vertailuja eri sivilisaatioiden ja aikakausien välillä. Galor rakentaa teoriaansa erilaisten mallien ja mekanismien pohjalle, joissa hän esittelee populaatioiden tekemiä valintoja ja niiden seurauksia. Tuloksena on välillä lähes fysiikkaa muistuttavia kehityskulkuja, joissa yksi asia johtaa vääjäämättä toiseen historian rattaiden pyöriessä. Esimerkiksi perimmäisimpänä syynä populaatioiden menestykselle Galor esittelee mielenkiintoisesti niiden sisäisen moninaisuuden asteen, joka on hänen mukaansa viime kädessä Afrikasta muuton peruja. Teoksen perustavin empiirinen väite on, että etnisesti keskiverron moninaiset muuttoliikkeet ovat luoneet taloudellisesti kehittyneimmät sivilisaatiot historiassa.
Kunnianhimoisuuden puutteesta Galoria ei voi syyttää. Hän rakentaa argumenttinsa eri tieteenalojen pohjalle psykologiasta ympäristötieteeseen ja yhdistää eri mekanismeja pala palalta yhtenäiseksi teoriaksi. Jotkin väitteistä ovat provokatiivisia, kuten ajatus auran käytön vaikutuksesta eri kulttuurien näkemyksiin sukupuolten tasa-arvosta, mutta ne herättävät aina ajatuksia. Välillä globaaleja ongelmia kuitenkin sivuutetaan liian helposti, esimerkiksi Galorin tavan nostaa kulttuurilliset tekijät kolonialismin edelle alueiden eriarvoisuuden tarkastelussa voi tulkita helposti jälkimmäisen vähättelyksi. Kokonaisuudessaan Galor kyllä pyrkii välttämään länsikeskeisyyttä ja tunnistaa esimerkiksi Kiinan ja Intian sivilisaatioiden saavutukset. Sen sijaan kritiikitön talouskasvun ja teollisen vallankumouksen ylistys voi olla myrkkyä ympäristötietoiselle ja kriittisemmälle lukijalle.
Ihmiskunnan nousu on rohkea ja optimistinen yritys selittää ihmiskunnan kehitys 300 sivulla, ja sellaisenaan ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutta se syyllistyy harmillisesti paikoitellen hatariin yleistyksiin ja hieman tarkoitushakuisiin johtopäätöksiin. Mutta epäilemättä ne toimivat hyvinä avauksina kahvipöytäkeskusteluihin.
Saska Suvikas
Peter Frankopan: Silkkitiet – Uusi maailmanhistoria
Atena 2021
Suom. Jaana Iso-Markku
Brittiläinen historiantutkija Peter Frankopan kertoo saaneensa kipinän uralleen jo pikkupoikana huoneensa seinälle ripustetusta maailmankartasta, jota hän tarkasteli iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Koulun historiantunneilla pettymys oli suuri, kun niin moni kartalta tuttu paikka jäi joko sivumaininnaksi tai täydelliseen pimentoon opetuksessa. Teoksellaan Silkkitiet – Uusi maailmanhistoria hän haluaa herätellä sekä tiedeyhteisöä että tavallisia lukijoita havahtumaan perinteisen historiankirjoituksen eurooppakeskeisyyteen, ja innostamaan kaikkia etsimään vaihtoehtoisia tapoja tarkastella maailmaa. Oxfordin yliopiston Bysantin tutkimuksen keskuksen johtajana toimivan Frankopanin tavoite ei ole vaatimaton, mutta perusteltu ja tervetullut.
Frankopan aloittaa tarinansa muinaisesta Persiasta ja Eufratin ja Tigrisin ravitseman hedelmällisen puolikuun alueelta, mutta jatkaa matkaansa sieltä itään ja etelään muinaisen Kreikan ja Rooman sijaan. Silkkitiet etenee kronologisesti kohti nykyhetkeä ja ruotii lähestulkoon puolet yli 700 sivun mitastaan 1800- ja 1900-lukujen tapahtumia. Teoksen sisällysluettelossa on leikitelty tietematiikalla, mutta näiden varsin suppeiden otsikoiden lisäksi (Turkisten tie, Orjien tie, Tie taivaaseen) jäin kaipaamaan lukujen alaotsikointia tai edes karkeaa jaottelua ajanjaksoihin. Puutteellisen jaottelun vuoksi teoksen lukeminen omien kiinnostusten kohteiden mukaan – täsmällisestä tiedonetsinnästä puhumattakaan – on haastavaa.
Kokonaisuutena Silkkitiet tarjoaa kiehtovan ja mielekkään lukukokemuksen ja kestää varmasti useammankin lukukerran, niin paljon asiaa siihen on pakattu. Sujuvasti kirjoitettu teos on täynnä uutta tietoa ainakin lukijalle, joka ei ole aiemmin perehtynyt tavanomaista enempää Aasian mantereen yhteiskuntien historiaan ja niiden ja Euroopan välisiin suhteisiin. Teoksen alkupäässä Frankopan kuvailee uskontojen leviämistä ja keskinäisiä suhteita Euroopan, Aasian ja Afrikan mantereilla. Yllättävää on, että vielä keskiajalla Aasiassa oli enemmän kristittyjä kuin Euroopassa, ja että juutalaisten vankka tuki Lähi-idässä vastikään syntyneelle islamille mahdollisti sen leviämisen laajalle. Tällaiset halki kirjan esiintyvät tiedonjyväset havainnollistavat, että perinteisen historiankirjoituksen muodostama mielikuva on vinoutunut, eikä vähiten siksi, että se on usein valjastettu paikallistamaan idän ja lännen nykyisten vastakkainasettelujen juuria menneisyydestä.
Toinen kiehtova teema, joka on varsin selkeästi lännen ja idän nykyisten hankalien suhteiden takana, on kolonisoitujen alueiden luonnonvarojen hyödyntämisen historia. Frankopan ruotii kirjan loppupuoliskolla erityisesti Lähi-idän öljyesiintymien vaikutusta eurooppalaisten toimiin alueella. Tämäkin aihe on niin laaja, että pelkästään siitä olisi riittänyt itsenäisen kirjan sisällöksi. Lukijalle jää tunne, että teoksen pitkä mitta ei millään riitä kattamaan ja käsittelemään kaikkea sitä, mitä kirjan alaotsikko Uusi maailmanhistoria lupaa. Se on tietysti sanomattakin selvää, ja Frankopan antaakin esipuheessaan ymmärtää, että kirjan tarkoitus on olla jonkinlainen johdanto tähän uudenlaiseen historianäkymään. Syksyllä suomeksi julkaistava Frankopanin uudempi teos Uudet Silkkitiet jatkaa tähyämistä idästä länteen, ja tarttuu geopolitiikan nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.
Emilia Miettinen
Thorstein Veblen: Joutilas luokka
Art House 2021
Suom. Tiina Arppe ja Sulevi Riukulehto
Thorstein Veblen (1857-1929) oli amerikkalainen, norjalaistaustainen sosiologi, joka tutki kulutuskäyttäytymistä, makua, muotia ja tuhlausta. Yksi hänen pääteoksistaan on Joutilas luokka, joka ilmestyi 1899. Suomeksi teos ilmestyi vuonna 2001, ja nyt Art House on ottanut kirjasta uusintapainoksen. Veblen osoittaa ihmisen kerskakuluttajaksi, mikä perustuu näyttämisen haluun. Monet haluavat pröystäillä kuluttamisellaan ja palvoa jonninjoutavia rituaaleja, joilla tehdään ero tavallista työtä tekeviin ihmisiin. Tavoiteltavaa on yläluokkainen joutilaisuus.
Läpi koko kirjansa Veblen käsittelee satiirisesti tätä joutilaisuutta, joka on hänen mielestään perintöä feodaalisesta yhteiskunnasta. Feodaaliyhteisöissä tärkeimmät kunniallinen työ olivat sodankäynti ja pappeus. Veblenin mukaan lähes poikkeukseton vapauttaminen teollisesta työstä ilmentää sotilas- ja pappisluokkien ylempää taloudellista asemaa. Yläluokille varattiin sellaiset tehtävät, joiden suorittamiseen liittyi kunniaa. Joutilasluokan instituutio on kehittynyt Veblenin mukaan töiden varhaisesta erottelusta, jonka mukaan jotkin työt ovat arvokkaita ja toiset arvottomia. Arvokkaina on pidetty niitä, jotka voidaan luokitella urotöiksi. Arvottomia ovat arkipäiväiset työt, joihin ei sisälly urhoollisuutta.
Kerskailevan joutilaisuuden merkkinä on pidättäytyminen tuottavasta työstä. Se ymmärretään heikkoutena ja alistumisena. Joutilaisuus ei tarkoita velttoutta tai toimettomuutta vaan tuottamatonta ajankulutusta. Joutilaan luokan edustajat tarvitsevat tunnustuksia joutilaisuudestaan. Niitä ovat arvo- ja kunniamerkit, kuten vaakunat, mitalit ja tittelit. Titteleiden ja tiettyjen käytöstapojen noudattamiseen paneudutaan innokkaasti. Hienostunut maku, käytös ja elintavat ovat Veblenin mukaan käyttökelpoisia todisteita ylhäisestä syntyperästä, koska hyvä kasvatus vaatii aikaa, uutteraa ponnistelua ja rahaa. Siksi se on ulottumattomissa niiltä, joiden aika ja energia kuluu työnteossa.
Joutilaan luokan tarpeisiin kehitetään myös lukuisia mutkikkaita kohteliaisuussääntöjä sekä seremoniallisia sosiaalisia velvoitteita: perustetaan organisaatioita, joiden viralliseen titteliin on sisällytetty jokin päällisin puolin uskottava parannuskohde; touhutaan ja puhutaan niin paljon, ettei puhujille jää mahdollisuutta pohtia tekemistensä tosiasiallista taloudellista arvoa.
Veblen on piikikäs ja osuu usein maaliin. Hauskimmillaan hän on analysoidessaan kauneutta. Veblenin mukaan kalleuden merkit sekoittuvat esineen kauneuteen ja sekaannuksen tuloksena syntyvä arvostus tulee luokitelluksi pelkästään kauneuden arvostamiseksi. Näin kalleuden merkkejä aletaan pitää kalliiden esineiden kauneuden piirteenä.
Hutejakin löytyy. Veblen oli oman aikakautensa vanki, joka näki metsästäjäyhteisöt vain barbaarisina. Veblenin mukaan saalistajakulttuureille on ollut ensisijaista julmuus, oman edun tavoittelu, kuppikuntaisuus ja vilpillisyys. Nämä ominaisuudet kuvaavat hänen mukaansa myös myöhempien kulttuurivaiheiden menestyneimpiä yksilöitä. Antropologiset tutkimukset kuitenkin osoittavat, että metsästäjä-keräilijäyhteisöt ovat olleet huomattavasti tasa-arvoisempia ja yhteistyötä arvostavampia kuin maatalouteen perustuvat yhteisöt.
Harmillista on, että Veblen ei ole laittanut teokseensa kirjallisuusluetteloa. Siksi teos jää esseen tasolle, mutta sellaisenaankin Joutilas luokka on hyvä muistutus myös nyky-yhteiskunnan kummallisuuksista. Kun kriittinen lukija nostaa katseensa kirjasta, hän huomaa joutilaan luokan edustajia lymyilemässä kansainvälisissä urheilujärjestöissä tai julkishallinnossa poliitisten virkanimitysten läänityspaikoilla – vaalimassa kunniakkaita titteleitä ja rituaaleja.
Tiina Arppen ja Sulevi Riukulehdon suomennos on soljuva ja heidän esipuheensa Veblenin tuotantoon selkeä ja perusteellinen.
Ari Turunen
Leif Sundström
Rajaton valta – modernin ajan diktaattorit Hitleristä Kim Jong-Uniin
Tammi 2021
Kolmannes maailman valtioista voidaan lukea diktatuureiksi, ja niissä asuu 40 prosenttia maailman väestöstä. Tietokirjailija Leif Sundström esittää toteamuksen kirjassaan, jota hän kuvaa ensyklopediaksi maailman itsevaltiaista. Kirjan kaksi osaa käsittelevät ensin diktaattoreita ja diktatuureja yleisemmin ja sen jälkeen alalajeittain.
Esiteltävien diktaattoreiden osuuksia avaavat lainaukset kyseiseltä henkilöltä, sekä maininta lainauksen kontekstista. Diktaattoreiden omat sanat toimivat niin johdantoina luvulle kuin myös sellaisinaan – sitaatista toiseen hyppimällä lukijalle muodostuu jo käsitys kulloisenkin diktaattorin kaudesta, toiminnasta ja vallan edellytyksistä. Kirjasta löytyy myös yleisempiä lainauksia, kuten ykkösosan alussa renesanssifilosofi Niccolò Macchiavellin Ruhtinaasta: “Onko parempi olla rakastettu kuin pelätty, vai pelätty kuin rakastettu? Koska on vaikea niitä molempia yhdistää, on paljon turvallisempaa olla pelätty kuin rakastettu, jos toisen näistä täytyy puuttua”.
Sundströmin perusteellisessa katsannossa diktatuureja ja diktaattoreita voidaan ryhmitellä niin maantieteellisesti kuin ideologisesti ja etnisesti. Joukossa on fasismia ja sen sivuoireita, Aasian despootteja, itsepäisiä kommunisteja sekä arabikansojen kunnian puolustajia. Diktatuurit syntyvät välillä hitaasti demokratiasta luisuen ja toisinaan nopeasti sotilasvallankaappauksen keinoin. Kaudet taas voivat päättyä niin kuolemaan, luopumiseen, syrjäyttämiseen kuin vallankumoukseenkin. Toisinaan voidaan pitää vaaleja, mutta niiden tulokset ovat diktaattoreiden hallussa.
Diktatuuri on harvoin perinnöllistä, vaikka esimerkiksi Romanian Nikolae Ceaușescu yritti sellaista luoda. Pohjois-Korea ja Kimien dynastia on tunnettu perinnöllinen diktatuuri, ja Sundström käsitteleekin tarkasti Kimejä yhtenä kronologisena jatkumona tuoden esiin eri aikatasojen välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä. Tässä jatkumossa poika on aina ollut isäänsä julmempi hallitsija. Kim Jong-Un onkin yksi harvoja kirjassa tarkemmin esiteltyjä parhaillaan vallassa olevia diktaattoreita. Sundström esittelee jatkumoa tarkasti havainnoiden sen eri polvien yhtäläisyyksiä ja eroja.
Yhtenä maantieteellisistä diktaattoreiden alalajeista Sundström esittelee Karibian isännät. Hän tuo esiin, miten kyseisten saarten johtajat usein ovat sekä päässeet valtaan että saaneet pysyä vallassa, koska lähimpiin muihin saariin tai suurvaltoihin on ollut pitkä matka. Oireellista karibialaisten diktaattoreiden tarinoille on kuitenkin lähes poikkeuksetta ollut suhde Yhdysvaltoihin, joka on vuosikymmenten saatossa sekä nostanut että kaatanut näitä diktaattoreita.
Viime vuonna ilmestyneen kirjansa jälkisanoissa Sundström käsittelee Venäjän presidentti Vladimir Putinia yhden kappaleen verran, todeten muun muassa että tämän vallalle ei näy loppua. Sundström kuvailee Putinin Venäjän olleen ensin oligarkia ja sitten puoluediktatuuri, kunnes se viime vuosina on mennyt henkilökultin suuntaan. Unkarin pääministeri Viktor Orbán ja Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan taas rinnastuvat toisiinsa. Sundström toteaa Orbanin joutuvan edes hieman ottamaan huomioon Euroopan Unionin vaatimuksia, kun taas Turkki pyrkii laajentamaan valtapiiriään koko itäiselle Välimerelle – Nato-jäsenyyden yhtään hillitsemättä.
Svante Thilman