Pitkä matka kotiin

Vietnamin sotaa kutsutaan joskus olohuonesodaksi, koska tuohon aikaan kotitalouksissa yleistyneen television välityksellä sodan kauhut välittyivät ensimmäistä kertaa toden teolla myös siviilien silmille. Konfliktin pitkittyessä ja kymmenien tuhansien yhdysvaltalaisten sotilaiden palatessa kotiin arkussa, yleinen mielipide kääntyi yhä enemmän sodanvastaiseksi, ja ruutuaikaa annettiin runsaammin myös sotaa kritisoiville näkemyksille. 

Veristä sotaa, joka vaati miljoonien sotilaiden ja siviilien hengen, käytiin Vietnamissa kaksikymmentä pitkää vuotta 1955–1975. Maassa kamppailtiin yhtäältä Ranskan kolonialistisesta vallasta vapautumiseksi että itsenäisyyden jälkeisten valtasuhteiden selvittämiseksi sisällissodassa. Yhdysvaltalaisesta perspektiivistä kyse oli kylmästä sodasta, taistelusta kommunismia ja pahaa vastaan. Pohjois-Vietnamiin pesiytyneet Neuvostoliiton tukemat vallankumousjohtaja Hồ Chí Minhin joukot oli voitettava lähestulkoon hinnalla millä hyvänsä. 

Vaikka sota muistetaan ensimmäisenä televisioituna sotana, on siitä myös kirjoitettu paljon. Amerikkalaiset yksin ovat käsitelleet kollektiivista ja henkilökohtaista traumaansa tuhansissa ja taas tuhansissa tieto- ja kaunokirjoissa. Suomalaisesta näkökulmasta tässä on jotain kovin tuttua: talvi- ja jatkosotaa käsittelevällä kirjallisuudella ei tunnu olevan loppua. 

Vietnamilaiset ovat tietysti niin ikään kirjoittaneet sodasta paljon, vaikkei heidän tuotoksiaan ole laajemmalti muille kielille käännettykään. Eräs kuuluisimmista teoksista, jossa kerrotaan sodasta vietnamilaisesta – nimenomaan pohjoisten joukkojen – näkökulmasta, julkaistiin kolmekymmentä vuotta sodan päättymisen jälkeen vuonna 2005. Last Night I Dreamed of Peace (“Viime yönä näin unta rauhasta”) on 27-vuotiaana sodassa kuolleen Đặng Thùy Trâmin päiväkirja, joka ajoittuu vuosiin 1968–1970. Sitä on verrattu kaikessa riipaisevaisuudessaan Anne Frankin päiväkirjaan. 

Đặng Thùy Trâm oli nuori nainen, joka toimi sodan aikana pohjoisvietnamilaisten joukkojen kenttäsairaaloissa kirurgina ja nuorempien lääkäreiden kouluttajana. Lääkärin työnsä ohella hän hoiti erilaisia huoltotöitä, kuten kaivoi poteroita ja keräsi polttopuita. Päiväkirjassaan Trâm kuvaa koskettavasti sodan aiheuttamaa surua ja vihaa: sitä, kuinka hän yrittää parhaansa mukaan pitää haavoittuneen sotilaan hengissä ja auttaa tätä toipumaan – vain jotta sotilas voisi palata takaisin taisteluun. Hän kirjoittaa fosforipommin uhrin kärsimyksistä ja tämän hidasta kuolinkamppailua seuraavan perheen tuskasta. Kuoleman ja pelon täyttämät päivät saavat Trâmin palaamaan haaveissaan ja unissaan takaisin kotiin perheensä luokse, takaisin onnellisempiin päiviin. Samalla hän on valmis uhraamaan kaiken rauhan ja itsenäisyyden puolesta. 

Trâmin kuolemasta on erilaisia versiota, mutta se tiedetään varmaksi, että amerikkalaiset joukot surmasivat hänet. Sairaalaa oli pommitettu jo aiemmin, ja lähes kaikki kynnelle kyenneet olivat lähteneet pakomatkalle vihollisen lähestyessä. Trâm jäi muutamien muiden naisten kanssa huolehtimaan jäljelle jääneistä potilaista. Erään tarinan mukaan Trâm ampui lähestyviä amerikkalaisia suojellakseen kollegoitaan ja kenttäsairaalassa vielä viruvia potilaita, kunnes sai luodin päähänsä. Toisessa versiossa hän kuoli vihollisen luoteihin pyrkiessään pois alueelta. 

Yhdysvaltalaiset sotilaat löysivät päiväkirjat surmaamansa Trâmin tavaroista, ja ne kulkeutuivat armeijan tiedustelijan Frederic Whitehurstin käsiin. Hän oli jo aikeissa polttaa ne ylemmältä taholta tulleen käskyn mukaisesti, kun Yhdysvaltain armeijan palveluksessa ollut paikallinen kääntäjä kehotti häntä pitämään ne. Whitehurst käännätti tekstit ja vaikuttui niiden sisällöstä. Niinpä hän vei ne mukanaan Yhdysvaltoihin aikomuksenaan palauttaa ne Trâmin perheelle tilaisuuden tullen. 

Whitehurst työskenteli sodan jälkeen FBI:n palveluksessa. Virasto ei sallinut mitään yhteydenpitoa kommunistien kanssa kylmän sodan aikana, ja päiväkirjojen palauttaminen viivästyi vuosikymmeniksi. Whitehurstin veli alkoi vihdoin vuoden 2005 keväällä edistää asiaa välikäsien kautta, ja Trâmin perhe löytyikin loppujen lopuksi nopeasti. Päiväkirjat julkaistiin Vietnamissa jo heinäkuussa 2005, ja elokuussa Whitehurst vieraili perheen luona. Hänet toivotettiin tervetulleeksi avosylin. Päiväkirjasta tuli kotimaassaan välitön myyntimenestys ja sen kirjoittajasta kulttihahmo. Teos on sittemmin käännetty lukuisille eri kielille ja on kerännyt ylistystä ympäri maailmaa universaalilla avoimuudellaan ja koskettavuudellaan. 

Đặng Thùy Trâm teki viimeisen merkinnän päiväkirjaansa kaksi päivää ennen kuolemaansa, 20. kesäkuuta vuonna 1970. 

“En ole enää lapsi. Olen aikuistunut. Olen selvinnyt suunnattomista vaaroista, mutta juuri nyt kaipaan valtavasti äitini hellää kosketusta. Edes jonkun läheisen, tuttavankin kosketus riittäisi. Tule luokseni, pitele kädestäni, tunne yksinäisyyteni, anna minulle rakkautta ja voimaa kulkea tätä edessäni avautuvaa vaarallista polkua.”