Miranda July: Nelinkontin
Siltala 2024
Suom. Hilkka Pekkanen
Kaikki lähtee seikkailunhalusta: keski-ikäisen taiteilijan tarkoituksena on tehdä yksinäinen road trip Los Angelesista New Yorkiin. Kyseessä on varsinainen irtiotto, sillä nimeämättömällä kertojalla on mies ja lapsi. Jokin kuitenkin saa taiteilijan jäämään pieneen kaupunkiin vain kivenheiton päähän kotoaan Mirandan Julyn kapinallisessa romaanissa Nelinkontin. Alkaa matka itseen. Kotiintuomisena on vähemmän vastauksia ja paljon enemmän kysymyksiä – muun muassa niinkin maanläheisiä kuin miltä hevoset haisevat. Samalla alkaa muodostua uudenlainen aidompi suhde muihin ihmisiin.
Pikkukaupungissa kertoja tapaa nuoren pariskunnan, joiden elämää selvästi hän vähättelee omaansa verrattuna. Davey työskentelee autovuokraamossa ja Claire sisustussuunnittelijana. Kertojan ylemmyydentunnosta huolimatta tanssitaidoillaan ja jollain sanojen saavuttamattomalla hurmaavuudella Davey onnistuu loksauttamaan palasia paikoilleen – tai näkökulmasta riippuen täysin vinksalleen – keski-ikäisen seikkailijan mielessä. Kun taiteilija yrittää tavoittaa elämässään jotain aitoa Daveyn kanssa käytävän eriskummallisen soidintanssin myötä, hän ajautuu kyseenalaistamaan elämäänsä yhä syvällisemmin.
Kun kriisiin löytyy mahdollinen syy, esivaihdevuodet, se ei suinkaan tiputa kierroksia. Kotiin palattuaan kertojan on tarkoitus sujahtaa takaisin entiseen elämäänsä, mutta radikaalit muutokset ovat vääjäämättömiä.
Miranda July on kertonut kirjailija Chelsea Biekerille romaanin kirjoittamisen lähteneen liikkeelle holtittomuuden tunteesta. Sen tuntee. Vaikka Julyn tyyli on ennen kaikkea hyvin hallittua, sivupolkuja riittää. Niissä kertoja usein miettii elämäänsä ja siihen liittyviä hahmoja milloin mistäkin näkökulmasta, oli se sitten Da Vinci -koodin arvoitukset tai hormonitasapaino. Holtittomuudesta kertoo myös se, että teoksessa tunnutaan usein keikkuvan jonkin reunalla: oivalluksen, suuren virheen tai yhteiskunnan normien.
Nelinkontin osuu useasti napakymppiin. Romaani kertoo keski-ikäisen kriiseilystä hätkähtämättömän suorasanaisesti ja osaa yllättää niin suurempien kuin pienempien juonenkäänteiden tasolla. Varsinkin romaanin lopussa koko teosta ylevöittävä ympyrän sulkeutuminen ilahduttaa. Kertojan matkaa onkin niin antoisaa mukaansatempaavuudessaan seurata, että sille välillä kirjaimellisesti pudistelee päätään ja välillä nyökyttelee mukana. Seksuaalinen ja emotionaalinen irrottelu kuvataan ilmaisuvoimaisesti ja näiden rujojakaan puolia karttamatta. Lisäksi henkilökavalkadista löytyy paljon mielenkiintoisia hahmoja: kertojan suorasanainen uskottu Jordi, utuisen etäiseksi kaikessa saavuttamattomuudessaan jäävä laulajatähti Arkada ja kertojan ikäisekseen yllättävän viisaita lausuva poika Sam.
Teoksen värikäs kieli on intensiteetiltään kuin alati vaihtuva tuulenvire. Tekstin erityisansioksi nousee sen taipuisuuden rinnalle lukijaystävällinen lähestyttävyys. Suomennoksen korkea taso takaa lukunautinnon. Kaksi muutakin Julyn teosta suomentanut Hilkka Pekkanen on tehnyt työnsä taiten.
Romaani voi riemastuttaa kaikkia, jotka ovat joskus elämässään kokeneet transformaation.
Karoliina Vesa
Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa
Otava 2024
Israelin ja Palestiinan konflikti on nyt tapetilla, ja syystäkin. Aiemminkin uskontoteemoista kirjoittanut Terhi Törmälehto lähestyy aihetta kolmannessa romaanissaan kristillisen sionismin näkökulmasta. He ovat suolaa ja valoa on kertomus Anusta ja Susannasta, jotka kumpikin matkustavat Pyhälle maalle jonkinlaisen johdatuksen saattelemana. Molemmat ovat matkalla yksin – Anu etsimässä suuntaa elämälleen, Susanna taas täyttämässä tehtävää, jonka hän kokee saaneensa Jumalalta.
Kristillisessä sionismissa on kyse kristinuskon sisällä vaikuttavasta suuntauksesta, jonka mukaan Israelin valtion perustaminen vuonna 1948 on merkki Raamatun ennustusten täyttymisestä, mikä aikaa myöten johtaa Jeesuksen toiseen tulemiseen, maailmanloppuun ja muuhun sen sellaiseen. Susannalle tämä kaikki on täyttä totta, ja hän on jo vuosien ajan pyrkinyt rahoittamaan kaikkien maailman juutalaisten ”paluumuuttoa” Israeliin. Kaikki muu – oma perhe, palestiinalaisten kärsimys, israelilaisten siirtokuntalaisten rikokset – ovat toisarvoisia. Anu on kaksikosta naiivimpi, eikä hänellä tunnu olevan otetta omasta elämästään. Kaikki päätökset pitää hyväksyttää yläkerran väellä.
Kristillisestä sionismista voisi hyvinkin kirjoittaa kirjan, jossa uskossaan vakaa ihminen matkustaa Israeliin, näkee jotain järkyttävää ja alkaa pikkuhiljaa ajatella toisin. Tämän latteuden Törmälehto onneksi välttää. Sen sijaan hän pyrkii avaamaan ja osin ymmärtämäänkin kristillisten sionistien ajattelua, jossa moraaliset ongelmat ovat toisarvoisia Israelin siunaamisen ja tukemisen rinnalla. Aihe on Törmälehdolle läheinen, sillä hänen oma taustansa on herätyskristillisyydessä, joskin hän itse luopui uskosta jo lukioiässä. Törmälehto onkin kuvannut kirjaansa siten, että se kertoo tavallaan yhden mahdollisen version hänestä, jos asiat olisivat menneet toisin. Eräänlaista autofiktiota siis.
Kirja seuraa Anun ja Susannan matkaa yhdentoista päivän ajan. Päiviä ei ole täytetty epäuskottavalla määrällä tapahtumia. Toisaalta Törmälehto eksyy kuvaamaan varsinkin kirjan alkupuolella päähenkilöidensä päänsisäisiä liikkeitä jopa uuvuttavalla pieteetillä, jolloin tuntuu siltä, ettei kirjassa oikein tahdo tapahtua mitään. Tämä tekee teoksesta raskaahkoa luettavaa. Vasta kirjan loppukolmannes alkaa lunastaa niitä odotuksia, joita aihepiiri sille asettaa.
Teos kysyy isoja kysymyksiä. Ovatko tavoittelemamme asiat kaikkien uhrausten arvoisia? Kuinka pitkälle olemme valmiita menemään? Kirjan nimi viittaa Jeesuksen vuorisaarnaan, jossa todetaan: ”Te olette maan suola, te olette maailman valo.” (Matt. 5:13–16). Ja kuten kaikki Raamatussa, myös tämän kohdan voi tulkita monella tapaa. Sekä Anu että Susanna ovat vakuuttuneita siitä, että heidän tekonsa ovat suolaa ja valoa – jotain mikä estää maailmaa mätänemästä täysin ja vaipumasta pimeyteen.
He ovat suolaa ja valoa ei kuitenkaan sorru alleviivaamaan Israelin ja Palestiinan konfliktin kipukohtia. Uskossaan vakaat voivat kuitenkin tehdä kamalia asioita niin itselleen kuin toisilleen. Törmälehdon lopullinen teesi tuntuu olevan, että pahimmillaan uskonto pakottaa meidät olemaan näkemättä pahaa tai jopa osallistumaan siihen, kun kyse on ihmistä suuremmista tavoitteista.
Esko Juhola