Olen lukijana kaikkiruokainen ja lisäksi Gargantuan kaltainen ahmatti. Niinpä kotiimme on kertynyt noin 25 000 kirjaa, rivi toisensa jälkeen tietoa ja kaunoa, proosaa ja runoa, uutta ja kiinnostavaa, vanhaa mutta yhä ajankohtaista.
Päädyn klassikkohyllyjen ääreen. Maailma on muistuttanut meitä arvaamattomuudestaan kulkutaudeilla, sodilla ja itsevaltiaiden ja populistien suosiolla, joten valitsen teoksia, jotka ovat antaneet minulle eväitä pysyä järjissäni järjettömyyden keskellä.
Michel de Montaigne (Esseitä 1-3, suom. Renja Salminen) on ollut henkiystäväni nuoruusvuosista alkaen. Viidensadan vuoden etäisyydestä huolimatta tunnen sukulaisuutta hänen kanssaan. Montaigne on lämmin ja viileä, utelias ja kriittinen, ironinen ja ennakkoluuloton. Hän etsii tutkijan älyllä ja intohimolla kokemastaan ja lukemastaan yhteyksiä, viitteitä, esimerkkejä ja todistuksia. Ajatusten kudoksesta syntyy joustava, humaani, avoin ja rehellinen maailmankatsomus, jonka kanssa on nykyäänkin hyvä elää.
Marcus Aurelius (Itselleni, keisarin mietteitä elämästä, suom. Marke Ahonen) edustaa vaativampaa eetosta eli stoalaisuutta. Ytimenä on pyrkimys mielen tasapainoon, jota ulkoinen paine ei horjuta. Somen käyttäjillä olisi paljon opittavaa tavasta, jolla keisari hallitsee affektejaan, ennen muuta ärtymystä, kaunaa ja vihaa toisia kohtaan. Olen myös vaikuttunut tavasta, jolla teoksessa käsitellään maailmassa toimimisen ja sisäisen integriteetin suhdetta.
Japanilaisen runoilija Bashôn matkakertomus Kapea tie pohjoiseen (suom. Kai Nieminen) täydentää filosofista kaksikkoa taiteilijan näkökulmalla. Runoilija vaeltaa jalan kahden ja puolen tuhannen kilometrin matkan käydäkseen edeltäjilleen tärkeillä paikoilla ja ladatakseen niistä luovaa energiaa ja näkemystä omaan tuotantoonsa. Kaupallisen self-help-mössön keskellä Bashôn kuvaus hitauden, arjen kauneuden ja hetkessä elämisen tärkeydestä on kuin virkistävä keidas.
Näiden seuraksi liitän itsestään selvästi Tšehovin ja Kafkan, jotka kertovat kumpikin jotain oleellista ihmisen osasta. Historiaa ja muistia ymmärtääkseni luen Thomas Mannia, Marcel Proustia ja W.G. Sebaldia, etenkin Austerlitzia (suom. Oili Suominen). Mielikuvituksen, fantasian ja tarinan mahdista minut pitävät tietoisena E. T. A. Hoffmann (Yökappaleita, suom. Markku Mannila), Isak Dinesen eli Karen Blixen (Kohtalotarinoita, suom. Mikko Kilpi) ja Jorge Luis Borges (Haarautuvien polkujen puutarha, suom. Matti Rossi). Kun tahdon nauraa elämän absurdille puolelle, hakeudun Nikolai Gogolin, Daniil Harmsin ja Sergei Dovlatovin teosten äärelle. Pinon päälle heitän vielä Shakespearen kootut, koska häneltä löytyy kaikkea edellä mainittua ja vähän lisääkin.
Kirjallisuutta luetaan paitsi ajatuksien ja tarinoiden, myös kauniin kielen vuoksi. Paras hyötysuhde tässä mielessä on runoudella. Rakkaiden klassikkojeni joukosta löytyvät Rainer Maria Rilke, Emily Dickinson, Wisława Szymborska, Tomas Tranströmer ja Eeva-Liisa Manner: he ovat antaneet minulle eniten. Kauniin proosatekstin kirjoittajista nostan esiin Virginia Woolfin. Useimmin olen lukenut Majakan (suom. Kai Kaila), joka on joka kerta erilainen.
Vielä kaksi hajasuositusta. Bo Carpelanin Alkutuuli (suom. Kyllikki Härkäpää) kirjailijoille. En pääse paria sivua pitemmälle, koska syntyy niin suuri kutkutus kirjoittaa itse. Andreï Makinen Ranskalainen testamentti (suom. Annikki Suni) venäläisyyden tosiolemusta pohtiville. Heille sopivien listaa voisi täydentää vielä Anne Applebaumin ja Svetlana Aleksijevitšin teoksilla.