Timo Miettinen
Eurooppa – Poliittisen yhteisön historia
Teos 2021
Fokuksessa Eurooppa
Vuoden 2021 historiateoksena palkittu piirtää Euroopan monitahoisen yhteisön kehityksestä tarkan kuvan antiikin Kreikan maailman kansalaisista aina 2000-luvun finanssi- ja talouskriiseihin saakka.
Käsitykset Euroopasta yhtenäisenä kokonaisuutena ja eurooppalaisuudesta identiteettinä ovat jatkuvassa murroksessa. Kylmän sodan päättyminen johti Euroopan unionin itälaajentumiseen ja ajatukseen yhtenäisestä maanosasta erilaisine valtioineen.
Finanssi- ja pakolaiskriisit uudella vuosituhannella ovat osaltaan edesauttaneet käsityksen – ja maanosan – pirstaloitumista. Helsingin yliopiston akatemiatutkija Timo Miettisen kirja on ilmestynyt Britannian EU-eron jälkeen, mutta ennen Venäjän Ukrainassa aloittamaa hyökkäyssotaa. Krimin valtaaminen 2014 mainitaan toki jo esipuheessa.
Aiheen tarkastelu aloitetaan kaukaa, mutta Miettinen onnistuu luomaan Euroopasta kuvan, jossa yhtenäisyys ja eriytyneisyys vuorottelevat historian saatossa eri muodoissa ja osin päällekkäin.
Kesti pitkään ennen kuin Eurooppaa alettiin hahmottaa maanosana – aiemmin oltiin pikemminkin maailman kansalaisia. Antiikin Kreikassa tai Rooman valtakunnassa olennaista ei ollut mihin kuuluttiin, vaan ketkä kuuluivat meihin. Puhumattakaan kaikista myöhemmistä suurvalloista ja muista keskeisistä toimijoista, joille muukalaiset lähellä ja kaukana edustivat toiseutta. Yhtäläisyyksiä voisi vetää perinteiseen kiinalaiseen ajatukseen omasta maasta keskustan valtakuntana – kaikki ulkopuolella oli reuna-aluetta. Siirtomaa-aika on myös alleviivannut tätä asetelmaa Euroopassa, jolla tuli olemaan siirtomaita myös Kiinassa.
Uskonnollisten suurvaltojen vähitellen kaaduttua on valtioiden synty vuoden 1648 Westfalenin rauhasta lähtien muovannut Eurooppaa enemmän nykyisin tuntemaamme suuntaan. Miettinen sitoo kehityksen kiehtovasti yhteen sen kanssa, että EU:n “perustuslakia” luotaessa vuosituhannen vaihteessa jotkut halusivat nostaa yhdeksi keskeiseksi kysymykseksi uskonnon – nimenomaan kristinuskon aseman unionissa.
Lukuisten sotien ja ristiretkien sekä taloudellisen kehityksen kautta päädyttiin muutamassa vuosisadassa sitomaan eurooppalaisten valtioiden taloudet yhteen sotien estämiseksi – ilmeisen onnistunein tuloksin. Miettinen havainnollistaa, miten Napoleonin sotien jälkeisestä ajasta lähtien eurooppalaisten valtioiden taloudet olivat alkaneet linkittyä toisiinsa yhä enemmän. Toinen maailmansota joudutti tarvetta sitoa eri maiden taloudet ja teollisuus rakenteellisesti toisiinsa EU:n esiasteen, hiili- ja teräsunionin kautta.
Kirjassa Euroopasta piirtyy kuva maanosana, joka alueellisena kokonaisuutena on syntynyt vasta jälkijättöisesti ja joka on kääntänyt sisäiset erilaisuudet yhteiseksi voimavaraksi sekä sisäisesti että ulkomaailman suuntaan.
Miettinen mainitsemat Francis Fukuyaman kaltaiset, liberaalin demokratian voittokulusta kertovat intellektuellit ajatuksineen voivatkin olla eurooppalaisuuden ydintä – Euroopan valtiot ei ole pitkään aikaan sotineet keskenään ja keskimääräinen elintaso on kasvanut jatkuvasti.
EU:n instituutiot ja säädökset ovat tänä päivänä toisinaan kritiikin kohteena, mutta yhteinen valuutta, vapaa sisäinen liikkuvuus sekä yhteinen ääni maailmanpolitiikassa tuovat turvaa. EU:lla on vetovoimaa: sen jäseneksi on jatkuvasti hakemassa uusia valtioita. Myöntäessään vuonna 2013 EU:lle rauhanpalkinnon Nobel-lautakunta nimesikin EU:n pitkäaikaiseksi rauhaa, demokratiaa ja ihmisoikeuksia edistäväksi projektiksi.
Svante Thilman
Valdur Mikita: Lingvistinen metsä
Sammakko 2021
Suom. Anniina Ljokkoi
En ole lainkaan yllättynyt siitä, että virolainen kirjailija, ajattelija ja semiootikko Valdur Mikita on maansa tunnetuimpia intellektuelleja. Hänen maailmansa on suorastaan lumoava. Suomalaiset lukijat voivat tutustua Mikitan omaleimaiseen ajatuksenjuoksuun kahden Anniina Ljokkoin moitteetta suomentaman teoksen välityksellä: Kantarellin kuuntelun taito (Sammakko 2018) ja Lingvistinen metsä, joka sisältää suomalaisille lukijoille suunnatun esipuheen. Teokset vievät lukijan tarkastelemaan muun muassa itämerensuomalaisen sielunmaiseman alkulähteitä, jotka kumpuavat meitä ympäröivästä ikiaikaisesta luonnosta.
Lingvistisessä metsässä liikutaan maailman geologisen ajanlaskun laidalta toiselle, samoillaan kyläteillä, metsissä ja soilla, pohditaan Kalevipoegin ja Kalevalan myyttisten maailmojen yhteisiä juuria ja uppoudutaan ihmettelemään ihmisen luomia merkkijärjestelmiä. Vaikka Mikita puhuu akateemisin termein, palaa hänen ajattelunsa aina virolaisen mummonmökin kulmalle, lapsen leikkeihin ja puissa kiipeilyyn. Hänen teoksensa ovatkin akateemisen ja arkisen ympäristömme yhdistäviä valloittavia hybridejä, jotka toivottavat tervetulleeksi jokaisen lukijan.
Esseissä tutustutaan myös kirjailijan henkilökohtaiseen tapaan kokea maailma. Synesteetikkona Mikita nimittäin näkee ja nimenomaan tuntee maailman aivan omalla tavallaan, eri aistien sekoittumisen kautta. Kirjailija arvelee, että kaikki lapset kokevat maailman näin, synesteettisesti – mikä edesauttaa esimerkiksi kielten omaksumista suorastaan hämmästyttävällä kapasiteetilla aikuisiin verrattuna – mutta täysi-ikäisyyteen mennessä tämä kyky peittyy kaikkeen järjestelmällisesti opetettuun ja opittuun. Mikita uskoo kuitenkin, että myös aikuisilla on valmius synestesiaan, ja monilla myös arkisia kokemuksia siitä, mutta harva osaa nimetä havaintonsa nimenomaan synestesiaksi. Esimerkiksi moni himopyöräilijä saattaisi tunnistaa Mikitan kuvauksen siitä, kuinka hän pyöräillessään saavuttaa uudenlaisen, melkeinpä shamanistisen kokemuksen omista fyysisistä rajoistaan.
Lingvistisen metsän luvut ovat lyhyitä, mutta aiheiden ja ajatusten runsaudessa riittää pohdittavaa hyväksi toviksi. Parhaiten tekstit toimivat verkkaiseen tahtiin nautittuna, sillä lähes joka sivulta löytyy pysäyttäviä helmiä, kuten tämä itämaisen filosofian kaikuja sisältävä mietelmä: “Ajattelemalla ratkaistaan melko menestyksellisesti elämän pieniä asioita, mutta harvoin suuria. Siihen on melko lattea syy: ajattelu naulitsee ihmisen vielä tiukemmin kiinni ongelmaan ja tekee hänen murheestaan maailman keskipisteen.”
Mikitan runsaasta ja kahlitsemattomasta tyylistä tulee mieleen Juha Hurmeen Niemi. Kumpaakin yhdistää ajattelun kevyt liito, joka kiidättää lukijan yllättäviin paikkoihin ja tekee yhteisestä kulttuuristamme ja menneisyydestämme tarua ihmeellisempää. Mikitan teoksessa on faktoja tanakaksi tietokirjaksi asti – kuten Hurmeen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkitussa romaanissakin – mutta tyylilajina nimenomaan essee sopii hänelle parhaiten. Se takaa Mikitalle riemastuttavan vapauden kirjoittaa tämänkaltaisia lauseita: “Viron laulujuhlat ovat itse asiassa valtava vironkielisten peilisolujen joukkotapaaminen.”
Emilia Miettinen
Mariana Mazzucato: Missiotalous – Opas kapitalismin muuttamiseen kuuhankkeilla
Terra Cognita 2022
Suom. Juha Pietiläinen
Kapitalismia kritisoivia kirjoja on julkaistu pienen kirjaston verran, mutta monessa niistä konkreettiset muutosehdotukset jäävät epämääräisiksi. Italialais-amerikkalainen taloustieteilijä Mariana Mazzucato ei tällaiseen syyllisty, vaan esittää teoksessaan Missiotalous – Opas kapitalismin muuttamiseen kuuhankkeilla selkeästi ja ytimekkäästi, mitä nykyisten haasteiden edessä tulisi tehdä.
Mazzucato noussut maailmalla tunnetuksi puolustamalla valtion roolia innovaattorina ja taloudellisen arvon luojana. Uusimmassa kirjassaan hän esittää tiekartan sille, miten valtioiden pitäisi hyödyntää rooliaan kunnianhimoisten missioiden avulla. Perustelunaan Mazzucato käyttää Yhdysvaltojen 1960-luvun Kuu-hanketta, jossa strateginen missio ja eri sektorien välinen hyvin organisoitu yhteistyö takasivat onnistuneen lopputuloksen, josta myös koko ihmiskunta hyötyi teknologisten innovaatioiden myötä.
Mazzucato korostaa, että valtion pitäisi toimia taloudessa paljon nykyistä rohkeammin ja aktiivisemmin. Koko taloustieteellinen ajattelu tulisikin hänen mukaansa kääntää päälaelleen. Sen sijaan että hallitukset tuskailisivat, mihin kaikkeen niillä on varaa, yhteiskuntien tulisi päättää, mitä ne haluavat saavuttaa ja jakaa resurssit näiden missioiden tavoitteluun. Vaihtoehdoista ei ainakaan ole Mazzucaton mukaan pulaa; ilmastokriisin, koronapandemian ja väestön ikääntymisen kaltaiset viheliäiset ongelmat ovat juuri sellaisia, joiden ratkaisuun missiosuuntautunut talousajattelu on tarkoitettu.
Missiotalous on ennen kaikkea käytännönläheinen täydennys Mazzucaton aiempaan tuotantoon. Argumentin rakentaminen yhden ajatuksen, eli missioiden, ympärille tuo teokselle tehoa ja pitää lukijan olennaisessa kiinni. Erilaiset ”missiokartat” ja toimenpidelistaukset tekevät Missiotaloudesta ikään kuin kirjan muotoon rakennetun suunnitelman strategiasta. Samalla teos ehtii kumoamaan lyhyesti taloustieteellisiä myyttejä valtion toiminnan tehottomuudesta ja rajoittamattomien markkinoiden ylivertaisuudesta.
Kompakti 200-sivuinen Missiotalous on virkistävä tyrmäys niille, joiden mielestä valtioiden pitää nostaa globaalien ongelmien edessä kädet pystyyn ja antaa markkinavoimien hoitaa asiat. Mazzucaton teos kuuluu jokaisen valtionhallinnon strategiaan vaikuttavan ihmisen kirjahyllyyn.
Saska Suvikas
Robert Samuels & Toluse Olorunnipa: George Floydin elämä ja kuolema
Like 2022
Suom. Maryan Abdulkarim, Petri Stenman
Yhdysvaltalaista George Floydia ei tunneta hänen tekojensa vaan murheellisen kohtalonsa vuoksi. Hänen kuolemansa oli äärimmäinen esimerkki poliisiväkivallasta: pidätystilanteessa kuoliaaksi tukahdetun Floydin epäiltiin maksaneen kaupassa väärennetyllä 20 dollarin setelillä. Floydin tapaus ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen tragedia, jossa musta mies menettää henkensä virkavallan käsissä näennäisesti pienen asian takia ja usein syyttömänä.
The Washington Postin toimittajat Robert Samuels ja Toluse Olorunnipa ovat tehneet lyhyessä ajassa valtavan työn kootessaan vuonna 2020 kuolleen Floydin elämäkerran. Kirja rakentuu yli 400:n haastattelun ympärille. Niissä entiset kumppanit, sukulaiset, ystävät ja hänet eri aikoina tunteneet ihmiset kertovat millainen henkilö George Floyd oli. Haastatteluita tuetaan mittavalla taustoituksella, jossa selvitetään esimerkiksi Floydin ja hänet tappaneen valkoisen poliisin, Derek Chauvinin sukujen vaiheita.
Tekstissä on vahva läsnäolon tunne, ja lukija uppoutuu syvälle aikaan ja paikkaan teokseen tarinamaisen muodon ansiosta. Elämäkerta ei kuitenkaan jää vain yksittäisten elämänvaiheiden kuvailuksi, vaan ohessa käydään läpi mustien historian Yhdysvalloissa aina orjuudesta nykypäivään.
Syvälle yhteiskunnan rakenteisiin pureutunut rasismi murskaa monien mustien amerikkalaiset unelmat. Floyd saa itsekin huomata elämänsä aikana miten haaveet niin ammattiurheilijan kuin muusikon urasta kariutuvat kerta toisensa jälkeen. Tilalle tulevat murheet, päihteet ja vankila. Ne eivät kuitenkaan tee ihmisestä tai hänen elämästään huonoa, vaikka moni saattaakin näin lähtökohtaisesti ajatella. Lukija saa huomata, kuinka Floydin elämä oli myös täynnä iloa ja rakkautta.
Massiivisella, yli 400-sivuisella teoksella on myös omat heikkoutensa. Paikoin lukijassa herää kysymys siitä, että olisiko joitakin kohtia voinut jättää pois ilman, että kirjan tarina olisi siitä suuremmin kärsinyt. Puuduttavaa on esimerkiksi Floydin vanhojen kouluaineiden ja niissä esiintyneiden kirjoitusvirheiden läpikäyminen.
Kirja tarjoaa kiinnostavan katsauksen Black Lives Matter -kansalaisliikkeeseen, joka lähti räjähdysmäiseen kasvuun Floydin kuoleman seurauksena, ja antaa eväitä ymmärtää Yhdysvaltojen yhteiskunnan rakenteita ja jännitteitä paremmin. Samaisia teemoja pohjustetaan myös toimittaja Maryan Abdulkarimin suomennokseen kirjoittamassa esipuheessa.
Antti Kurko
Gordon Corera: Vakoojajahti – Putinin salaiset agentit ja heidän jäljittäjänsä
Atena 2022
Suom. Mari Janatuinen
Totuus on usein kuviteltua ihmeellisempää.
Olemme kaikki kuulleet vakoojatarinoita, usein fiktiivisiä ja viihteellisiä. Mutta miten toimivat todelliset salaiset agentit oikeassa elämässä? Kuinka massiiviset vakoojaverkostot ja tiedusteluoperaatiot vaikuttavat yhä tälläkin hetkellä keskuudessamme?
Brittiläisen kirjailija-toimittaja Gordon Coreran Vakoojajahtia lukee kuin jännitystarinaa. Kirja on mielenkiintoinen ja informatiivinen tietopaketti Venäjän vakoojaverkostosta ja sen toiminnasta kylmän sodan loppumetreiltä aina tähän päivään saakka.
Vakoojajahdin punaisena lankana kulkee FBI:n massiivinen operaatio, jonka seurauksena Yhdysvalloissa vuonna 2010 otettiin kiinni kymmenen Venäjän illegaalia eli ilman diplomaattista suojaa toimivaa laitonta agenttia. Kirja esittelee jokaisen kiinnijääneenvakoojan tarinan taustoittaen tarkasti Venäjän vakoilukoneistoa ja sen toimintatapoja.
Jotta voi ymmärtää Venäjän nykyistä vakoojakoneistoa – joka on toki digitalisaation aikana muuttanut hyvinkin paljon muotoaan – on ymmärrettävä kylmän sodan aikaista vakoilua. Perinteiset koulutetut illegaalit toimivat peitetehtävissä ”uinuvina agentteina” jopa vuosikymmenten ajan soluttautuen kohdemaansa yhteisöihin ja verkostoihin. Vakoilu oli pitkäjänteistä, vaati kärsivällisyyttä, sitoutumista sekä vahvoja peitetarinoita. Illegaaleja hyödynnettiin myös kylmän sodan päätyttyä. Vakoiluohjelmia ei lakkautettu, vaikka kylmä sota päättyikin. Entinen KGB-upseeri, presidentti Vladimir Putin sisäpiireineen on valtaan noustuaan pitänyt vakoiluoperaatioita vahvassa toiminnassa hyödyntäen lännen avoimuutta Venäjää kohtaan Neuvostoliiton romahdettua.
Vakoojajahdissa kuvataan illegaalien toimintatapoja kohdemaissaan, ja kuinka FBI lopulta pääsi verkoston jäljille. FBI seurasi vuosia agenttien peiterooleissaan viettämää tavallista elämää.
Kirjassa kuvataan mielenkiintoisesti myös siirtymää perinteisemmästä illegaalivakoilusta kybervakoiluun. Digitalisaatio on muuttanut vakoilun tapoja ja keinoja huomattavasti. Koulutettujen illegaali-agenttien sijaan Pietarin Internet-tutkimuskeskus, joka myös trollitehtaana tunnetaan, masinoi uudenlaisia ”kyber-illegaaleja”. Digiaikana on vaivatonta luoda uusia profiileja, joita hyödyntää vakoilu- ja vaikuttamisoperaatioissa.
Tiedustelu on myös muuttunut perinteisestä salaisuuksien ja muun salaisen tiedon havittelusta vaikuttamiseen ja vaikutusvallan tavoitteluun. Digi-illegaalien tarkoituksena on esimerkiksi vaikuttaa tavallisten kansalaisten mielipiteisiin ja syventää länsimaisten yhteiskuntien polarisaatiota. Myös liikemaailmaan ja politiikkaan kohdistetaan kattavia vaikutusoperaatioita.
Vakoojajahti on erinomainen, kompakti perustietopaketti lukijalle, joka haluaa ymmärtää syvemmin Venäjän vakoojaverkoston toimintaa. Kirja on sujuvaa luettavaa, ja sen informaatioarvo on merkittävä. Corera on tehnyt vaikuttavan taustatyön kirjan lähdemateriaalin kanssa.
Venäjän aloitettua laittoman hyökkäyssotansa Ukrainaan on kirjan sisältämä informaatio pelottavankin ajankohtaista ja kylmäävää luettavaa – ja juuri siksi Vakoojajahti on erityisen tärkeä tietokirja. Venäjän monitahoisista vaikutusyrityksistä on tärkeää olla yhä laajemmissa määrin tietoinen. Nyt viimeistään lännen avoimuuden ja sinisilmäisyyden aika Putinin Venäjää kohtaan on oltava ohi.
Oona Grönroos
Noora Mattila
Heränneet – maailma salaliittoteoreetikoiden silmin
Otava
2022
Markus Tiittula
Taistelu totuudesta – mikä salaliittoteorioissa koukuttaa ja miksi ne pitäisi ottaa vakavasti?
Johnny Kniga
2022
Salaliittoteoriat kiinnostavat kirjailijoita ja lukijoita
Noora Mattila ja Markus Tiittula lähestyvät ajankohtaista aihetta eri näkökulmista
Salaliittoteorioista puhutaan ja kirjoitetaan enemmän kuin koskaan. Noora Mattilan Heränneet ja Markus Tiittulan Taistelu totuudesta tuovat keskusteluun useita kokonaiskuvaa kirkastavia näkökulmia. Mattilan teos pohjaa hänen henkilökohtaisiin kokemuksiinsa. Saatuaan lapsen selvisi, että hänen yhdysvaltalainen anoppinsa vastusti rokotteita ja uskoi salaliittoteorioihin. Mattila päätyi kiinnostavaan ratkaisuun: hän ehdotti anopilleen, että he keskustelisivat aiheesta etäyhteyden välityksellä ja Mattila kirjoittaisi sen pohjalta kirjan.
Mattilan vilpittömänä tavoitteena oli toden teolla ymmärtää, miten anoppi on päätynyt näkemyksiinsä. Kirja etenee kronologisesti, ja tekstiä rytmittävät luontevasti heidän väliset keskustelut ja niitä koskevat Mattilan avoimet pohdinnat ja esiin kaivamat tutkimustiedot. Mattila kirjoittaa itsensä vahvasti osaksi tarinaa, ja ote on läpi kirjan hyvin henkilökohtainen.
Markus Tiittulan kirja kulkee huomattavasti tutumpia latuja. Tiittula lähestyy aihetta objektiivisemmin ja ulkopuolelta tarkkaillen eikä tuo omaa tarinaansa tai näkemyksiään juurikaan esille. Kirjan ehdottomana vahvuutena on kuitenkin se, että Tiittula on päässyt haastattelemaan useampaa salaliittoteoreetikkoa ja antaa heidän puhua itse uskomuksistaan.
Tiittulan kirja ei kokonaisuutena yllä aivan Mattilan kirjan tasolle. Heikoimmillaan teos on kolmannessa luvussa, jossa vertaillaan uskontoja ja salaliittoteorioita ja pohditaan, miksi emme suhtaudu yhtä negatiivisesti uskontoihin kuin salaliittoteorioihin, vaikka molempien taustalla on tavallaan samanlainen rakenne. Teoriassa molemmat uskovat johonkin taustalla palikoita liikuttavaan tahoon, jonka läsnäoloa emme voi todistaa.
Uskonnoilla ja salaliittoteorioilla on toki yhteisiä piirteitä, mutta Tiittula ei huomioi riittävissä määrin toisaalta uskovien ihmisten, mutta myös salaliittoteoreetikkojen kirjoa. Ihmisillä voi olla epärationaalisia uskomuksia, mutta kaikkia ei voi silti sijoittaa samaan koriin. Mattilan anoppi saattaa pitää koronapandemiaa masinoituna, mutta samalla hänen mielestään Donald Trumpin kannattajat ovat mekastavia öykkäreitä. Puhumattakaan lääkäri Pekka Reinikaisesta, joka uskoo Maan olevan vain 6 000 vuotta vanha, mutta on siitä huolimatta puhunut Youtube-kanavallaan voimakkaasti koronarokotteiden puolesta.
Demokratia tarvitsee epäilijöitä
Salaliittoteorioista puhuttaessa keskeinen huoli on liittynyt siihen, mitä tapahtuu demokratialle tilanteessa, jossa eri osapuolten käsitykset todellisuudesta poikkeavat rajusti toisistaan. Ehkä selkein esimerkki tästä on Donald Trumpin masinoima Stop the Steal -kampanja, jonka seurauksena väkivaltainen ihmismassa tunkeutui 6. tammikuuta 2021 Capitol-kukkulalla sijaitsevaan Yhdysvaltain kongressitaloon ja pyrki estämään presidentinvaalien tuloksen vahvistamisen.
Tiittula esittelee kirjassaan pääosin yhdysvaltalaista kontekstia, minkä pohjalta ei voi tehdä täysin pitäviä päätelmiä sen suhteen, mihin esimerkiksi Suomessa ollaan menossa, vaikka Tiittula siihen suuntaan tuntuukin viittaavan. Mattila kallistuu sille kannalle, että salaliittoteorian ja väkivaltaisen radikalismin uhkaa on ainakin jossain määrin liioiteltu. Suomestakin löytyy toki erilaisia salaliittoteorioita levitteleviä tahoja ja julkaisuja, mutta harvempi on taipuvainen väkivaltaiseen radikalismiin.
Miten sitten salaliittoteorioihin ja -teoreetikkoihin tulisi suhtautua? Kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta, sillä kaikissa keinoissa on omat ongelmansa. Sekä Mattila ja Tiittula pohtivat asiaa ja erittelevät hyvin ilmiön monimutkaisuutta. Mattilan siteeraaman Helsingin yliopiston tutkija Niko Pyrhösen mielestä salaliittoteoriat tulisi ajaa tietoisesti marginaaliin esimerkiksi poistamalla tilejä sosiaalisesta mediasta. Tämä siitäkin huolimatta, että se varmasti vain vahvistaisi tiettyjen tahojen käsitystä siitä, että valtaa pitävät haluavat vaientaa kriittiset äänet.
Väitteiden avoimessa käsittelyssä ja oikaisemisessa on siinäkin omat ongelmansa. Se, että esimerkiksi tv-keskusteluun kutsutaan rokotetutkija ja rokotekriitikko, johtaa helposti tasapuolisuusharhaan, jossa ikään kuin kummankin tietämys aiheesta on samanarvoista.
Samalla kuitenkin tarvitsemme yhteiskunnallista kritiikkiä. Mattilan siteeraama hollantilaistutkija Jaron Harambam nostaakin esille sen, että on hyvä, jos tietty osa väestöstä suhtautuu epäillen vallitsevaan tietoon. Salaliittoteoreetikot ovat osa tätä porukkaa, mutta kuten Mattila kirjassaan toteaa, heidän tulkintansa ovat kuitenkin liian äärimmäisiä, jotta heidän kriittisyytensä johtaisi kovinkaan hedelmälliseen lopputulokseen.
Kuka luottaa ja kehen?
Tiittula ja Mattila päätyvät kirjoissaan samaan havaintoon, että salaliittoteoreetikkoja yhdistää ennen kaikkea se, etteivät he luota vallitsevaan näkemykseen, valtamediaan tai tieteen yleisesti hyväksymiin tosiasioihin. Ja kun luottamus on jossain vaiheessa mennyt, sitä on hyvin vaikea saada takaisin. Kysymys siitä, miten tämä luottamus palautetaan, saattaa kuitenkin olla väärä. Tärkeämpää olisi pohtia sitä, miten pidämme kiinni siitä enemmistöstä, joka suhtautuu luottavaisesti yhteiskuntaan.
Sen paremmin Tiittula kuin Mattilakaan eivät käsittele aihetta kirjoissaan kattavasti. Suomalaisesta näkökulmasta katsottuna vastaus on kuitenkin selvä. Yhteiskunnan on pyrittävä pitämään kaikki samassa veneessä, sillä epäoikeudenmukainen kohtelu, koski se sitten itseä tai muita, tekee ihmisestä huomattavasti alttiimman omaksumaan erilaisia vaihtoehtoisia teorioita, jotka tarjoavat selityksen esimerkiksi räikeälle epätasa-arvoisuudelle tai omalle ahdingolle.
Yhdysvalloissa kehitys on monella tapaa huolestuttavalla uralla, koska yksilökeskeisyyttä korostava yhteiskunta ei globalisoituvassa maailmassa pystykään enää tarjoamaan sankaruutta kaikille. Suomessakin salaliittoteoriat ovat saaneet näkyvyyttä, mutta silti heikoimman puolta ainakin periaatteessa pitävä yhteiskunta on paremmin suojattu myös ääriajattelulta.
Esko Juhola