Lähes aina, kun minut esitellään tapahtumissa yleisölle, mainitaan että olen tuottelias. Yksityisissäkin keskusteluissa tuotantoni laajuutta usein hämmästellään, ja jotkut kysyvät, mikä on ahkeruuteni salaisuus.

Täytyy tunnustaa, että tämä joskus kyllästyttää. Moinen suhtautuminen ei ole perusteetonta, sillä olen julkaissut paljon. Tavoitteenani ei kuitenkaan ole koskaan ollut kirjoittaa paljon, vaan kirjoittaa hyvin.

Joillekin kirjojen tiheä julkaisu antaa mielikuvan, että sen seurauksena yksittäisten teosten taso kärsii. En kuitenkaan itse näe asiaa niin. Minulla on harvoin kiire kirjoittaa. Toiset taas kuvittelevat, että uutteruus syntyy taloudellisesta pakosta tai kustantajien toiveista. Näitäkään väitteitä en allekirjoita.

Minulle se tapa, jolla kirjoitan, on ainoa oikea tapa. Vain siten pystyn saamaan aikaan tasokasta tekstiä. On silkkaa sattumaa, että se sopii hyvin nykyiseen kaupalliseen kirjalliseen kulttuuriin.

Fassbinderin tarve

London Review of Booksiin kirjoittamassaan, elokuvaohjaaja Rainer Werner Fassbinderiä käsittelevässä esseessä kirjailija Owen Hatherley sivuaa Fassbinderin tuotteliaisuutta. Hän tuo esiin raikkaan näkökulman: ”Fassbinderilla ei ollut loogista eikä varsinkaan taloudellista pakkoa tehdä kolmea tai neljää täyspitkää elokuvaa vuodessa. Fassbinder teki ne siksi, että hän nautti siitä, ja oletettavasti tyydyttääkseen jonkin tarpeen.”

Juuri nämä syyt ovat myös oman tuotteliaisuuteni taustalla. Ei ole aivan helppo nimetä, mikä tuo ”jokin tarve” on, ja se saattaa vaihdella eri aikoina. Yhtä kaikki, kirjojen tekeminen, siis fiktiivisten ja faktuaalisten kokonaisuuksien luominen aiheista, jotka kiinnostavat minua, on erittäin nautinnollista. Työhön kuuluu totta kai tylsiä ja vaivalloisia hetkiä, mutta niin kuuluu kaikkiin ammatteihin.

Hatherley huomioi myös, että lähes kaikki Fassbinderin elokuvat ovat hyviä, ja että ne eivät ole sitä huolimatta siitä, että hän työskenteli nopeasti, vaan sen takia. ”Harvoin toivoo, että hän olisi hidastanut tahtia, opetellut ’työstämään’ elokuviaan, hikoillut tuskallisesti niiden kanssa”, Hatherley toteaa. 

Tuotteliaisuus oli Fassbinderin tapa tehdä laadukasta jälkeä, ja saman uskon pitävän paikkansa omalla kohdallani. Olen joskus kokeillut muita menetelmiä, mutta ne eivät ole tuntuneet oikeilta.

Woolf ja laser

Kirjoitustapani tehokkuuden taustalla vaikuttaa nähdäkseni kaksi tekijää. Ensinnäkin, minulla on työn alla useita kirjoja samaan aikaan. Se johtuu siitä, että yhden valmistuessa tarvitsen heti toisen, jonka pariin siirtyä, jotten jää piehtaroimaan valmiin teoksen parissa. Kutsun tätä Virginia Woolf -metodiksi, sillä Woolf kertoo päiväkirjassaan toimineensa aivan samoin. Eri vaiheissa olevien käsikirjoitusten rinnakkainen työstäminen sopii myös nykyiseen kirjalliseen sykliin. Kun käsikirjoituksen jättää kustantamolle, voi kulua puolikin vuotta ennen kuin sen parissa voi jatkaa. Silloin on mielekkäämpää vaihtaa toisessa vaiheessa olevaan työhön kuin odotella tyhjän panttina.

Tärkein syy laajan tuotantoni takana on joka tapauksessa kirjoitusprosessin edellyttämä intensiivisyys. Kirjan tekemisen siinä vaiheessa, kun lähdeaineisto on kerätty ja rakenne hahmoteltu, ja varsinainen kirjoittamistyö alkaa, tarvitsen hyvin keskittynyttä työskentelyä saadakseni kirjasta toimivan. Sattumalta tämä intensiivisyys tarkoittaa myös nopeutta. Tekstin sisäisten yhteyksien ja kokonaisuuden koheesion luominen vaatii lasermaista fokusta. Se ei jatku eikä voikaan jatkua kovin pitkään, mutta sen aikana syntyy paljon.

Syklisyyden ja intensiivisyyden ansiosta saatan myös lepuuttaa käsikirjoituksia ja palata niihin myöhemmin tuorein silmin. Vaikka itse kirjoitusprosessi on nopea, yksi kirja voi siis olla tekeillä vuosia. Vuonna 2024 minulta esimerkiksi ilmestyy tietokirja, jonka kirjoitin neljän kuukauden aikana tämän vuoden keväällä, ja romaani, jota olen työstänyt nyt neljä vuotta. 

Tämä ei tarkoita, että pitäisin nopeaa työskentelyä ainoana oikeana ratkaisuna. Se on oikea minulle, mutta ei kaikille. Toiset tarvitsevat aikaa, tilaa ja kypsyttelyä, ja tyhjiä hetkiä työn lomassa. Kumpikaan, nopeus tai hitaus, ei sellaisenaan ole parempi tapa kirjoittaa.

Olen joskus puoliksi vitsillä todennut, että tuotteliaisuuteni johtuu siitä, että minulla on kolme eri ammattia: kirjailija, kirjailija ja kirjailija. Olen tietokirjailija, romaanikirjailija ja esseisti. Suurin osa kirjailijoista tekee kirjojen ohella muutakin, vaikkapa opettaa tai toimii jollain kokonaan toisella alalla. Minun tapauksessani kaikki ammatit sattuvat tarkoittamaan kirjojen kirjoittamista.

Ihmisen muokkaama maailma

Henkilökohtaiset työskentelytavat eivät ole ainoa selitys tiuhalle julkaisemiselle. Kirjojen tekeminen on muutenkin nopeutunut viimeisen sadan vuoden aikana.

Jatkuvan informaatiovirran lävistämässä tietoyhteiskunnassa tosiasiat ovat paljon aiempaa helpommin ja nopeammin saatavilla. Samoin ovat epätotuudet. Ennen jokainen fakta piti varmistaa vaivalloisesti, nykyään nämä tiedot saa nopeasti netistä. Varsinkaan tietokirjan tekeminen ei ole pitkään aikaan tarkoittanut faktojen keräämistä yksiin kansiin, vaan niiden suodattamista tosipohjaiseksi hahmotettavaksi kokonaisuudeksi.

Välillä esitetään huoli siitä, että Wikipedia korvaa tietokirjailijat ja vie heiltä työt, mutta toistaiseksi ei näytä siltä. Päinvastoin netti on lisännyt tietokirjailijoiden työtä tarjotessaan heille materiaalia, ja myös tietokirjailijoiden tarvetta, sillä heillä on kyky jäsennellä tietoa. Sitä netillä ei ole. Monet aineistot, joita tietokirjailijat käyttävät, ovat lukijoidenkin saatavilla, mutta ihmiset vaikuttavat kaipaavat nimenomaan sitä, ettei tieto tule heille raa’assa muodossa vaan jalostettuna.

Tekoälyn kehitys ja sen käytön helpottuminen ovat herättäneet vastaavaa huolta kaunokirjailijoiden kohdalla. Tarvitaanko joskus kahdenkymmenen vuoden päästä enää kirjailijoita, kun kone voi kirjoittaa heidän puolestaan, ja itse asiassa tekee niin jo nyt?

Luulen, että tilanne on vastaava kuin netin ja tietokirjailijoiden kohdalla: tekoäly ei vie kaunokirjailijoiden töitä, vaan lisää niitä, sillä ihmiset tarvitsevat yhä toistensa muokkaamia maailmoja.

Muuttuva kirjailijuus

On siis luultavaa, että kirjailijan ammatti säilyy, mutta ei välttämättä samanlaisena kuin nyt. 

Ja miksi sen pitäisikään? Kaikki ammattialat muuttuvat ajan mukana, ja kirjallisuus on työtä siinä missä muukin. Joillain aloilla painotukset muuttuvat, toiset häviävät tyystin, ja uusia syntyy. Olemme tottuneet pitämään tätä normaalina. Esimerkiksi hehkulampunkorjaajat ovat kadonneet, vaikka ennen heitä oli joka kylässä. Sen sijaan nettiasentajia ei ollut sata vuotta sitten, mutta nyt heitä riittää.

Kirjailijan työ on muuttunut melkoisesti viimeisen parinsadan vuoden aikana. Sulkakynän tilalle on tullut mustekynä, mustekynän tilalle kirjoituskone, kirjoituskoneen tilalle tietokone. Työ on erilaista kuin ennen, mutta nämä muutokset eivät ole tehneet alaa täysin tunnistamattomaksi tai hävittäneet sitä.

Tulevaisuudessakin kirjailijoiden on sopeuduttava siihen, että ala muuttuu. Tämä ei ole luonnonlaki, ja nykyisenkaltaista kirjailijuutta voitaisiin kenties suojella, mutta se olisi yhtä keinotekoista kuin olisi ollut hehkulampunkorjaajien alan pelastaminen. Kenties julkaisuvälin tihentyminen on parhaillaan tapahtuva osa tätä muutosta: uusi teknologia tekee mahdolliseksi kirjojen nopeamman kirjoittamisen, ja samalla jatkuva julkaiseminen takaa, että kirjailijana voi tulla toimeen. 

Tarkoittaako tuotantosuhteiden muutoksiin mukautuminen sitten taiteellisen tason laskua? Jos Fjodor Dostojevskin faneilta kysytään, niin ei. Dostojevskihan kirjoitti monet romaaninsa nopeasti ansaitakseen rahaa, usein velkojensa maksuun. Lisäksi hän julkaisi ne ensin lehdissä sarjoina, mikä tarkoitti, että kirjoja pitkittämällä hän ansaitsi enemmän. Ja Fjodor pitkitti. Tätä jaarittelua me olemme oppineet katsomaan suuren taiteilijan kahlitsemattomana visiona. Oli se toki sitäkin, mutta samalla se oli tapa ansaita.

Taiteellisuus ja nopeus eivät ole ristiriidassa. Eivätkä taide ja raha sodi toisiaan vastaan. Pelkällä rahalla ei saa hyvää taidetta, ja ilman rahaa voi tehdä hyvää taidetta, mutta rahan ansaitseminen taiteella ei tarkoita, että taide olisi huonoa. 

Kirjailijan työn tulevaisuudelta toivoisi, että sitä kohdeltaisiin entistä enemmän oikeana ammattina. En usko, että laadukasta kirjallisuutta on mahdollista tuottaa harrastuksena muun työn ohessa. Kirjottamista saa ja pitää harrastaa, mutta kulttuurin ja sivistyksen ylläpitäminen vaatii, että kirjailijoilla, oli kyse sitten tieto- tai kaunokirjailijoista, on kunnolla aikaa perehtyä aiheeseensa ja tehdä työtään.