Tuusulan rantatien varressa seisoo karu mökki, jonka vieressä on helteen kulottama ruohikkolaikku. Se muistuttaa viikkokausia kestäneestä kuumuudesta. Kimalaisetkaan eivät jaksa lentää vaan mönkivät nääntyneinä apilankukasta toiseen.

Kansalliskirjailija Aleksis Kiven viimeinen asuinsija on helppo vierailukohde ja kerää kuumana kesänäkin viitisenkymmentä kävijää päivässä. Paikalla oleva opas katsoo, ettei pieneen mökkiin ahtaudu kerralla liikaa ihmisiä. Sisällä on helteestä huolimatta mukavan viileää.

Mökin kahdessa huoneessa pystyy seisomaan suorassa, mutta ovien kohdalla on kumarruttava, varsinkin kun pituutta on yhtä paljon kuin Erkki Tuomiojalla. Hänet tunnetaan mittavan poliitikonuransa lisäksi laajasta kirjallisesta tuotannostaan.

Viimeiset vuodet Tuomioja on julkaissut poliittisia päiväkirjojaan vuosilta 1991–2002 neljänä paksuna niteenä. Niihin verrattuna hänen uusin kirjansa, muutaman sata sivua käsittävä Tulevaisuuden varjossa, on välipala.

Maaliskuussa julkaistu Tulevaisuuden varjossa kantaa samaa nimeä kuin Tuomiojan neljäkymmentä vuotta sitten yhdessä Magnus Janssonin kanssa kirjoittama keskustelukirja. Siinäkin ideana oli hahmotella nykytilannetta ja myös jonkinlaisia suuntaviivoja tulevaisuuteen.

Mökin seinällä lasin takana komeilee Aleksis Kiven musta ylioppilaslakki. Kiveen Tuomiojalla ei ole sen kummempaa suhdetta, mitä nyt on esittänyt joskus oppikoulussa Simeonia Seitsemän veljestä -näytelmässä. Tuomiojalle huomattavasti läheisempi suomalainen klassikkokirjailija on Eino Leino, kuuluihan runoilijasuuruus Tuomiojan isoäidin, Hella Wuolijoen, tuttavapiiriin.

Takaisin Impivaaraan?

Kiven Seitsemässä veljeksessä Jukolan veljekset pakenevat metsään yhteiskunnan heille asettamia paineita ja perustavat sinne Impivaara-nimisen uudisraivaajatilan. Tästä on johdettu suomalaiseen puheenparteen termi impivaaralaisuus, jolla on viitattu muun muassa oikeistopopulististen voimien kaipuuta kuvitteelliseen menneeseen aikaan, jossa ei ollut globalisaatiota. Tulevaisuuden varjossa -kirjassaan Tuomioja muistuttaa, että globaali keskinäisriippuvuus ei ole uusi ilmiö vaan juontaa juurensa jo 1700-luvun lopulla alkaneeseen teolliseen vallankumoukseen, jonka seurauksena maailman valtiot ovat kietoutuneet toisiinsa monenlaisin sitein.

”Keskinäisriippuvuus on kaikessa, ei pelkästään ilmastonmuutoksessa, vaan koko meidän talous perustuu siihen. En ole lainkaan varma siitä, että pystytäänkö nykyistä vajaata kahdeksaa miljardia ihmistä missään olosuhteissa enää paikallisesti elättämään. En ole kuitenkaan koskaan ollut tämän niin sanotun degrowth-liikkeen kannattaja, että pitäisi pyrkiä talouskasvun sijaan vähentämään sitä, mutta kasvun on perustuttava tietojen ja osaamisen lisäykseen. ​Luonnonvarojen kasvavaan käyttöön sitä ei voi perustaa, ja kaikki luontoon kohdistuva kulutus on ihan yhden suhde yhteen ihmisten määrään.”

Euroopan unioni on äskettäin julkaissut valtaisan ilmastopaketin, jonka tarkoitus on laskea hiilidioksidipäästöjä ja hillitä ilmastonmuutosta. Suomessa paketti on herättänyt suurta huolta jo etukäteen, sillä on pelätty, että EU rajoittaisi sen nojalla esimerkiksi Suomen metsienkäyttöä. On kuvaavaa, että Suomi yhdessä muutaman muun EU:n jäsenmaan kanssa on julistanut, että ”metsiä ei saisi alistaa ympäristönäkökohdille”.

”Mantra, että metsistä pitää saada päättää Suomessa, on kestämätön. Meidän mielestämme brasilialaiset eivät saisi kohdella sademetsiään miten haluavat, koska kyseessä on maailmanlaajuinen kysymys, mutta suomalaisten metsänhoitoon ei saisi puuttua. Luotan kuitenkin siihen, että Suomessa metsiä osataan hoitaa niin, ettei sitä taloudellista hyötyä menetetä. Ilmastonmuutoksen ja luontokadon seuraukset ovat myös taloudellisia, eli metsien taloudellista käyttöä ei voi maksimoida lyhyellä aikavälillä ilman vakavia pitkän aikavälin seuraamuksia. Toimet ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi ovat kalliita, mutta vielä kalliimpaa on, jos niitä toimia ei tehdä.”

Kuinka ilmastonmuutos sitten ratkaistaan, jos kukaan ei ole valmis tinkimään omista eduistaan? Voiko globaalia kriisiä ylipäänsä ratkaista demokratian keinoin, vai pitäisikö valistuneen diktatuurin rautanyrkin lailla runnoa välttämättömät uudistukset läpi?

”On suuri houkutus ajatella, että valistunut diktatuuri voisi toimia paremmin. Historiassa ei vain ole ainoatakaan esimerkkiä tällaisesta diktatuurista. Se, mikä on voinut alkaa valistuneena diktatuurina, on viimeistään seuraajien toimesta rappeutunut ihan muuksi.”

Kansan suunnalta tuleva paine ilmastokriisin ratkaisemiseksi on kasvanut viime aikoina muun muassa Elokapina-liikkeen järjestämien mielenosoitusten vuoksi. Tulevaisuuden varjossa -kirjassaan Tuomioja arvioi liikettä suhteessa omiin nuoruuden mielenosoituskokemuksiinsa.

”Näen siinä kyllä samoja piirteitä kuin 60-luvun nuorison kapinaliikkeessä. Elokapina-liikkeen menettelytavat voivat kuitenkin olla hyvin kontraproduktiivisia. Suomessa on osattu ajatella, että mikä mielenosoittamisessa toimii ja mikä ei. Ja minusta Elokapina on nyt vähän sillä rajalla.

Kirjoitin itse jo 40 vuotta sitten ilmastonmuutoksesta, mutta nyt siitä on tullut valtavirtaa ja kriisi on kaikkien kansainvälisten kokousten ykkösaihe. Tämä on se iso muutos, mutta on sitten eri asia, onko se riittävää. Ilmastonmuutos on tosiasia, eikä sitä voida enää palauttaa mihinkään entiseen olotilaansa, vaan kysymys on siitä, että mennäänkö tästä eteenpäin vielä totaaliseen katastrofiin.”

Pohjoismainen tasa-arvo maalissa?

Tuomioja käsittelee kirjassaan myös pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja tasa-arvoa. Tässä kohden hän tulee väittäneeksi, ettei ”pohjoismaissa enää pitkään ole ollut minkäänlaista sukupuolet eriarvoiseen asemaan asettavaa lainsäädäntöä”. Esimerkkejä tällaisesta kuitenkin löytyy, sillä onhan Suomessa vain miehiä koskeva yleinen asevelvollisuus ja kipeästi uudistusta kaipaava translaki.

”Meillä on toki koko ajan korjattavaa, ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuu tosiasiallista syrjintää. Transsukupuolisuuteen minulla ei ole ihan valmista kantaa, mutta pakkosterilisaatio on asia, joka on ehdottomasti poistettava. Sukupuolenkorjausleikkauksien suhteen olen sitä mieltä, että jonkinlainen ikäraja on välttämätön ennen kuin tällaiseen prosessiin voidaan ryhtyä.”

Asevelvollisuutta Tuomioja tarkastelee rauhanliikkeen kannalta. Sen puitteissa on oltu pitkään sitä mieltä, että naiset ovat ”aseista riisuttu vyöhyke”, jota ei pitäisi supistaa vaan pikemminkin laajentaa. Tätä Tuomioja ei kuitenkaan enää pidä tämän päivän maailmassa mahdollisena, vaan katsoo, että kehitys tulee johtamaan ennen pitkää siihen, että velvollisuus laajenee koskemaan myös naisia. Se ei kuitenkaan toteudu kovin nopeasti. Puolustusvoimat ei yksinkertaisesti tarvitse, eikä sillä ole edes rahaa ylläpitää tuplamäärää asevelvollisia. Tällaisessa tilanteessa eräs vaihtoehto voisi olla valikoiva asevelvollisuus, jota Tuomioja pitää kuitenkin ongelmallisena.

”Nykyisen asevelvollisuuden paras puoli on se, että se ei perustu vapaaehtoisuuteen eikä ammattilaisuuteen mutta tuottaa juuri siksi demokraattisessa maassa parasta ja kyvykkäintä osaamista erityisesti rauhanturvaamis- ja kriisinhallintaoperaatioihin. Monta kertaa parempaa kuin suurvalta-armeijoiden, jotka keskustelevat paikallisväestön kanssa lähinnä pyssynpiippua myöten. Sitä kautta tulee myöskin esiin, että mitä enemmän naisia on mukana rauhanturvaamis- ja kriisinhallintaoperaatioissa, niin sen parempia tuloksia saavutetaan.”

Tuomioja muistuttaa myös, että ne naiset, jotka haluavat sotilasuralle, voivat nykyisin toteuttaa suunnitelmansa. Mutta entä ne miehet, jotka eivät halua mennä armeijaan? Heidän täytyy valita joko siviilipalvelus tai totaalikieltäytyminen ja vankilatuomio.

”Pitää paikkansa, ja tämä on ongelma.”

Onko voimapolitiikan aika ohitse?

Yksi Tulevaisuuden varjossa -kirjan luku sivuaa suurvaltojen voimapolitiikkaa, jonka vaikutusvallan Tuomioja katsoo merkittävästi ohentuneen. Kansainvälisen oikeuden kehittyminen ja erilaiset valtiolliset yhteenliittymät ovat vähintään hillinneet sotilaallista voimankäyttöä tai sillä uhkaamista. Sääntöön on kuitenkin edelleen liikaa poikkeuksia, joista yksi on Israel. Juutalaisvaltio on jo yli viidenkymmenen vuoden ajan miehittänyt Itä-Jerusalemia ja Länsirantaa, minkä lisäksi se saartaa nykyisin Gazan kaistaletta. Kansainvälinen yhteisö seisoo tumput suorina samalla kun Israel anastaa palestiinalaisten alueita perustamalla laittomia siirtokuntia.

”Olen monta kertaa korostanut, että kun Venäjä miehitti laittomasti Krimin, sille asetettiin sanktioita, mutta Israelin kohdalla sanktioista ei edes puhuta. Vielä viisitoista vuotta sitten, jolloin minäkin olin ulkoministerinä, erilaisilla EU:n toimilla oli enemmän katetta. EU on kuitenkin menettänyt tämän aseman, mikä johtuu siitä, että Tšekki ja muutama muu EU-maa ovat täysin Israelin taskussa. Esimerkiksi Tšekin lähettiläs Brysselissä kävi aina Israelia koskevan kokouksen jälkeen raportoimassa Israelin lähettiläälle, mitä siellä oli keskustelu. Nyt EU ei ole enää pystynyt hyväksymään niitä päätöslauselmia, joita se 15 vuotta sitten pystyi tekemään. Tämä on yksi syy siihen, miksi pitäisi päästä eroon siitä, että yksi maa voi EU:ssa jarruttaa muita toimimasta, koska EU:lla voisi olla edelleenkin se rooli Israel-Palestiinan tilanteen ratkaisemisessa, mikä sillä joskus oli.

Toisaalta Irlannin parlamentti hyväksyi äskettäin yksimielisesti lauselman, jossa edellytettiin sanktioita siirtokuntatuotteita vastaan. Eli kyllä EU:ssa on halua vastustaa Israelin toimia, mutta asian suhteen ollaan todella jakautuneita. Asiaan vaikuttaa myös rasismi, arabivastaisuus ja islamofobia, jotka ovat sosiaaliselta ja henkiseltä taustaltaan samanlaisia kuin antisemitismi muutama kymmenen vuotta sitten.”

Myös Suomi on kompastellut oman Israel-politiikkansa kanssa viime aikoina. Kriisiin on annettu perinteisiä leikkaa–liimaa-vastauksia siitä, kuinka Suomi ajaa alueelle kahden valtion mallia ja kuinka väkivaltaisuudet pitäisi alueella saada loppumaan.

”Olen yrittänyt tästä [Pekka] Haavistollekin puhua, koska mielestäni Suomen profiili on Israel-Palestiina-kysymyksessä ollut häpeällisen matala ja olematon.”

Voisiko vasemmistoblokki olla vastaus oikeistopopulismiin?

Nykyistä poliittista kulttuuria tarkastellessa on mahdotonta ohittaa oikeistopopulististen voimien nousua. Tämä on nähty Euroopan ohella myös Pohjoismaissa ja Suomessa, jossa perussuomalaiset ovat nousseet viimeisen kymmenen vuoden aikana merkittäväksi poliittiseksi voimaksi. Tulevaisuuden varjossa -kirjassaan Tuomioja viittaa useassa eri yhteydessä oikeistopopulismiin ja toteaa muun muassa, että hallitusyhteistyö tällaisten puolueiden kanssa ei ole mahdollista, jos ne eivät jaa keskeisiä oikeusvaltioon ja ihmisoikeuksiin liittyviä periaatteita. Entä jos perussuomalaiset saavat seuraavissa eduskuntavaaleissa kansalta vahvan mandaatin?

”Vaalien jälkeen hallituksen muodostaa eduskunnan enemmistö. Suomessa on kumma käsitys, että pääministeri tulee suoraan suurimmasta puolueesta. Se voi olla, ja on ymmärrettävää, että vaalien jälkeen, kun meillä ei ole mitään sovittuja koalitioita, annetaan suurimman puolueen johtajan yrittää [muodostaa hallitus]. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se johtaisi suoraan suurimman puolueen pääministeriyteen. Edes siinä tapauksessa, että ovat hallituksessa.”

Ruotsissa ruotsidemokraatit on eristetty hallitustyöstä. Onko tämä myös tie, jolle Suomessa mennään?

”Perussuomalaiset ovat jo olleet hallituksessa, ja erityisesti kokoomus on tehnyt hyvin selväksi, ettei heillä ole mitään sitä vastaan, että he voisivat olla perussuomalaisten kanssa hallituksessa. Keskusta on tässä ratkaisevassa asemassa, ja se on tällä hetkellä täysin hajalla. Kaksi vuotta on kohtuullisen pitkä aika, ja siinä ehtii tapahtua vielä aika paljon, mutta näillä näkymin on olemassa iso riski, että saamme Suomen historian oikeistolaisimman hallituksen. Kaikki on keskustasta kiinni. Toki myös jossakin määrin SDP:stä, onhan tässä esitetty myös niin sanottuun sinipunaan paluuta, mitä en kuitenkaan nykyisen kokoomuksen kanssa pitäisi toivottavana tai hyvänä ratkaisuna.”

Kirjan lopulla Tuomioja esittää kiinnostavan ajatuksen vasemmistoblokista, johon kuuluisivat SDP:n lisäksi vasemmistoliitto ja jopa vihreät. Kahden ensimmäisen välillä Tuomioja ei enää näe kuin historiallisia eroja, minkä vuoksi yhteenliittymä voisi tulevaisuudessa olla mahdollinen. Uusi puolue olisi heittämällä kannatukseltaan Suomen isoin.

”Periaatteessa vihreät olisivat vielä kymmenen vuotta sitten voineet liittyä tällaiseen vasemmistoblokkiin, mutta kun katsoo esimerkiksi pääkaupunkiseudun vihreitä, niin kyllähän se on hyvin porvarillista porukkaa. Sen sijaan vasemmistoliitosta on vanha stalinismin perintö pitkälti kadonnut. Siksi haluaisin, että nykyinen vasemmisto Suomessa yhdistäisi voimansa. Täytyisi kyetä ajattelemaan, että asiat ovat joskus enemmän kuin osiensa summa. Suurin osa haluaa kuitenkin pitää kiinni vanhasta pohjasta – sekä vasemmistoliitossa että SDP:ssä – lähinnä traditionaalisista syistä.

Täytyy muistaa, että pelkän historian tai tradition varaan ei voi mikään puolue rakentaa. Historia on tärkeää, ja historioitsijana korostan aina sen merkitystä, mutta sen vangiksi ei pidä jäädä. Ja ylipäänsä Suomessa puolueiden rakentajilla on syvät historialliset juuret, ne ovat syntyneet enemmän tai vähemmän kansanliikkeinä, mutta tällä ei enää ole mitään pohjaa.”

Tietoisuuden räjäyttävää kirjallisuutta

Jos jostain Erkki Tuomioja tunnetaan, niin lukeneisuudesta. Tuomioja julkaisee edelleen kotisivuillaan kirjavinkkejä, ja onpa niitä jossain vaiheessa painettu pieniksi kirjasiksi. Tulevaisuuden varjossakin Tuomioja suosittelee tutustumaan muun muassa Thomas Pikettyn, Yuval Noah Hararin ja Åsa Wikforssin kirjoihin. Nämä kolme tunnetaan nimenomaan tietokirjoistaan, mutta voisiko kaunokirjallisuus tarjota ratkaisuja vaikkapa ilmastonmuutoksen parissa kamppailuun?

”Minusta on ylipäänsä hyvä kysymys, että mikä on kirjallisuuden rooli tänä päivänä. Pystyykö kirjallisuuden kautta puhuttelemaan. Itse kyllä puollan perinteistä kirjaa ja kirjallisuutta, enkä usko, että sen aika on ohitse, mutta on paljon niitä, jotka taas ajattelevat, että näin olisi. Erilaiset muut kulttuurin muodot elokuvista digitaaliseen viihteeseen eivät vielä ole kirjallisuutta syrjäyttäneet, mutta kyllä sen suhteellinen asema on muuttunut.

On vaikea kuvitella, että Suomessa nousisi tänä päivänä esiin Väinö Linnan kaltainen kirjailija, joka pystyisi vaikuttamaan samalla tavalla johonkin asiaan, kuten Linna teki aikoinaan. Sama tilanne on myös kansainvälisesti, ei sieltäkään ole noussut Steinbeckin kaltaista ajattelijaa. Toivottavasti olen väärässä, ehkä näemme sitten jonkun, joka pystyy näiden kahden tavalla räjäyttämään tietoisuuden.

Kirjoitan 99-prosenttisesti tietokirjoista, vaikka noin kolmasosa lukemistani kirjoista on kaunokirjallisuutta. Historiantutkijana luen ja haluan seurata tietokirjallisuutta. En kuitenkaan halua tehdä tieto- ja kaunokirjallisuuden välille samanlaista rajaa kuin vaikkapa Yrjö Kallinen, jonka mielestä kaikki kaunokirjallisuus oli roskaa. Hyvä tietokirjallisuus voi myöskin olla kaunokirjallisuutta. Olen aina käyttänyt esimerkkinä [John Maynard] Keynesiä, jota on nautinto lukea ihan vain kirjoittajana eikä vain asiana.”

Kirjallisuus heijastelee aina oman aikansa yhteiskuntaa. Vanha luokkayhteiskunta oli institutionalisoitunut ja selkeärajainen, mutta tällaisia jakolinjoja ei nykyisessä yhteiskunnassa ole enää yhtä selvästi näkyvillä. Tämä ei tarkoita, että luokkayhteiskunta itsessään olisi kadonnut mihinkään, se on vain muuttanut muotoaan. Työnväenluokkaa tai sitä edustavaa työväenliikettä ei enää ole, mutta sen sijaan erilaisten alakulttuurien määrä on Tuomiojan mukaan lisääntynyt merkittävästi. Tämä näkyy myös kirjallisuudessa, jossa ei ole enää Pentti Haanpään kaltaisia ”työväenkirjailijoita”.

”Toisaalta Työnväenkirjallisuuden päivä järjestetään jälleen syyskuussa, olen sinne itsekin menossa. Valkeakoskella järjestetään Työväen Musiikkitapahtumaa, mutta näiden kohdalla on kyse enemmän historiasta kuin nykyisyydestä. Nykyään ei enää kirjoiteta työväen näkökulmasta vaan toimittajan tai journalistin henkilökohtaisesta näkökulmasta. Saksalainen Günter Wallraff ja yhdysvaltalainen Barbara Ehrenreich ovat toki kuvanneet nykymaailman proletariaatin asemaa tehokkaasti.

Kirjallisuuden valtavirrasta on tullut pintailmiöiden ja ihmissuhteiden läpikäyntiä. Hyvä esimerkki tästä on Sally Rooney, jonka kirja ei tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Siinä ei ollut mitään muuta kuin henkilösuhteiden pyöritystä, eikä edes kovin syvällistä sitäkään. Steinbeck on edelleen relevantti kirjailija, mutta hänen rinnallaan olen aina pitänyt esillä John Dos Passosia, joka on puhutellut minua vähintään yhtä paljon kuin Steinbeck. Hänen USA-trilogiaansa ei vain valitettavasti ole suomennettu.”

Tuomiojan julkaisutahti pysyy kiivaana, sillä syksyllä on luvassa kolme vuotta valmisteilla ollut elämäkerta kirjailija Aino Malmbergista yhdessä Marjo-Riitta Antikaisen kanssa. Malmberg ei ehkä ole ensimmäinen nimi, joka tulee mieleen, kun mietitään 1900-luvun alkupuolen suomalaisia kirjailijoita. Hän oli kuitenkin oman aikansa aktivisti, feministi ja sosialisti.

”Malmberg oli suomalaiseksi äärimmäisen hyvin kansainvälisesti verkostoitunut. Hän tunsi henkilökohtaisesti muun muassa autotehtailija Henry Fordin ja esimerkiksi Nobel-palkitun kirjailijan Rudyard Kiplingin. Malmberg oli monella tapaa edellä aikaansa, ja hänen omaan tuotantoonsa kuului novelleja ja matkakertomuksia. Hän kirjoitti tiettävästi myös ensimmäisen suomenkielisen lesbosuhdetta kuvaavan novellin, joka julkaistiin vuonna 1903 Totta ja leikkiä -nimisessä kokoelmassa. Tutkimme alun perin Marjo-Riitan kanssa kumpikin Aino Malmbergia tahoillamme tietämättä, mitä toinen teki. Ja kun lopulta saimme tietää toistemme projekteista, päädyimme lyömään hynttyyt yhteen. Lopputuloksen lukijat saavat käsiinsä tämän vuoden lokakuussa.”