Lapsena olin lukija. Luin joka ilta ennen nukkumaanmenoa, ja vietin hyvien kirjojen kanssa vuorokausia, jolloin lukemisen välissä vain nukuin ja kävin koulussa. Silti olin 22 ikävuoteen mennessä lukenut vain yhden käden sormilla laskettavan määrän kirjoja, joita ei ollut kirjoittanut valkoinen kirjailija.
Kasvoin valkoisten kirjailijoiden kirjoittamien valkoisten hahmojen ja tarinoiden keskellä. Yritin parhaani mukaan nähdä itseni näissä hahmoissa ja löysinkin monista tarttumapintaa, kunhan tarpeeksi kovasti yritin. Toisinaan luin tarinoita kuin tapahtumia ulkoapäin seuraten, mutta useammin olin lukiessani se valkoinen tyttö, jolla oli maantienväriset hiukset.
En huomannut ristiriitaa itseni ja hahmojen välillä, joihin samaistuin. Valkoisuus oli normi kaikissa maailmoissa, joita kulutin ja joissa elin. Minä olin aina poikkeus, enkä siksi ymmärtänyt etsiä itseäni muualta.
Aikuistuessani luin huomattavasti vähemmän kaunokirjallisuutta. Kuilu minun ja lukemieni hahmojen välillä alkoi tuntua epämiellyttävältä ja työntää minua pois kirjallisuuden ääreltä. Silloin, kun satuin löytämään kirjallisuudesta mustia tai ruskeita hahmoja, ne olivat stereotypioiksi typistyneitä sivurooleja tai sitten tarina oli traaginen, ja hahmot uhreja ja kärsijöitä.
Opiskeluaikanani minua vetivät puoleensa tietokirjat ja esseet, ja juuri esseiden kautta löysin ensimmäistä kertaa kaipaamaani representaatiota kirjallisuudesta. Kun Koko Hubara julkaisi teoksen Ruskeat tytöt, muistan lukeneeni sitä kyyneleet silmissä. Tämä kirja on kirjoitettu minulle. Minä olen tässä, käsissäni kansien välissä, tekstissä.
”Unelmiini sisältyy polttavaa yksinäisyyttä ja eksyksissa olemista, painajaisiini taas kietoutuu kirkkaita rakkauden hetkiä ja itsestäänselvä koti, jonka ovi on aina auki. Kummallakaan ei ole alkua eikä loppua. Koska ne ovat minä. Ruskea Tyttö. Ja jos vain sallit, me, Ruskeat Tytöt.” (Ruskeat Tytöt, Koko Hubara, Like 2017)
Luin Roxane Gayn esseekokoelman Bad Feminist, ja siitä innostuneena tartuin myös hänen novellikokoelmaansa Ayitiin, jonka olen lukenut jo kahdesti. Molemmilla kerroilla se on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Lukemani teokset laukaisivat kaipuun representaatiolle, jonka osasin nyt sanoittaa.
Kesti kuitenkin vielä useampi vuosi ennen kuin ymmärsin, että voisin aktiivisesti etsimällä todella löytää tätä representaatiota. Kesällä 2020 tästä kaipuusta syntyi paremman representaation lisäämiseen keskittyvä hanke POC-lukupiiri(POC eli people of colour), jonka perustin yhdessä Téri Zambranon kanssa.
On vaikea sanoa näin jälkeenpäin, miltä tuntui elää ilman representaatiota. Se ei ollut mikään varsinaisesti olemassa oleva asia, vaan nimenomaan puute tai puutos. Se, että itseään ei nähnyt kirjallisuudessa tai ympärillään, nakersi pientä aukkoa sisälleni, jonka vaikutuksen huomasin kovana ja voimakkaana etenkin siinä vaiheessa, kun POC-lukupiiri hankkeen myötä aloin löytää itseni näköisiä ja kaltaisia hahmoja kirjoista.
Ensimmäinen kokonainen romaani, jonka luin POC-lukupiirin myötä, oli Tomi Adeyemin nuorille aikuisille suunnattu fantasiaromaani Veren ja luun lapset. Teos oli hyvä ja tarina valloittava — tai ainakin keskinkertainen — sillä uskon, että arviooni vaikutti voimakkaasti se, että jokainen kirjan hahmo oli musta.
Luin hahmojen kuvauksia leveä hymy huulillani. Tekstissä olisi voitu kuvata minua ja piirteitäni, kulttuuriani ja kokemuksiani. Minun tarinoitani ja mahdollisuuksiani. Koin uudenlaista samaistumista, jota en ollut kokenut koskaan ennen. “Hänen tumma ihonsa hehkui niin kuin aurinko, ja hänen hymynsä herätti Baban eloon. Muistan hänen pörröiset säkkärät hiuksensa, kesyttömän kruunun joka tuntui elävän omaa elämäänsä.” (Veren ja luun lapset, Tomi Adeyemi, Otava 2019, suom. Outi Järvinen)
POC-lukupiiri hankkeen aikana ja sen ympärillä olen keskustellut paljon muiden mustien ja ruskeiden lukijoiden kanssa siitä, miltä on tuntunut elää ilman representaatiota. Nämä keskustelut ovat auttaneet validoimaan omia kokemuksiani ja luomaan jonkinlaista kokonaiskuvaa tuntemuksista, joita representaation puutteellisuuteen liittyy. Laajemmassa keskustelussa aiheesta puhutaan silti liian vähän ja esimerkiksi tutkittua tietoa aiheesta en ole onnistunut löytämään.
Kun nuorena jää täysin selittämättä ilman representaatiota, alkaa helposti ajatella, että itsensä näköisiä ihmisiä ei ole olemassa esimerkiksi oman perhepiirin tai aikakauden ulkopuolella. Omaa identiteettiä on vaikea ymmärtää ja oma ulkonäkö voi tuntua väärältä ja vaihtoehdottomalta, etenkin jos sattuu asumaan vaikka Suomessa, hyvin valkoisessa ympäristössä.
Vaikka representaatio onkin surkeaa, me emme ole neuvottomia. Me pyrimme paikkaamaan ongelmaa parhaaksi kokemillamme tavoilla — sellaisilla, joita eri ikäisinä keksimme. Minä etsin nuorena lukijana samaistumispintaa hahmojen muista piirteistä ja ominaisuuksista. Kuten aikaisemmin mainitsin, samaistuin valkoisiin päähenkilöihin, joista etsin jotakin muuta yhteyttä. Yhdistävä ominaisuus saattoi olla sukupuoli, jokin luonteenpiirre tai elämäntilanne.
Olen kuitenkin usein pohtinut sitä, mitä pelkästään itsestä erilaisiin ihmisiin samaistuminen tekee nuorelle. Onko se terveellistä? Itsensä osia, jotka ovat ”erilaisia” ja joita ei näe hyvin representoituina, alkaa helposti hylkiä. Kun ei näe afrohiuksia yhdelläkään kirjojen sankareista, miksi olisin ylpeä hiuksistani? Samoin, jos ainoa tilanne, jossa voi nähdä mustuutta ja ruskeutta, on uhrin ja kärsijän roolissa, on ymmärrettävää, että itsensä haluaa etäännyttää kaikesta siitä. Kuka haluaisi samaistua kärsimykseen ja ainaiseen uhrin rooliin?
Uskon, että pääosin valkoisessa yhteiskunnassa moni asia vaikuttaa siihen, että sisäistetyn rasismin kautta alkaa hylkiä osia itsestään. Näen, että representaation puutteella voi kuitenkin olla siihen iso vaikutus. Sillä oli ainakin minulle. Kun näin ympäristössäni kirjojen sankareilta näyttäviä valkoisia nuoria, samaistuin heihin ja pyrin assimiloitumaan ympäristööni. Minähän olin myös kirjojen valkoinen sankari ja halusin saada muilta kaltaisiltani hyväksynnän, jotta voisin oikeasti kokea kuuluvani joukkoon.
Onneksi tämä vaihe on jo jäänyt taakseni. Siinä, missä minä sivuutin lukiessani osan itsestäni, osa nuorista lukijoista taas on sivuuttanut lukemiensa hahmojen ulkonäön kuvailut. Moni on kertonut kuvittelevansa hahmot ulkonäkökuvauksista huolimatta automaattisesti itsensä kaltaisiksi ja näköisiksi.
Jos olen täysin rehellinen, olen hieman kateellinen näille ihmisille. Minä olin niin tottunut lukemaan valkoisista hahmoista, että kun aloin lukemaan mustien ja ruskeiden kirjailijoiden tarinoita mustista ja ruskeista hahmoista, minun oli aluksi vaikea kuvitella heitä päässäni muiksi kuin valkoisiksi.
Molemmat tavat pyrkiä samaistumaan lukemaansa viittaavat kuitenkin siihen, että todellisuutta ei ole voinut kohdata sellaisena kuin se on. Siitä on täytynyt sivuuttaa jokin osa, jotta itsensä on saanut sovitettua osaksi sitä.
Nykyään nuoret viettävät paljon aikaa netissä, jossa itselle hyödyllistä representaatiota on helpompi löytää, ja kuluttavat monenlaista sisältöä, jota ei ollut olemassa silloin, kun minä olin lapsi tai nuori. Vaikka nykyään monilta alustoilta somessa ja sarjoissa on helpompi löytää parempaa representaatiota riippumatta siitä, miltä näytät ja missä asut, samaa ei voi sanoa kirjallisuuden kohdalta.
Miksi kirjallisuus tulee representaatiossa niin paljon jäljessä? Kenellä on tästä vastuu?
Osana POC-lukupiiri hanketta käymme Térin kanssa vuosittain läpi suomalaisten kustantamoiden uudet kirjakatalogit, joita julkaistaan vähintään kahdesti vuodessa. Katalogeista napsimme tulossa olevat POC-kirjailijoiden teokset ja nostamme ne Instagramissa muidenkin ihailtaviksi. Tätä työtä tehdessä olemme huomanneet selkeästi, että toiset kustantamot julkaisevat mustilta ja ruskeilta kirjailijoilta suhteessa selvästi enemmän kirjallisuutta kuin toiset.
Representaation puutteen taustalla on aina rakenteellinen rasismi, eikä yksilöiden ja yksittäisten toimijoiden päälle voi sysätä liikaa syytä kokonaisesta järjestelmästä. Silti vastuuta muutoksesta voimme ottaa kaikki.
Mielestäni kustantamoilla on tässä suuri vastuu. On ehkä helppoa julkaista niitä tuttujen valkoisten kirjailijoiden turvallisia kirjoja, mutta mikään ei muutu, jos emme kaikki joskus poistu mukavuusalueeltamme ja tee aktiivisesti töitä niiden asioiden eteen, joita pidämme tärkeinä.
Myös kasvattajilla on representaation osalta suuri vastuu. Mitä kirjoja luetaan kouluissa ja kotona? Minkälaisia hahmoja lapset ja nuoret näkevät kirjojen kansissa ja niiden sivuilla? Parempaan representaatioon vaikuttavat myös mustia ja ruskeita kirjailijoita tukeva toiminta, kuten RT Lit Akatemian ruskeille kirjoittajille tarjoamat kurssit ja tuki. Myös kirjastot toimivat usein moninaisuutta edistäen.
Toivon, että muun muassa nämä asiat johtavat pikkuhiljaa siihen, että jonain päivänä yksikään musta tai ruskea lukija ei samaistu enää asioihin, joista minä kerron tässä esseessä.
Aracelis Correa
Kirjoittaja on toinen POC-lukupiirin perustajista.