Yhdysvaltalaisen kirjailija Torrey Petersin romaani Detransition, baby (Kosmos 2023) kertoo tarinan epätavanomaisen perheen muotoutumisesta. New Yorkissa asuvan Amesin kumppani Katrina tulee raskaaksi, ja Ames ottaa yhteyttä entiseen tyttöystäväänsä transnaiseen Reeseen kysyäkseen, voisiko tämä harkita lapsen kasvattamista yhdessä Amesin ja Katrinan kanssa. 

Ames ei nimittäin halua sopeutua luotaantyöntävinä pitämiinsä ydinperheen ja isyyden normeihin. Reeselle tarjous on houkutteleva, sillä äidiksi tuleminen on ollut hänelle eräs elämän tärkeimmistä asioista. Tilannetta mutkistaa se, että Ames on jättänyt aiemmin kertomatta Katrinalle olleensa vielä Reesen kanssa seurustellessaan itsekin transnainen, Amy, ja päätyneensä parin erottua detransitioon eli palaamaan lähemmäs syntymässä määritettyä sukupuoltaan. Reese ja Katrina lupaavat harkita Amesin ehdotusta, ja kolmikko ryhtyy etsimään yhteisymmärrystä. 

Romaanin päähenkilöt työstävät halujaan joskus vahingollisillakin tavoilla. Bdsm-seksi tarjoaa Reeselle ja Amesille/Amylle keinon tutkia itseään, mutta makuuhuoneen valtasuhteet vaikuttavat myös heidän ihmissuhteisiinsa. Päähenkilöiden elämää vaikeuttavat transihmisiin kohdistuva syrjintä, ulossulkeminen ja väkivalta, joiden psykologisia ja sosiaalisia seurauksia Peters kuvaa älykkäästi ja yksityiskohtaisesti. Paikoin romaanin kerronta syvenee eräänlaiseksi transvalistukseksi. Peters ei kuitenkaan aliarvioi lukijaansa tai tarjoa valmiita vastauksia vaan rakentaa huolellisesti kontekstia henkilöhahmojen valinnoille ja teoille. Suomentaja Natasha Vilokkisen käännöstyö välittää Petersin tyylin ja ajatukset kirkkaina myös suomalaiselle lukijalle. 

“Pyrin osoittamaan, että transihmisiä ei syrjitä vain yhdellä tietyllä tavalla”, Peters kertoo. ”Olen itse keskiluokkainen, valkoihoinen ja koulutettu. En ole elänyt köyhyydessä, enkä ole koskaan ollut vaarassa joutua hakatuksi kadulla. Esimerkiksi asunnottomien latinosiirtolaisten kokemukset voivat olla aivan toisenlaisia. Haluan monimutkaistaa yksinkertaisia kertomuksia transihmisten elämästä.”

Transaktivistit ovat kasvattaneet pitkäjänteisellä työllään tietoisuutta transihmisiin kohdistuvasta syrjinnästä. Peters toteaa, että aktivistit ovat taitavia puhumaan suurista rakenteellisista ongelmista, mutta lisää olevansa itse taiteilija ja käsittelevänsä asioita yksilöiden kautta. Yksilöllinen näkökulma auttaakin tunnistamaan, että ihmiset ovat luonteeltaan erilaisia, heidän yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja taloudellinen asemansa ovat erilaisia ja he asettuvat erilaisiin suhteisiin erilaisten ihmisten kanssa. Kuvaamalla elämää häivyttämättä ristiriitoja taide antaa materiaalisen todellisuuden ilmiöille, joista julkisessa keskustelussa piirtyvät esiin vain ääriviivat. Detransition, baby -romaania voikin pitää taiten rakennettuna linssinä, joka paljastaa yksilön ja yhteiskunnan välisiä monimutkaisia kytkentöjä.

”Teen yksilönä valintoja, jotka poikkeavat monien muiden ihmisten valinnoista”, Peters toteaa. ”Minulla on tiettyjä mahdollisuuksia, kun taas tietyt asiat ovat minulle vaikeita. Jos avaan television, ja katson ohjelmaa transnaisen elämästä, en tunnista itseäni. Käsitykset transnaisista perustuvatkin usein yleistyksiin. Kaunokirjallisuus mahdollistaa marginaalisten identiteettien tarkastelun yksilöiden ja heidän välisten suhteidensa kautta.”

Ihanteiden ja halujen ristiriidoista

Peters käsittelee Detransition, baby -romaanissaan sukupuolta ja seksuaalisuutta ambivalentista näkökulmasta. Hän nostaa esiin transnaisten elämää vaikeuttavia ennakkoluuloja ja rakenteellisia ongelmia ja esittää päähenkilönsä epävarmoina ja epätäydellisinä ihmisinä, jotka etsivät omaa paikkaansa maailmassa. Esimerkiksi queer-radikaali Reese samaistuu toisaalta perinteisiin naiseuden normeihin ja hakeutuu tilanteisiin, joissa on vaarassa tulla kaltoin kohdelluksi.

”Reese kaipaa äitiyttä, sillä äitiyttä on pidetty kulttuurissamme naisen onnellisuuden ehtona”, Peters sanoo. ”Lisäksi Reesellä on ongelmallinen suhde miehiseen väkivaltaan. Hän siteeraa kirjailija Sylvia Plathin toteamusta, jonka mukaan kaikki naiset ihannoivat fasisteja. Jotkut romaanini lukijat ovat kommentoineet sitaattia vihaisesti ja kysyneet, kuinka transnainen voi sanoa näin. Lause ei ole kuitenkaan minun vaan Plathin. Se kuvaa Reesen halua hakea varmistusta identiteetilleen naiseuden normeista siitä huolimatta, että ne ovat joskus vahingollisia.”

Peters on kirjoittajana erityisen tarkkanäköinen kuvatessaan elämän sotkuisuutta. Hän toteaa, että halut ja ihanteet asettuvat joskus ristiriitaan keskenään. Ihmiset tekevät virheitä, joita he myöhemmin katuvat. Peters kritisoikin ajatusta, että transnaisten tulisi olla muita täydellisempiä.

”Reese työstää romaanin edetessä haitallisia halujaan. Hän kieltäytyy tekemästä valintaa täydellisyyden ja arvoistaan luopumisen välillä, haistattaa maailmalle pitkät ja toimii kuten haluaa. Hänen haasteenaan on oppia tunnistamaan, mitkä halut tekevät hänet onnelliseksi ja mitkä onnettomiksi.”

Kamppailu transoikeuksien puolesta

Peters ei kuvaa ambivalentisti ainoastaan romaaninsa henkilöhahmoja vaan lähestyy samalla ambivalenssilla myös transsukupuolisuutta koskevaa yhteiskunnallista keskustelua. Kamppailu transoikeuksien puolesta ei muodosta hänen mukaansa yksiselitteistä edistyskertomusta.

”Kymmenen vuotta sitten saatoin kävellä kadulla, eikä kukaan tunnistanut minua transnaiseksi, sillä harva tiesi, miltä transihmiset näyttävät. Kasvava kulttuurinen hyväksyntä on asettanut transihmiset uudella tavalla tarkastelun kohteeksi.”

Petersin mukaan etenkin Yhdysvalloissa eletään tällä hetkellä eräänlaisen moraalisen vastahyökkäyksen aikaa. Konservatiivien reaktiot osoittavat, että kamppailu transoikeuksien puolesta on edennyt, mutta samalla sukupuolivähemmistöt ovat kohdanneet uudenlaisia ongelmia. Peters valaisee asiaa translääkkeiden saatavuuteen liittyvällä esimerkillä.

“Yhdysvalloissa translääkkeitä oli suhteellisen helppo saada vuoteen 1980 saakka. Sitten poliitikot tulivat tietoisiksi transnaisista ja alkoivat hyödyntää transfobiaa lisätäkseen kannatustaan. Translääkkeiden helppo julkinen saatavuus loppui. Vuonna 2014 lääkkeet tulivat jälleen saataville, mutta pian ne taas kiellettiin. Kamppailu transoikeuksien puolesta etenee yhtäällä ja kohtaa takaiskuja toisaalla.”

Detransitio

Sosiaalisen median aikakaudella transfobinen sukupuolipaniikki saa polttoainetta etenkin arkaluontoisiksi katsottujen aiheiden käsittelystä. Perhe ja detransitio ovat esimerkkejä teemoista, joita konservatiivit ovat käyttäneet aseina hyökätessään transihmisiä vastaan. Konservatiivit väittävät sateenkaariperheiden muodostavan lapsille moraalisen uhan, vaikka ongelmat eivät paikannu todellisuudessa perheisiin vaan yhteiskuntaan, joka suhtautuu syrjivästi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Transfobinen keskustelu detransitiosta hyödyntää puolestaan katumuksen tunnetta esittäessään detransition todisteena transition ongelmallisuudesta.

Kaunokirjallisuuden luoma empaattinen tila tarjoaakin Petersin mukaan ainutlaatuisia mahdollisuuksia tutkia aiheita, joiden käsittely saattaisi olla vaikeaa ja loukkaavaa esimerkiksi tietokirjallisuudessa tai julkisessa keskustelussa. ”Detransitio on kiistanalainen teema, sillä se on käännetty aseeksi transihmisiä vastaan. Ihmiset eivät tavallisesti peru transitiotaan, koska tajuaisivat tehneensä virheen, vaan koska elämä transihmisenä voi yksinkertaisesti olla rankkaa. Monet detransitioituvat, koska eivät halua luopua perheestään tai työpaikastaan.”

Peters huomauttaa, ettei detransitio poikkea monista muista suurista päätöksistä, joita ihmiset tekevät elämässään. Jotkut valinnat paljastuvat hyviksi ja jotkut huonoiksi. ”Monet ihmiset muuttavat työn perässä ulkomaille, ja samalla koko heidän elämänsä muuttuu. Silti heitä ei pelotella päätöksensä mahdollisista seurauksista. Aikuiset sotkevat joskus asioitaan. Kukaan ei halua katua, mutta kukaan ei myöskään halua elää elämää ilman katumusta. Jos et kadu mitään, et ole kokeillut mitään.”

Petersillä ei riitäkään kärsivällisyyttä väitteille, joiden mukaan detransition valinneet ihmiset tulevat olemaan loppuelämänsä friikkejä ja hirviöitä. Hän kertoo tuntevansa useita detransitioituneita ihmisiä, jotka ovat onnellisia ja seksikkäitä ja joilla ei ole minkäänlaisia vaikeuksia löytää deittiseuraa. ”Nämä ihmiset eivät ole löytäneet oikeaa ratkaisua ensimmäisellä yrittämällä, joten he ovat ottaneet askeleen taaksepäin, ja ovat nyt tyytyväisiä tilanteeseensa. Minulla ei ole mitään detransitiota vastaan. Jos haluat tehdä detransition, tee se. On holhoavaa sanoa ihmisille, ettei heidän tulisi tehdä tiettyjä valintoja, koska he saattavat myöhemmin päätyä katumaan niitä.”

Perheen muodostamisesta

Kerronnallisesti Petersin romaania ajaa eteenpäin päähenkilöiden pyrkimys löytää perhemuoto, johon he kaikki voisivat sitoutua. Raskaana oleva Katrina on pettynyt eroon päätyneeseen heterosuhteeseensa ja haluaa nyt kokeilla queer-suhdetta. Hän ei ole kuitenkaan valmis hyväksymään, että Ames saattaisi joskus transitioitua uudelleen. Ames puolestaan ei kykene sopeutumaan perinteiseen isän rooliin, ja Reesen on työstettävä suhdettaan Katrinaan.

”Toimivan perheen muodostaminen edellyttää, että kaikki tuovat ilmi, mitä he ovat valmiita hyväksymään ja mitä eivät”, Peters sanoo. ”Lähtökohtana ei pitäisi olla se, millaisia ihmiset toivoisivat olevansa tai millaisia asioita yleisesti pidetään hyvinä tai huonoina.”

Omien halujen tunnistaminen saattaa edellyttää luopumista niistä kulttuurisista kertomuksista, jotka määrittelevät millainen perheen tulisi olla. Itsensä ymmärtämisen lisäksi perheen muodostavien ihmisten tulee kyetä artikuloimaan halujaan. Peters kuvaakin romaanissaan taitavasti Amesin, Reesen ja Katrinan pyrkimyksiä päästä yhteisymmärrykseen. “Detransition, baby kysyy, kuinka perhe muodostetaan. Romaanin loppu eroaa alusta siten, että lopussa päähenkilöt yrittävät vastata kysymykseen rehellisesti ilman harhaluulojensa ja selviytymismekanismiensa nostattamaa usvaa.”

Yhteiskunnalliset ennakkoluulot ja vanhemmuutta ohjaavat normit vaikeuttavat perhekäsitysten uudistamista. Etenkin Yhdysvalloissa konservatiivit kavahtavat ydinperheestä poikkeavia perheitä ja väittävät, että niissä kasvaminen vahingoittaa lapsia. Peters siirtää kuitenkin syytöksen perheistä yhteiskuntaan.

”Jos yhteiskunta ei suvaitse erilaisuutta, se päätyy vahingoittamaan lapsia. Konservatiivit sortavat tavanomaisesta poikkeavissa perheissä eläviä lapsia ja tekevät siten heidän elämästään vaikeaa. Mitä paremmin yhteiskunta kykenee hyväksymään erilaisuutta, sitä erilaisemmissa perheissä lapset voivat elää onnellisina. Itse asiassa lapset saattavat olla uudenlaisissa perheissä onnellisempia kuin perinteisissä ydinperheissä.”

Peters kehottaakin ihmisiä tunnustamaan, että lapset kasvavat jo nyt mitä erilaisemmissa perheissä. ”Toivon, että sukupolveni ihmiset kykenevät vastaamaan perhekysymykseen samanlaisella rehellisyydellä kuin ne suuriin ikäluokkiin kuuluneet ihmiset, jotka kyseenalaistivat oman aikansa perhekäsityksen tutustuttuaan hippikommuuneissa eläviin perheisiin. Mahdollisuuksia on paljon, jos otamme oppia erilaisista perheistä, joissa ihmiset elävät.”

Sukupuolta rakentamassa

Peters katsoo, että myös cis-sukupuoliset ihmiset ja heteroseksuaalisissa suhteissa elävät ihmiset voisivat oppia paljon sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tavoista käsitellä ihmissuhteita. Hän on omistanut romaaninsa ”eronneille cis-naisille, joiden myös on ollut pakko aloittaa elämänsä alusta panostamatta menneisyyden illuusioihin ja katkeroitumatta tulevaisuudesta”.

”En lähesty perhekysymystä vain transnäkökulmasta. Kirjoittaessani romaaniani panin merkille, että monilla cis-sukupuolisilla ja heteroilla milleniaaleilla on vaikeuksia perinteisissä avioliitoissaan. Heidän suhteensa eivät yksinkertaisesti toimi. Toisaalta monet eronneet vanhemmat kasvattavat jo tällä hetkellä lapsiaan esimerkiksi eräänlaisissa triadeissa. Voisimme ottaa seuraavan askeleen ja kysyä, mitä tapahtuu, jos kyseenalaistamme perinpohjaisemmin myös sukupuolta koskevia käsityksiämme.” 

Peters toteaa, että seksuaalivähemmistöjen oikeuksien lisääntyminen ja parempi yhteiskunnallinen näkyvyys ovat monipuolistaneet keskustelua rakkaudesta ja seksuaalisuudesta. Monet heterot ovat ryhtyneet tutkimaan seksuaalisuuttaan queer-seksuaalisuuden kautta. Peters uskoo, että tulevaisuudessa monet cis-sukupuoliset ihmiset ryhtyvät vastaavasti tutkimaan sukupuoltaan transihmisten esittämien ajatusten kautta. ”Sukupuoli ei ole kiinteä ilmiö, jossa on kyse vain yhdestä tai kahdesta asiasta. Se voi päinvastoin ilmetä monin eri tavoin ja funktioin.”

Kuuntelemalla transihmisiä ihmiset saattaisivat oppia, ettei sukupuoli ole suinkaan luonnollinen vaan rakennettu ilmiö. ”Esimerkiksi alfamiehiksi tahtovat miehet ottavat steroideja ja treenaavat. He harjoittelevat kävelemään ja puhumaan tietyllä tavalla. Ilmiön tarkasteleminen translinssin läpi voi paljastaa monia asioita. Sukupuolen rakentaminen vaatii työstämistä ja keskittymistä. Ihmiset ovat alkaneet vähitellen ymmärtää, että miehuutta ja naiseutta koskevista normeista huolimatta kaikki pyrkivät lakkaamatta kohti omaa käsitystään naiseudesta tai miehuudesta tai jostakin muusta.”