Iida Turpeinen: Elolliset
S&S 2023
Iida Turpeisen esikoisromaani Elolliset kertoo stellerinmerilehmän sukupuuton tarinan, joka ulottuu 1700-luvun puolivälistä nykypäivään asti. Turpeinen kuvaa eri aikakausina eläneiden tutkijoiden kautta luonnontieteellisen maailmankuvan limittymistä kolonialistiseen, rasistiseen ja patriarkaaliseen vallankäyttöön.
Kirjailija on kertonut saaneensa alkusysäyksen romaanilleen Helsingin Luonnontieteellisessä museossa näytteillä olevasta stellerinmerilehmän luurangosta. Lajin tarina on traaginen ja heijastaa 2020-luvulla entisestään kiihtynyttä lajikatoa: ihminen hävitti sukupuuttoon vasta parikymmentä vuotta aiemmin löytämänsä ja tieteellisesti kuvaamansa stellerinmerilehmän. Turpeinen jäljittää romaanissaan ihmisen tuhoavan luontosuhteen perusteita valistusajattelun välineellisestä rationalismista ja kristillisen perinteen uskonkappaleista.
Elolliset edustaa suomalaisessa kaunokirjallisuudessa viime vuosina vahvistunutta ekologista juonnetta, joka tutkii ihmisen ongelmallista luontosuhdetta sekä mahdollisuutta tai mahdottomuutta muuttaa sitä. Aihetta ovat käsitelleet teoksissaan esimerkiksi Pontus Purokuru Haavamaassa ja Ville-Juhani Sutinen Hajonneen maailman käyttöohjeessa. Siinä missä Purokuru ja Sutinen keskittyvät nykyisyyteen, Turpeinen suuntaa katseensa menneisyyteen. Kaunokirjailijana hän pidättyy tarjoamasta vastauksia tai moraalisia opetuksia, ja kuvaa luonnontieteellisen maailmankuvan kehittymistä, varjoja ja toivonpilkahduksia.
Turpeisen lähestymistapa näkyy myös hänen tyylissään: Elollisten kerronta on tietokirjamaisen toteavaa ja täsmällistä. Samalla siinä on havaittavissa vanhan luonnontieteellisen kirjallisuuden koukeroisuutta ja jopa runollisuutta. Verkkaisesti etenevät kuvaukset Vitus Beringin epäonnisesta tutkimusmatkasta, Alaskan suomalaisen kuvernöörin Johan Hampus Furuhjelmin ja tämän perheen kärsimyksistä, hämähäkkejä piirtävän Hilda Olsonin kasvitieteellisestä intohimosta, munankerääjien oudoista harrastuksista ja Grönvallin lintujensuojelijaveljesten uraauurtavista ponnistuksista Suomenlahden luonnon hyväksi avaavat lukijalle näkymän luonnontieteellisen maailmankuvan muodonmuutoksiin ja ristiriitoihin. Kerronta on ajoittain jopa piinallisen yksityiskohtaista ja kuivakkaa, mikä kuvastaa toisaalta osuvasti museo- ja arkistosaleista, piirustuspöytien ääreltä, kuolleita eläimiä täyttävän taksidermistin työpajoista ja lintuluodoilta paikkansa löytäneiden tutkijoiden ja diletanttien mielenmaisemaa.
Romaanissa limittyy taiten yhteen luonnontieteellis-yhteiskunnallinen pohdinta, henkilöhahmojen sisäiset tuntemukset, arktisen luonnon kuvaukset sekä muistot ihmisen sukupuuttoon hävittämistä lajeista. Lukija jääkin odottamaan, millaiseen projektiin Turpeinen suuntaa seuraavaksi tarkkanäköisen ja erittelevän kaunokirjallisen mielenkiintonsa.
Mika Pekkola
Emily St. John Mandel: Lasihotelli
Tammi 2023
Suom. Aleksi Milonoff
Kanadalaiskirjailija Emily St. John Mandel on selvästi löytänyt oman tyylilajinsa, sillä vaatii taitoa saada kronologisesti edestakaisin hyppivä ja päähenkilöä jatkuvasti vaihtava kirja tuntumaan helppolukuiselta. Kuten edellinen dystopiakuvaus Asema 11, myös Mandelin toinen suomennettu romaani Lasihotelli rakentaa tarinallisen mosaiikin, jonka avoimet kysymykset kietoutuvat lopussa yhteen.
Tarinan keskiössä on romahtava pyramidihuijaus, mutta sen sivuilla ehditään lyhyessä ajassa käsitellä muitakin suuria teemoja, kuten kaipausta, identiteettiä, vaihtoehtoisia todellisuuksia ja kuolemaa. Vaikka sivuilla esiintyy lasihotelli myös kirjaimellisesti, voi teoksen nimen tulkita viittaavan ennen kaikkea ihmiselämän kulisseihin.
Mandelin teoksessa ei ole sankareita. Lasihotellin päähenkilöt, on–off -muusikko Paul ja hänen väärään maailmaan eksynyt sisarensa Vincent ovat itseään etsiviä ja sinne tänne hapuilevia ihmisiä, joita elämä kuljettaa mukanaan. Roiston roolin ansainnut pyramidihuijari Jonathan Alkaitis ei puolestaan tunnu saavan otetta elämästään edes vankisellistä käsin. Lukija saattaa tunnistaa muutamat sivuhahmot myös Mandelin edellisestä romaanista.
Kerrontansa vuoksi Lasihotellin tarinalla on hieman vaikeuksia pysyä koossa ja punainen lanka hukkuu silloin tällöin henkilöiden sivujuonteisiin. Parhaimmillaan Mandel on kuvatessaan kylmänviileällä ja ajoittain koomisellakin tavalla ihmiselämän romahdusta ulkopuolisista syistä. Lasihotellilla Mandel varmistaa asemansa kirjailijana, jolla on lyömättömän terävä kyky kuvata ihmisten selviytymistä olosuhteiden armoilla.
Post-apokalyptinen Asema 11 julkaistiin suomeksi osuvasti koronapandemian jälkimainingeissa, ja myös Lasihotelli on onnistuttu suomentamaan ajankohdaltaan otolliseen aikaan. Mandel on julkisuudessa kertonut teoksensa saaneen inspiraatiota bisnespeluri Bernie Madoffin vuonna 2008 paljastuneesta miljardihuijauksesta. Kuinkas sattuikaan, pian Lasihotellin suomentamisen jälkeen Yhdysvalloissa tuomittiin toinen miljardiluokan pyramidihuijari, kryptovaluutta FTX:n avulla asiakkaidensa rahat kavaltanut Sam Bankman-Fried. Mandelin seuraavassa romaanissa, Sea of Tranquility, keskeistä osaa näyttelee kuulemma aikamatkustus. Jäämme innolla odottamaan sen suomennosta.
Saska Suvikas
Claire Keegan: Nämä pienet asiat
Tammi 2023
Suom. Kristiina Rikman
Joulu lähestyy irlantilaisessa pikkukylässä vuonna 1985, ja viiden tyttären isä Bill Furlong kuljettaa perille hiili- ja polttopuutilauksia. Yksi asiakkaista on katolisen kirkon luostari, jonka yhteydessä toimii polulta hairahtuneiden nuorten naisten työlaitos. Eräänä päivänä Bill näkee luostarin tiluksilla jotain, mikä jää myllertämään hänen mieltään, eikä vähiten siksi, että hän on isättömänä äpäränä kasvanut lapsi.
Irlantilainen kirjailija Claire Keegan tunnetaan maailmalla novellikokoelmistaan, ja myös hänen ensimmäinen romaaninsa, Kristiina Rikmanin jouhevasti suomentama Nämä pienet asiat saattaisi käydä pitkästä novellista. Mutta pienoisromaanina julkaiseminen kannatti: teos ylsi vuonna 2022 Booker-ehdokkaaksi.
Lyhyen formaatin mestari luo pienillä liikkeillä päähenkilölleen vahvan taustatarinan, mutta ennen kaikkea vahvan oman äänen ja sisäisen maailman. Lopputulos on samastuttava perheenisä, jonka kanssa lukija kokee takkatulen leimun ihollaan, aamuisen unihiekan jyvät silmänurkissaan ja huolet tyttärien pärjäämisestä kovassa maailmassa. Myös omat lapsuusmuistot, sekä mieluisat että kysymyksiä herättävät, viipyilevät Billin mielessä.
Ilmastokriisin näkökulmasta tarkasteltuna on tervehdyttävää lukea, kuinka vanhemmat käyvät läpi lasten lahjatoivelistoja ja kullekin hankitaan yksi, toivottu lahja. Asetelmassa on räikeä kontrasti nykyajan jatkuvan yltäkylläisyyden kulttuuriin, joka erityisesti joulun kulutusjuhlassa lyö yli äyräiden – siis hyvin toimeentulevien kohdalla. Niillä, joilla ei ole varaa, kulutusjuhlan laineet lyövät vasten kasvoja hieman eri tavalla.
Furlongin perheessä tullaan toimeen, vaikkakin vaatimattomasti. Välittämisestä ei ole puutetta, mikä onkin joulun ja elämän suurin lahja. Ja niinpä Bill ei voi unohtaa luostarissa näkemäänsä tyttöä.
Vaikka erilaisten virallisten organisaatioiden – tässä tapauksessa katolisen kirkon työlaitoksen – puitteissa tapahtuneet vääryydet kuulostavat muinaisten aikojen kauhutarinoilta, on aina yhtä hätkähdyttävää ymmärtää, että tämänkaltainen “sivistysvaltioiden” pakkotyön, henkisen väkivallan ja jopa kuolemaan johtaneiden laiminlyöntien ja pahoinpitelyjen pimeys on kovin lähellä.
Keeganin romaani on pieni suuri voimannäyte kaunokirjallisuuden silmiä avaavasta taiasta, joka on usein vaikuttavampi kuin sata raporttia väärinkäytöksistä.
Emilia Miettinen