Suomessa elää yli puoli miljoonaa ihmistä, jolla ei ole itsenäistä suhdetta kirjallisuuteen, ja arviolta 700 000 ihmistä tarvitsee selkokielistä viestintää asioiden hoitamiseen. Suuri osa näistä ihmisistä tuntee itsensä ulkopuolisiksi yhteiskunnasta. He eivät löydä sellaisia kertomuksia, jotka vastaisivat heidän elämänkokemustaan, eikä heillä ole myöskään julkista ääntä.
Heitä on hankala tavoittaa, sillä heidän itseymmärryksensä rakentuu ulkopuolisuuden ajatukselle. On vaikeaa löytää kirjallisuudelle levityskanavaa, joka tavoittaisi nämä itsensä ulkopuolisiksi kokevat ihmiset. Kirjallinen sivistys ja lukutaito polarisoituvat juuri siksi, että heikoimmat lukijat, jotka hyötyisivät eniten pienestäkin lukutaitonsa parantamisesta, ovat usein hankalimpia tavoittaa.
Kiinnostuin tästä ilmiöstä toden teolla tutustuttuani uuslukutaidottomiin nuoriin. Pisa-tutkimusten mukaan yli 10 % nuorisoikäluokista kompuroi lukutaidossa. Tyypillisiä selittäviä syitä ovat ongelmat keskittymisessä ja oppimisessa, lukivaikeudet sekä hahmotushäiriöt. Viimeisen kuuden vuoden aikana olen tavannut lähes 7 000 tällaista nuorta. Aloittaessani tätä työtä kuvittelin näiden nuorten elävän kirjallisen kulttuurin ulkopuolella. Mutta hyvin nopeasti käsitin heidän ennemminkin vaalivan kirjallisuutta, joka elää institutionaalisen kirjallisuuden ulkopuolella.
Polarisoituva lukutaito on kaikkia länsimaita koskeva ilmiö, mutta Suomessa osaamiserot ovat maailman suurimmat. Uuslukutaidottomat ovat liian suuri vähemmistö kadotakseen hiljaisten historiaan. Niin tuskin tuleekaan käymään. Jokaisella ihmisellä on tarve tulla ymmärretyksi ja löytää tekstejä, jotka kuvaavat hänen käsitystään itsestään ja maailmasta. Tällaisen tekstin tunnistaminen ei ole analyyttista, vaan ennemmin olemusta puhuttelevaa, intuitiivista. Tyypillisimmin sitä edustaa laululyriikka, josta etenkin räppi paljastuu kirjallisessa mielessä kiehtovaksi. Se on suosituin kaunokirjallisuuden muoto, ja sillä on kirjallisuutena melko samankaltainen asema kuin realistisella romaanilla 150 vuotta sitten: räppi on paikallista ja yhteisönsä näköistä käyttölyriikkaa, jossa usein kuvataan maailmaa alakynnessä olevan näkökulmasta.
Kun katsoo kirjallisuuden klassikoita, niiden taustalla on monesti samankaltainen ulkopuolisuus. Suomen kuuluisin kirja, Seitsemän veljestä, syntyi marginaaliin kuuluneen miehen kynästä. Miehen, jolla oli alkoholi- ja mielenterveysongelmia. Hän jätti opiskelut kesken ja kirjoitti eläessään kaksi teosta kielellä, jolla Suomessa ei ollut aiemmin julkaistu mitään. Molemmat opukset saivat nuivan vastaanoton, ja kului vuosikymmeniä, ennen kuin niiden merkitys kansalliselle kulttuurille tunnistettiin. Kun Aleksis Kivi kuoli 38-vuotiaana syrjäytyneenä juoppona mökkiinsä, hänen statuksensa oli kylähullu.
On paradoksi, että tärkein kirjallisuus syntyy usein näkyvän kirjallisen kulttuurin ulkopuolella. Suomalaisessa kirjallisuudessa tämä on ollut keskeinen piirre alusta alkaen. Minna Canthin aiheina oli usein ihmiset, joilla ei ollut mitään julkista sananvaltaa yhteiskunnassa. John Steinbeck loi samoista lähtökohdista monta maailmankirjallisuuden klassikkoa.
Kirjallisuuden syvin merkitys paljastuukin juuri vähemmistöjen näkökulmasta. Suomessa julkaistaan vuosittain noin 10 000 kirjaa, ja lukujen valossa ainoastaan Islanti on meitä merkittävämpi kirjallisuusmaa. Kirjojen suhteellisen määrän sijaan keskeistä on kuitenkin vähemmistöjen ääni: mitä useampi vähemmistö elää kirjallisen kulttuurin ulkopuolella, sitä polarisoituneemmassa kulttuurissa elämme. Toisin sanoen: Mitä tasokkaammassa kirjallisessa kulttuurissa ihmiset elävät, sitä paremmin ja useampi ihminen tulee kuulluksi. Venäjän kaltaisissa sensuurista kärsivissä kulttuureissa loistavillakaan yksittäisillä teoksilla ei kyetä paikkaamaan niitä kuiluja, joihin vähemmistöt putoavat. Lopputuloksena koko yhteiskunta näyttää yhä useamman ihmisen silmin kaoottiselta ja mielivaltaiselta.
Jokaisella kulttuurilla ja kielellä on vähintään yksi myytti. Myyttiä voidaan pitää esikirjallisena kertomuksena, joka vastaa kysymyksiin: keitä olemme, mistä tulemme ja minne olemme menossa. Myytin vastaus näihin ihmisyyttä määrittäviin kysymyksiin on metafyysinen. Kirjallisuus puolestaan antaa näihin kysymyksiin useimmin melko konkreettisia vastauksia, kuten että olemme nuoria miehiä Jukolasta ja olemme menossa kohti omavaraista aikuisuutta. Yhtä kaikki kertomusten merkitys on sama: ne ilmaisevat kollektiivisesti tuntemuksia, joihin sosiaalisesti samastumme.
Kirjallisuuden näkyvin tarkoitus onkin kertoa jonkin ihmisryhmän tarina. Vaivattomin muoto yhteiselle tarinalle on tietysti suullinen kertomus. Kun tällainen teksti on tavoittanut riittävän monta ihmistä, siitä tulee kollektiivinen kertomus, joka kuvaa oman yleisönsä ajatuksia maailmasta.
Kirjailija ei ole sellainen ihminen, joka julkaisee tekstejä. Kirjailija on ihminen, jolta tullaan pyytämään tekstejä. Ja tässä syvässä merkityksessä instituutioiden ulkopuolista kirjallisuutta voi pitää kirjallisuuden perustavimpana muotona. On paljastavaa, että lyriikkaa lukevista ja kirjoittavista nuorista juuri kukaan ei ajattele tekevänsä kaunokirjallista työtä. Heillä ei yleensä ole kirjoittamiseen liittyvää kunnianhimoa ja heidän lahjakkuutensa jää säännöllisesti koulussa tunnistamatta. Suomen merkittävimmistä nuorista tekstintekijöistä ylivoimainen enemmistö kirjoittaa räppilyriikkaa, joka tavoittaa miljoonia ihmisiä – ja harvat heistä ajattelevat tekevänsä kirjallisuutta.
Erilaisia tekstejä erotetaan kirjallisessa kulttuurissa arvottamalla. On yleistä ajatella ammattikirjallisuus merkittävimmäksi kirjallisuuden muodoksi. Tämä oli pitkään myös oma lähtökohtani kirjallisuuden ammattilaisena. Elitismin ongelma on kuitenkin, että kaikki ihmiset kuvitellaan samanlaisiksi. Elitistinen ihminen valittaa, että hänen juomansa on kaadettu vääränlaiseen lasiin. Elitisti löytää laululyriikoiden epäpuhtaista riimeistä moitittavaa ja kielikuvista kömpelyyksiä, sillä hän haluaa luoda eroja kulttuurin sisälle. Elitismi on erojen järjestelmä, joka katsoo ylimmältä huipulta alas. Siksi rahvaanomaisia tekstejä pidetään usein vähäpätöisinä.
Kun aloin työskennellä kirjallisuuden ulkopuolisen kirjallisuuden parissa, törmäsin tähän asiaan omakohtaisesti. Luin kömpelöitä tekstejä, ja halusin kyseenalaistaa niitä. Pian kuitenkin ymmärsin tarkastella näiden tekstien merkitystä laajemmin. Moni teini-ikäinen kertoi, miten selvisi vanhempiensa erosta tai kuolemasta räppilyriikoiden avulla. Moni kertoi kamppailleensa päihteistä irti niitä lukien. He kykenivät löytämään elämälleen merkitystä ja tekemään siitä arvokasta. Kirjallisuuden ulkopuolisen kirjallisuuden avulla he muistavat kaiken sen kauniin, jota he haluavat elämässään vaalia.
Ymmärsin elitismini ongelmat. Vaikka löysin puutteita lyriikasta ja on ilmeistä, että olin osaltani oikeassa, en kuitenkaan käsittänyt, mistä on kyse. On eri asia arvostella pizzerian annosta kuin eloonjäämismuonaa pelastusveneessä. On eri asia arvostella hotellihuoneen viihtyisyyttä kuin erämaamökkiä, jonne lumimyrskystä on juuri pelastunut.
On olemassa taidetta ja kulttuuria, jota tehdään eloonjäämistarkoituksessa ja jota ihmiset kokoontuvat kokemaan juuri siksi. Eloonjäämisessä ei jaeta tyylipisteitä. On aivan yhdentekevää, mikä on ammattikirjallisuuden käsitys jostakin tekstistä, jos löytyy joukko ihmisiä, jotka ovat jääneet eloon sitä lukemalla. Arvottavien mielipiteiden vähäpätöisyys sen rinnalla on koomisen mitätön. Ja mikä vielä pahempaa: elitistinen mielipide saattaa olla vahingollinen näille ihmisille. Elitismini on yksinkertaisesti tarpeetonta ja ihmisyydelle vierasta, kun sitä tarkastelee eloonjäämiskysymyksiä vasten.
Aika ajoin saan tuotua kirjallisuuden ulkopuolista kirjallisuutta ammattimaisen kirjallisuuden piiriin. Tämän tekeminen on tärkeää, sillä olen onnistunut laajentamaan sitä aluetta, jota kirjallisuudeksi kutsutaan – ja kutistamaan kirjallisuuden ulkopuolista kirjallisuutta. Se vähentää niiden ihmisten määrää, jotka tuntevat itsensä ulkopuolisiksi. Tällä rajapinnalla kirjallisuus on kaikkein väkevintä ja haastavinta, sillä sitä pitää lukea tapauskohtaisesti ja sen pitää antaa luoda kontekstinsa vapaasti. Joskus kuluu kuukausia, jopa vuosia, ennen kuin sen partikulaariset piirteet ovat niin tunnistettavia, että kuka hyvänsä ihminen tunnistaa, mistä on kyse. Silloin sitä aletaan kutsua kirjallisuudeksi.
Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja ja lukutaitotyöläinen.