Tekoäly vaatii vastavoimia – muutoin edessä on eriarvoisuutta ja demokratian loppu
Teknologia sinällään ei johda kaikkien vaurastumiseen.
Daron Acemoğlu ja Simon Johnson: Valta ja edistys. Tuhatvuotinen kamppailumme teknologiasta ja vauraudesta.
Terra Cognita 2023
Suom. Kimmo Pietiläinen
Tervehdimme Suomessa aina ilolla uusia keksintöjä, jotka tulevat maailmalta. Pienenä maana emme voi juuri vaikuttaa teknologian kehityksen suuntaan: otamme annettuna sen minkä saamme ja koetamme parhaamme mukaan sopeutua. Utilitarismin isän Jeremy Benthamin (1748–1832) tavoin uskomme, että teknologian kehittyminen tuo meille kaikille hyötyjä: parempia kouluja, tehtaita, vankiloita ja sairaaloita. Uusi teknologia parantaa tuottavuutta ja tehokkuutta. Ennemmin tai myöhemmin tämä koituu kaikkien eduksi. Kahden MIT-yliopiston professorin Daron Acemoğlun ja Simon Johnsonin kirja Valta ja edistys (Terra Cognita 2023) kyseenalaistaa vahvasti tämänkaltaisen teknologiauskon. Tekoälyn maailmassa ajattelu johtaa kirjoittajien mukaan dystopian toteutumiseen.
Kuten Acemoğlun yhdessä hiljattain Suomessa vierailleen James Robinsonin kanssa kirjoittamissa teoksissa – Miksi maat kaatuvat (Terra Cognita 2013) sekä Kapea käytävä (Terra Cognita 2020) – Valta ja edistys vyöryttää lukijalle esimerkkien kirjon ja murskaa myyttejä teknologian edistysaskeleiden siunauksellisuudesta. Monet keski- ja varhaisen modernin ajan maatalouden keksinnöt eivät parantaneet maatyöläisten elämää, vaikka he muodostivat lähes 90 prosenttia väestöstä. Uusi teknologia ei merkinnyt parempaa elintasoa, vaan enemmän raatamista ja niukkuutta.
Paremmat purjealukset tuottivat mannerten välisen kaupan avulla joillekin suuria omaisuuksia. Sama teknologia johti miljoonien afrikkalaisten orjuuttamiseen ja sortokoneistoon, jonka jäljet näkyvät yhä. Euroopan suurvaltojen teknologinen ylivoima antoi niille mahdollisuuden orjuuttaa siirtomaita, joissa kolonialismi johti edistyksen sijaan kärsimykseen ja kuolemaan.
Höyryvoiman käyttö kaivoksissa johti siihen, että köyhät perheet joutuivat lähettämään lapsiaan töihin kaivosten painajaismaisiin olosuhteisiin. Teollisuusyhteiskunnan nousun symbolina pidetyssä tekstiiliteollisuudessa työntekijöiden palkat eivät nousseet sataan vuoteen. Tehdastyöläiset joutuivat tekemään edellisiä sukupolvia paljon pidempiä työpäiviä, mutta heidän elintasonsa ei noussut lainkaan.
Teknologia näytteli suurta roolia myös ensimmäisessä maailmansodassa, jonka tuhot ylittivät kaikki aikaisemmat sodat.
Kirjoittajien teesi on selvä: teknologia ei itsessään johda kaikkien vaurastumiseen. Kysymys on teknologian suuntaa ja käyttöä koskevista valinnoista. Laaja-alaisen hyvinvoinnin kasvu länsimaissa ei heidän mukaansa perustu teknologiseen edistykseen, vaan kasvun hedelmistä osattomaksi jääneiden ihmisten järjestäytymiseen ammattiyhdistysliikkeiden ja poliittisten puolueiden kautta.
Toisin kuin maataloustuotannossa, tehtaissa työntekijät pääsivät läheisiin tekemisiin toistensa kanssa ja onnistuivat siten ryhmittymään ja ajamaan etujaan suhteessa omistajiin. Acemoğlu ja Johnson kirjoittavat: ”Useimmat ihmiset ympäri maailman ovat paremmassa asemassa kuin aikaisemmat sukupolvet, koska kansalaiset ja työläiset varhaisissa teollisuusyhteiskunnissa järjestäytyivät ja haastoivat eliittien hallitsemat teknologiset valinnat ja pakottivat teknologisten parannusten tuoman hyödyn tasa-arvoisempaan jakoon.”
Ajatus teknologian yleisestä hyödyllisyydestä työntekijöille perustuu yksinkertaiseen teoriaan tuottavuuden kasvusta. Kun yritysten tuottavuus nousee, ne laajentavat tuotantoa palkkaamalla lisää työvoimaa, ja tämä nostaa palkkoja. Acemoğlu ja Johnson osoittavat, että näin tosiaan voi tapahtua, mutta ei läheskään aina. Jos esimerkiksi robotit korvaavat työntekijöiden suorittamia tehtäviä, heidän marginaalinen tuottavuutensa voi jopa laskea.
Myönteisenä esimerkkinä teknologian hyötyjen jakamisesta teoksessa kerrataan ruotsalaisen kansankodin syntyä Saltsjöbadenin sopimuksesta vuonna 1938, jolloin työntekijät ja työnantajat päättivät keskitetyistä palkkaratkaisuista ja sosiaalivakuutuksen kehittämisestä.
Muuallakin toisen maailmansodan jälkeinen aika oli hämmästyttävän poikkeuksellinen jakso: taloudet kasvoivat nopeasti ja lisääntynyt vauraus jaettiin tasaisemmin. Tilanne muuttui 1980-luvulla, jonka jälkeen automaation armoille jääneiden työntekijöiden käytettävissä olevat reaalitulot ovat laskeneet. Acemoğlu ja Johnson kertaavat uusliberalismin nousua painottaen teknologista näkökulmaa. Ammattiyhdistysliikkeen asema on heikentynyt. Sosiaalinen liikkuvuus on hidastunut ja eriarvoisuus on kasvanut.
Toisin kuin Acemoğlun kahdessa aikaisemmassa kirjassa, tarkastelu keskittyy pääasiassa teollistumisen aikaan. Esimerkit ovat voittopuolisesti angloamerikkalaisista maista. Tarinallinen esitystapa vetää kuitenkin mukaansa. Kirjaa voi kiittää myös siitä, että teknologiaa käsitellään kansantajuisesti takertumatta teknisiin yksityiskohtiin.
Kirjan pääpointti liittyy tekoälyyn. Kirjoittajat perustelevat laajasti, miksi teknologiayhtiöiden valta tekoälyn läpimurron aikana johtaa eriarvoisuuden kasvuun ja demokratian kuihtumiseen. Heidän mielestään teknologiajättien sokea tekoälyn ihailu palvelee vain eliittien etuja. Teoksessa irtisanoudutaan jyrkästi teknologisesta determinismistä: se, mitä tapahtui, ei ollut väistämätöntä. Internetin ja sosiaalisen median ei olisi väistämättä tarvinnut johtaa polarisaation, vihapuheen ja salaliittoteorioiden leviämiseen, eikä digitalisaation käyttöön ihmisten valvonnassa Kiinan, Iranin ja Venäjän tapaan.
Teknologista kehitystä ei voi erottaa sen taustalla olevista visioista. Käytetäänkö tekoälyä ihmisten valvontaan ja kontrolliin, kuten Kiinassa tai riidanlietsontaan kaupallisen edun nimissä sosiaalisen median alustoilla?
Acemoğlulle ja Johnsonille valta tarkoittaa kykyä suostutella. Valaisevana esimerkkinä he kertovat siitä, miten Wall Streetin pankkiirit onnistuivat vuonna 2008 pelastamaan omaisuutensa valtion kustannuksella suuren talouskriisin jälkeen. Tärkeää oli luoda uskottava tarina, jossa oli hitunen totuutta mukana. Kirjoittajat selittävät eliittien taipumusta itsekkääseen käytökseen sillä, että suostuttelussa taitonsa osoittaneet miljardöörit uskottelevat itselleen – suostuttelevat itsensä uskomaan – pyrkivänsä saamaan vain sen, mitä heille kuuluu.
Vallan korruptoivasta voimasta kirjoittaneeseen historioitsijaan, Lord Actoniin (1834–1902) viitaten Acemoğlu ja Johnson varoittelevat, ettei suurta valtaa käyttävien sosiaaliseen vastuuseen kannata luottaa varsinkaan silloin, kun heillä on vahvoja visioita ja unelmia tulevaisuudesta. Kirjoittajat varoittavat teknogiajättien johtajista: ”Moderni tekoäly vahvistaa teknologiaeliitin työkaluja. Niiden avulla he voivat luoda uusia tapoja automatisoida työtä, sivuuttaa ihmisiä ja väittää tekevänsä kaikenlaisia hyviä tekoja, kuten parantaa tuottavuutta ja ratkaista ihmiskuntaa uhkaavia ongelmia (he väittävät). Tekoälyn avustamina nämä johtajat tuntevat entistäkin vähemmän tarvetta kysyä muiden mielipiteitä. Monet heistä ajattelevat, etteivät useimmat ihmiset ole viisaita ja etteivät he ymmärrä omaa parastaan.”
Kirjoittajien mukaan demokratian ydin on moniäänisyys, joka estää kapeiden visioiden tyrannian. Kysymys on myös siitä, millaisia mahdollisuuksia yhteiskunnalliset instituutiot tarjoavat vaurastumiseen teknologian avulla. Teos selittää Ison-Britannian nousua teollisuusyhteiskuntien kärkeen juuri sillä, että uusi teknologia ja mahdollisuus keksintöjen kautta vaurastumiseen tulivat laajemman joukon ulottuville kuin muissa maissa.
Kirjoittajat korostavat, että digitaaliset teknologiat palvelevat ihmisiä, jos ne auttavat heitä parantamaan tuottavuuttaan nykyisissä tehtävissä, luovat uusia tehtäviä korvaamalla tekoälyllä ihmisten suorittamia töitä, tuottavat aikaisempaa paremman tietopohjan päätöksenteon tueksi ja luovat uusia alustoja ihmisille tarjota kykyjään ja kertoa tarpeistaan.
Acemoğlun ja Johnsonin mukaan nyt tarvittaisiin samankaltaista kansalaisliikehdintää ja eliittien haastamista kuin teollisuusyhteiskunnan alkuaikoina. Tekoäly tuo ulottuvillemme upeita työkaluja, joita voidaan käyttää ihmisten hyväksi. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että kykenemme haastamaan teknologiajohtajien visioita.
Heikki Hiilamo
Henry Farrell ja Abraham Newman:
Maanalainen imperiumi
Suom. Kimmo Pietiläinen
Useiden salaliittoteorioiden kulmakivenä on, että maailmaa hallitsevat varjoista käsin näkymättömät voimat, jotka ohjailevat politiikan, talouden ja yhteiskuntien kohtaloa. Teorioiden mukaan nämä voimat ovat sekä tarkan suunnitelmallisia että lähtökohtaisesti pahantahtoisia. Mutta entäpä jos globaalia taloutta pyörittävät voimat ovatkin syntyneet täysin vahingossa, eikä niiden hallitsija ymmärrä vielä itsekään täysin, millaista valtaa se käyttää? Kansainvälisen politiikan tutkijat Henry Farrell ja Abraham Newman väittävät tuoreessa teoksessaan Maanalainen imperiumi – Kuinka Yhdysvallat aseellisti maailmantalouden, että Yhdysvallat on 2020-luvulla päätynyt juuri tällaiseen asemaan.
Mikäli Farrellia ja Newmania on uskominen, toiveet Yhdysvaltojen maailmanvallan hiipumisesta ovat vahvasti liioiteltuja. Samoin globalisaation ja internetin myötä ennustettu kansallisvaltioiden rajojen katoaminen on aikaa sitten kumottu myytti. Maailmantaloudessa valta on päinvastoin keskittynyt yhä vahvemmin Yhdysvaltoihin, sillä se on onnistunut haalimaan itselleen sekä datavirtojen tärkeimmät solmukohdat että globaalin rahaliikenteen valvonnan, mikä mahdollistaa maalle taloudellisten pakotteiden asettamisen ennennäkemättömässä laajuudessa.
Teos kuvaa, miten Yhdysvallat kasvatti valtaansa askel askeleelta ja usein yksityisten yritysten avulla, joiden tarkoitusperät olivat alun perin täysin päinvastaiset. Houkutus myös käyttää näitä uusia taloudellisia aseita lisääntyy vuosi vuodelta maan hallinnon huomattua voivansa pakottaa vihollisvaltiot ja suuryritykset tanssimaan pillinsä mukaan. Kirjoittajien mukaan Euroopan ja Kiinan johtajat ovat heränneet viime vuosina Yhdysvaltojen kohtuuttoman suureen valtaan, mutta on epäselvää, voivatko ne tehdä asialle enää mitään.
Maailmanpolitiikkaa käsitteleviä ajankohtaisteoksia kirjoitetaan usein liian ylimalkaisesti, mutta Farrell ja Newman ovat onnistuneet laatimaan hätkähdyttävän tarkkanäköisen katsauksen nykymaailmassa vaikuttaviin taustavoimiin. Maanalaisen imperiumin kuvaukset verkkoliikenteen tai rahoitusvirtojen keskittymisestä tuntuvat välillä kuin valtionsalaisuuksien paljastamiselta. Todellisuudessa ne ovat lähes poikkeuksetta julkisia asioita, jotka ovat vain jääneet sotien ja päivänpolitiikan täyttämässä uutisvirrassa liian vähälle huomiolle.
Kirjoittajat korostavat, että Yhdysvallat ei enää voi purkaa ”maanalaista imperiumiaan”, sillä liian suuri osa nykymaailman kriittisestä infrastruktuurista on siihen sidoksissa. Toisaalta teos ei vastaa siihen, mihin maailmantalouden aseellistaminen tulee johtamaan, mutta Yhdysvallat pelaa selvästi vaarallista peliä. Maalla on paremmat työkalut suojella hegemoniaansa kuin kenties koskaan ennen, mutta samalla se riskeeraa kääntää koko muun maailman itseään vastaan.
Kovin syvälle politiikan tai talouden teoriaan Maanalainen imperiumi ei mene, mutta sen vahvuus on kuvata nykyistä maailmantilannetta uudesta näkökulmasta. Kustantaja Terra Cognita saa myös pisteet teoksen ajankohtaisuudesta, sillä se julkaistiin suomeksi syyskuussa lähes samanaikaisesti alkuperäisteoksen kanssa. Teos onnistuu valaisemaan suomenkielisellekin lukijalle globaaleja kysymyksiä, jotka ovat olennaisen tärkeitä juuri nyt.
Saska Suvikas
Åsne Seierstad: Afgaanit
Gummerus 2023
Suom. Onerva Kuusi
Afganistanin historian aikajana on pelkästään viimeisen sadan vuoden ajalta melkoisen mutkikas. Hallinnot, hallitsijat ja miehittäjät ovat vaihtuneet sekä taistellen että taisteluitta. Muutokset ja vuosikymmenten sotiminen ovat merkinneet tuhoa ja kärsimystä etenkin siviiliväestölle, ja monissa tapauksissa juuri heidän joukostaan on noussut uusia taistelijoiden sukupolvia levittämään tuhoa myös maan rajojen ulkopuolelle. Afganistan ja Osama Bin Ladenin pyhä sota nousivat koko maailman tietoisuuteen kaksoistornien tuhon jälkeen.
Pyhää sotaa kävi myös Bashir, joka on yksi Åsne Seierstadin kirjan kolmesta päähenkilöstä. Sodan rikki repimässä maassa Bashir tietää jo pienestä pitäen, että hänestä tulee taistelija. “Lasten leikit kuvasivat todellisuutta. 1980-luvun leikeissä vangittiin venäläisiä, kun taas 90-luvun leikeissä esitettiin eri islamistiryhmiä. Pojat ampuivat ritsalla ja kokosivat keppejä lähitaisteluita varten. Yhtenä joukon pienimmistä Bashiria käskytettiin sinne tänne, vaikka hän janosi päästä olemaan se, joka määräsi väijytyksiä, vetäytymisiä ja uusia hyökkäyksiä.”
Vuosien varrella Bashir kohoaakin tienvarsipommien asentajasta Talibanin komentajaksi, joka johtaa joukkoja, mutta tulee myös vangituksi ja kidutetuksi. Seierstad kuvaa myös Bashirin yksityistä puolta, hänen vaimojensa ja lapsiensa elämää, sekä aikaa vuoden 2021 Talibanin valtaannousun jälkeen, kun taistelut ovat ohi.
Toinen kirjan päähenkilöistä on Jamila, joka on polion myötä halvaantuneen jalkansa vuoksi huonosti avioon kelpaava, ja pystyy sen ansiosta raivaamaan tiensä opintoihin ja naisten ja lasten asemaa ajavan järjestön perustajaksi. Talibanin ottaessa vallan hän joutuu kuitenkin pakenemaan maasta kaukaiseen, kylmään ja pimeään Norjaan. Kolmas päähenkilö on Jamilaa nuorempi Ariana, joka ehtii elää sellaisessa Afganistanissa, jossa naisetkin voivat pyrkiä tuomarin virkaan. Ariana opiskelee lakia tuomarinpesti mielessään, kunnes Yhdysvaltain joukot vetäytyvät maasta, ja Taliban ottaa vallan. Siihen päättyy kaikkien yli 12-vuotiaiden tyttöjen opintie, myös Arianan.
Afgaanit kuvaa kouriintuntuvasti ja seikkaperäisesti sitä, kuinka Jamilan ja Arianan kaltaiset naiset pyrkivät maan epätasa-arvoisista yhteiskunnallisista asetelmista huolimatta kohti haluamaansa – ja kuinka kaikki vaivalla hankittu riistetään heltä hetkessä.
Toisaalta se esittää myös Bashirin kaltaisen taistelijan elämänpolun odottamattomassa valossa. Vaikka hänen toimintaansa ei voi hyväksyä, hänen asemaansa ja valintojaan voi kuitenkin ymmärtää ristiriitojen ja väkivallan repimässä maassa.
Mutta olosuhteista johtuen esimerkiksi Bashirin vaimojen ajatuksiin Seierstad ei pääse täysin kiinni, minkä hän loppusanoissaan toteaakin. Mutta luulenpa, että norjalainen toimittaja-kirjailija on päässyt pidemmälle suljettujen ovien taakse kuin kukaan muu tähän mennessä. Teos on ainutlaatuisen huomionarvoinen ja tärkeä esitys siitä, millainen on Afganistanin nykytodellisuus, ja kuinka siihen on päädytty.
Sujuvasti käännetyssä teoksessa on niin paljon tapahtumapaikkoja, -aikoja ja henkilöitä, ja siirtymiä näiden välillä, että erityisesti äänikirjaa kuunnellessa oli ajoittain vaikeuksia pysyä kärryillä. Mutta tarkkaavainen kuuntelija tai lukija palkitaan monin verroin vaivoistaan.
Emilia Miettinen