Suomessa ehkä tunnetuin ukrainalainen nykykirjailija Andrey Kurkov (esimerkiksi Pingviini ja kuolema, suom. Eero Balk) on Gogolin, Bulgakovin ja Harmsin jalanjäljissä kulkeva mustan huumorin taitaja. Tähän vuoteen sopii erityisen hyvin vuonna 2018 ilmestynyt Serye ptšely (esim. englanninnettuna Grey Bees), joka kertoo itäukrainalaisesta rintamalinjojen välissä sijaitsevasta pikkukylästä vuoden 2014 jälkeen. Molempien osapuolten pommituksen kohteena olevassa kylässä on jäljellä kaksi asukasta, mehiläisiä hoitava eläkeläinen ja hänen nuoruudenystävänsä. Kevään tullen mehiläiset pitäisi saada kedolle pölyttämään.

Ukrainan rakastetuin nykyrunoilija Serhi Zhadan on ehdottomasti tutustumisen arvoinen hänkin. Hänen laajaan tuotantoonsa pääsee ehkä helpoimmin sisään proosan kautta. Romaani Internat on saatavilla englanniksi nimellä The Orphanage. Se kertoo epäpoliittisen kirjallisuuden opettaja Pashan odysseian, jossa tämän matka hakemaan teini-ikäistä veljenpoikaansa lähiseudun orpokodista kulkee kolmen päivän ajan halki sodan repimän Donbasin, mm. motelli Paratiisiin, jota kuvaillaan lähinnä helvetin ensimmäiseksi piiriksi. Luhanskilaissyntyisen Zhadanin kotikaupungista kertoo romaani, joka kantaa kaupungin aiempaa nimeä Voroshilovgrad, myös julkaistu englanniksi. Hänen runojaan on puolestaan saatavilla englanniksi mm. kokoelmissa A new orthography: poems sekä What We Live For, What We Die For: Selected Poems. 

Puolalaista Nobel-voittajaa Olga Tokarczukia on saatavilla Tapani Kärkkäisen suomentamana. Hyviä ikkunoita hänen maailmaansa tarjoavat esimerkiksi Alku ja muut ajat (Prawiek i inne czasy) ja Päivän talo, yön talo (Dom dzienny, dom nocny). Itäeurooppalaista absurdismin perinnettä – joka myös auttoi monia jaksamaan yli raskaiden vuosien – ei voi myöskään käsitellä mainitsematta puolalaista näytelmäkirjailija Sławomir Mrożekia, jota on paitsi esitetty meillä melko mukavasti, myös julkaistu kansien välissä, esim. novellikokoelma Elämää aloittelijoille. 

Eikä kirjavinkeistä pidä koskaan unohtaa klassikoita: näinä aikoina tuntuvat yhtä ajankohtaisilta niin prahalaisten Jaroslav Hašekin ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva Kunnon sotamies Švejk ja Karel Čapekin näytelmä R.U.R – jossa ensimmäisen kerran esiintyy sana robotti – sekä unkarilaisen Ferenc Molnárin jo 1907 ilmestynyt Koulupoikia eli unkariksi A Pál utcai fíúk. Jälkimmäinen on paljon enemmän kuin nuorisokirja: se on myös tarkkanäköinen kuva siitä, miten ihmiset ryhmittyvät kahdeksi osapuoleksi, jotka ottavat yhteen, ja sillä tavoin aina ajankohtainen. 

Venäläisistä nykykirjailijoista suosikkini on kenties räävittömyyden ja tarkkanäköisyyden yhdistävä – hieman liian nuorena kuolleen ja emigroitumaan päätyneen loistavan ja minulle rakkaan pietarilaispoeetta Josif Brodskyn tavoin – Viktor Jerofejev. Suomeksi Jukka Mallisen kädenjäljen saaneen Jerofejevin maailmaan pääsee hyvin sisään esim. teoksilla Miehet (Mužtšiny) tai Venäläisen sielun ensyklopedia (Entsiklopedija russkoj duši).