Kun oululainen Anni-Sofia Kauppila sanoo, että talon henki houkutteli hänet kirjoittamaan, niin on selvitettävä, mikä on se talo ja mikä on se henki. 

Kaksi romaania julkaissut Kauppila asuu tätä nykyä pienessä 35 neliön asunnossa Oulun historiallisessa Puu-Raksilan kaupunginosassa. Yhdistetyn keittiön ja olohuoneen ikkunasta avautuu näkymä sisäpihalle. Ruoho ja pihakoivu vihertävät. Pihan perällä seisova piharakennus on päärakennuksen tavoin maalattu vihertävän keltaiseksi. Laudat eivät irvistä eikä maali hilseile. Vanhat, suojellut rakennukset ovat priimakunnossa.

Alun perin vuonna 1935 rakennetun talon pihapiiriä on nuoruudessaan katsellut oululaiskirjailija Paavo Rintala (1930–1999). Viipurissa syntynyt Rintala asui Puu-Raksilassa vuosina 1940–1951. Hän julkaisi urallaan pitkälti yli 40 teosta, joista tunnetuin lienee vuonna 1958 ilmestynyt Raksilan kaupunginosaan sijoittuva romaani Pojat. Mikko Niskanen ohjasi romaanin pohjalta elokuvan, jossa läpimurtonsa teki tuolloin vasta teini-ikäinen Vesa-Matti Loiri (1945–2022).

Rintalan vuonna 1963 ilmestynyt sodanvastainen Sissiluutnantti nostatti aikanaan sotaa ja sen lieveilmiöitä sisältämiensä kuvausten vuoksi valtakunnallisen ”kirjasodan”. Romaanissa kerrotaan esimerkiksi lottien tarjonneen seksipalveluita ja turhautuneiden kenraalien tapattaneen miehiään rintamalla tahallaan.

Anni-Sofia Kauppila kertoo tutustuneensa Rintalan tuotantoon vasta muutettuaan nelisen vuotta sitten nykyiseen asuntoonsa. ”Olin hiljattain eronnut ja tämän asunnon jollakin lailla pysähtyneessä tunnelmassa tuntui olevan turvallista aloittaa uutta omaa elämäänsä.”

Uuden kodin löytyminen samasta talosta, missä Rintala oli aikoinaan asunut, oli Kauppilan mukaan ”kohtalon isku.” Hän kertoo uskovansa johdatukseen, joka saattaa syntyä oikealla hetkellä luetusta kirjasta, runosta tai nähdystä näkymästä. Kauppilan mukaan elämässä kaikki ei voi olla sattumaa, vaan asioilla ja tapahtumilla täytyy olla johdatuksen kautta merkityksellisyyttä. ”Saatan vaikuttaa vainoharhaiselta, mutta uskon, että tämä talo ja talon henki kutsui minua kirjailijoiden kaartiin.”

 

Paavo Rintalalla ja hänen sotaleski­äidillään lienee ollut Puu-Raksilan asunnossaan astetta karumpi sisustus kuin Anni-­Sofia Kauppilalla, jonka kodissa on basaaritunnelmaa. Punaisia sohvia, samppanjapöytä, muhkeita nojatuoleja, lamppuja kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoista, kristallikruunu, 1900-luvun alussa valmistettu kaappi, seinillä kukkakuvioista William Morris -tapettia, kranssi ja taidetta ja vitriinissä kirjoja. Uuninpeltien vivuista riippuu joulupalloja. Pienen eteisen ikkunalaudalle on nostettu korkokengät. 

Kirjailijoiden talon punaisella sohvalla emäntänsä vieressä istuva laivakoira Nube kääntää päätään ja heilauttaa häntäänsä. Täällä Kauppila aloitti esikoisromaaninsa kirjoittamisen, kun ei enää sietänyt katsella vanhan televisionsa pätkimään alkanutta kuvaa.

Hän kertoo, että hänen kotitalonsa seinälaattaan ikuistettu Paavo Rintalan lause ”Minun sanani syvät kuin vuosisadat kutsuvat sinua” sai hänet pohtimaan, olisiko hänestäkin kirjailijaksi. Kirjallisuutta opiskelleena Kauppila ajatteli, että miksi hän ei yrittäisi tuottaa tekstiä julkaistavaksi. ”Kun sitten aloitin kirjoittamisen, näin omia muistojani, tapahtumia ja ihmisiä kuin elokuvan kohtauksina. Kirjan ensimmäinen versio syntyi nopeasti inspiraation vallassa. Halu kertoa tarinoita avautui ja kirjoittaminen tuntui leikiltä.” 

Kauppilan omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva rakastamisesta ja luopumisesta kertova esikoinen Taivaspuheluita (Aviador) ilmestyi vuonna 2021. 

Mutta ei Keminmaalla syntyneestä Anni-Sofia Kauppilasta koskaan pitänyt tulla kirjailijaa. Hän on työskennellyt aiemmin lähihoitajana hoivakodissa, matkaoppaana Kanarian saarilla ja eri tehtävissä vastaanottokeskuksessa sekä kaupan alalla. Nyrkkeilijän tyttärenä hän on harrastanut itsekin nyrkkeilyä ja ihaillut lajin maailmanmestarin Muhammed Alin (1942–2016) nyrkkeilijä­tytärtä Laila Alia. Polveileva tie vei myös yliopistoon, jossa pääaineeksi valikoitui kirjallisuus.

”Olen aina pitänyt lukemisesta ja tarinoista ja halusin kokea, minkälaista on elää yliopistomaailmassa. Opiskellessani aloin haaveilla urasta kirjallisuudentutkijana.” 

Filosofian maisteriksi Kauppila valmistui kuusi vuotta sitten Oulun yliopistosta, mutta ei loppujen lopuksi hakeutunut tutkijan uralle. Hän sanoo haahuilleensa läpi elämänsä ilman selkeää visiota siitä, mitä hän loppujen lopuksi haluaisi tehdä. 

Sitten hän muutti kirjailijan taloon. 

Kauppilan toinen, viime vuonna ilmestynyt romaani Hiljaa lipuvat varjot (Aviador) on kertomus Kemistä siltä ajanjaksolta, kun Veitsiluodon paperitehtaan toiminta lakkautettiin. Romaania on kuvailtu surumieliseksi joutsenlauluksi pohjoisen kaupungin sielunelämästä ja kahden yksinäisen ihmisen ystävystymisestä syntyväksi lohdun ja tulevaisuudenuskon vuoropuheluksi.

Kauppila sanoo, ettei kuitenkaan miellä itseään Paavo Rintalan kaltaiseksi poliittiseksi kirjailijaksi. ”Kirja ei ole ensisijaisesti historiallinen ajankuvaus vaan rakkaustarina.”

Anni-Sofia Kauppilan kolmas romaani on jo tekeillä, työnimellä ”Paskakaupunnin helmet”. Oulu tunnetaan ­Paska kaupunni -nimellä kaupunkiin 1980-luvulla ilmestyneen ja samalle paikalle yhä uudestaan maalatun graffitin mukaisesti. Graffitin oletetaan syntyneen Kauko Röyhkän Paska kaupunki -laulun innoittamana. 

Kauppilan teos kertoo oululaisista ihmiskohtaloista, ystävyydestä ja rakkaudesta. 

Kolmannen romaanin kirjoittaminen on aika paljon ihmiseltä, joka ei tiennyt alkavansa kirjailijaksi. ”Luomalla yritän tehdä itseäni kohtaan oikein. Ehkä se on johdatusta. Ehkä näen 50-vuotiaana asiat toisella tavalla ja teen jotain aivan ­muuta.”

Ja mitä Rintalaan tulee: hän jätti Puu-Raksilan talon syksyllä vuonna 1951 ja muutti Helsinkiin opiskelemaan teo­logiaa ja kirjallisuutta. Hän kuitenkin keskeytti opintonsa ja toimi sittemmin kirjailijanuransa ohella Suomen Rauhanpuolustajien puheenjohtajana 1969–1984.

Moninkertaisesti palkitun kirjailijan viimeiseksi kodiksi jäi tämän vaimonsa kanssa rakennuttama ja Päiväahoksi nimeämä omakotitalo Kirkkonummen ­Abramsbyn kylässä. 

Vuonna 1999 hänen maallinen majansa sai viimeisen leposijan Hietaniemen hautausmaan Taiteilijanmäeltä.