Riipaisevan rehellinen kirje lukutaidottomalle äidille
Runsas ja rujo romaani käsittelee traumaa ja itsensä etsimistä omaäänisesti ja ainutlaatuisesti.
Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme
S&S 2021
Suom. Tero Valkonen
Romaanin keskiössä on Pikkukoiraksi kutsuttu päähenkilö, joka muistuttaa taustoiltaan kirjailija Ocean Vuongia itseään. Pikkukoiran perhe on muuttanut Yhdysvaltoihin aloittaakseen uuden elämän, mutta Vietnamin sota on jättänyt painavat jälkensä Pikkukoiran läheisiin, eikä sodan traumoista pääse niin vain eroon uudessa maassa. Varsinkaan kun ottaa huomioon Yhdysvaltain ja Vietnamin verisen yhteisen historian. Sodan ylisukupolvinen trauma, mielenterveysongelmat ja köyhyys häilyvät alati perheen yllä. Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että Lyhyt maallinen loistomme on kertomus itsensä etsimisestä. Se on kertomus halusta kuulua jonnekin, tulla nähdyksi ja kuulluksi omilla ehdoilla.
Ocean Vuong tunnetaan Yhdysvalloissa erityisesti vaikuttavista runoesityksistään. Runoilijatausta näkyy kirjailijan kauniissa ja tarkassa proosassa, joka sieppaa lukijan mukaansa ihastelemaan lähes jokaisen lauseen äärelle. Kaunis kieli luo kiehtovan kontrastin romaanin rujoille teemoille, ja Tero Valkosen suomennos välittää tekstin kauneuden upeasti.
Kieli ja sanat nousevat kantavaksi teemaksi romaanissa. Pikkukoira kirjoittaa kirjettä nimenomaan lukutaidottomalle äidilleen. Tästä ristiriidasta syntyy teoksen suurin jännite ja teema: ”Äiti hyvä, kirjoitan saadakseni sinuun yhteyden, vaikka joka sana viekin sanan verran kauemmas sieltä missä olet.” Pikkukoira onkin perheestään ainoa, joka oppii uuden kielen ja toimii siten linkkinä perheensä ja uuden asuinmaan välillä. Samalla hänen vietnamin taitonsa rapistuu. Vuong käsittelee tarkkanäköisesti kielen merkitystä sekä yksilötasolla että yleisesti – aina yksittäisistä sanavalinnoista siihen, kenellä ylipäätään on pääsy kielen ja kirjallisuuden äärelle. Kieli voi samanaikaisesti olla sekä avain kommunikaatioon että ovi, joka sulkee ulkopuolelleen.
Romaani paljastaa raadollisesti sen, miten amerikkalainen unelma on todellisuudessa kaukainen ja saavuttamaton suurelle osalle ihmisistä. Pikkukoira perheineen yrittää sulautua osaksi amerikkalaista yhteiskuntaa mutta tuloksetta, sillä isoäidillä ja äidillä ei ole kieltä, jolla kommunikoida. Erityisesti eräs kohtaus ruokakaupassa paljastaa, kuinka mahdotonta on sulautua maahan, joka ei todellisuudessa hyväksy mitään erilaista. Pikkukoiran perhe yrittää ostaa häränhäntää, mutta vastassa on kielimuuri, eikä perheellä ei ole tarvittavia sanoja englanniksi. He yrittävät toimittaa asiaa elekielellä, mikä saa myyjän ilkkumaan. Tilanne on Pikkukoiralle nöyryyttävä ja kiusallinen.
Vaikka Vuongin teos on vain vajaat 300 sivua pitkä, se kätkee sisäänsä uskomattoman määrän surua, väkivaltaa ja rakkautta, kauneutta ja rujoutta. Vuong tarjoilee tuskan kuitenkin kauniisiin sanoihin puettuna ja kuljettaa lukijaa vaivattomasti koko Pikkukoiran elämänkaaren läpi. Lukuohjeeksi mainittakoon, että romaania kannattaa lukea mieluiten hitaasti ja viipyillen.
Painavien teemojen runsaus saattaa todellakin aluksi hengästyttää lukijaa. Toisaalta Lyhyt maallinen loistomme on myös armoton todiste siitä, miten epäonni, epätasa-arvo, rasismi, köyhyys ja väkivalta usein kasaantuvat juuri yhteiskunnan huono-osaisille. Teos muistuttaa lukijaa siitä, ettei keskiluokkaisuus olekaan niin universaalia ja yleistä kuin harhaisesti luulemme.
Essi Rötkönen
Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät
WSOY 2021
Suom. Sari Selander
Argentiinalainen Mariana Enriquez on palkittu toimittaja ja kirjailija, joka on niittänyt kansainvälistä mainetta. Novellikokoelma Mitä liekit meiltä veivät on hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa. Enriquezia on nimitetty esimerkiksi ”goottilaiseksi realismin kuningattareksi”, ja kirjailijalle annettu kunnianimi kuvastaakin hyvin myös kokoelman kertomuksia.
Novellit ovat realistisen tuntuinen kurkistus Buenos Airesin kaduille ja argentiinalaisten elämään. Niiden näkökulmat ovat kuitenkin vaihtelevia, eivätkä ne kaihda myöskään nurjien puolten, köyhyyden ja yhteiskunnallisten ongelmien kuvaamista. Esimerkiksi ensimmäisessä novellissa ”Likainen poika” miljöönä on huonomaineinen kaupunginosa narkkareineen ja varkaineen, mutta sen elämästä ja ihmisistä muodostuu silti sympaattinen kuva.
Novellien aiheet vaihtelevat arkisesta mystiseen. Niiden taustalla näkyy Argentiinan poliittinen historia ja ilmapiiri, johon sekoittuvat kansanusko ja perinteet. Kaduilla näkyvät eri pyhimyksien palvontaan omistetut alttarit ja juhlakulkueet ja tekstissä kuuluvat vanhat tarinat. Eräässä novellissa matkaopas saa pakkomielteen tunnetusta lapsenmurhaajasta. Toisessa kertomuksessa syyttäjä tutkii poliisien tekemäksi epäiltyjä teinipoikien murhia, mutta joutuukin kohtaamaan myyttisen olennon. Osassa novelleista taas käsitellään modernimpia ongelmia: mielenterveyttä ja pimeän verkon ansoja.
Yliluonnolliset elementit ja kaiken kruunaava kauhu asettuvat onnistuneesti lomittain arkisen kanssa. Kauhun elementeillä ei mässäillä, vaan tyyli on pelkistettyä, jopa toteavaa. Kenties kauhun tunne syntyykin juuri onnistuneesta reaalimaailman ja yliluonnollisen yhdistelmästä.
”Naapurin sisäpiha” -niminen novelli tarjoaa kokoelman kenties graafisimmat hetket. Sen loppukohtaus korostuu verrattuna muihin: suurin osa novelleista päättyy ikään kuin ennen kauhua jättäen lukijan odottavaan tilaan. Pahin jätetään kertomatta ja siten kummittelemaan lukijan omaan mieleen.
Parisuhteet ja erityisesti niiden ongelmat ovat toistuvia teemoja. Lähes kaikkien novellien päähenkilö on nainen, ja viimeisessä niminovellissa on erityisen selkeä feministinen kulma. Siinä naiset ottavat omiin käsiinsä vuosisatoja kestäneen kaltoinkohtelun, ja seuraukset ovat massiiviset. Kauhun tunnelman luomiseen ei aina tarvita yliluonnollisia elementtejä. Tuntuu siltä kuin novellin skenaario voisi olla totta. Ehkä todentuntuisuus tekee siitä niin pelottavan: raaka ja raju väkivalta on todellisuutta liian monelle naiselle.
Novellien todentuntuisuus ei ole kaukaa haettua. Enriquez on hyödyntänyt useissa novelleissa todellisia tapahtumia ja rikoksia. Kirjaan liitetyt suomentajan jälkisanat avaavat mielenkiintoisesti teoksen taustoja. Jälkisanojen sijoittaminen loppuun on hyvä valinta, sillä näin lukija pääsee vielä jouhevasti pohtimaan lukemaansa.
Minulla ei juuri ollut ennakko-odotuksia kirjasta, mutta tarinat veivät välittömästi mukanaan. Enriquezin romaani Yö kuuluu meille ilmestyy suomeksi ensi vuonna, ja odotan sitä mielenkiinnolla. Siihen asti voikin mietiskellä vaikka näitä sanoja: ”Aivan kuten Silvinan lukiokaveri oli aikoinaan todennut, naiset löysivät aina keinot paeta kontrollia.”
Elina Sivula
Tracy Chevalier: Uusi poika
Johnny Kniga 2021
Suom. Natasha Vilokkinen
Shakespearen näytelmistä on aikojen saatossa kirjoitettu lukuisia uudelleentulkintoja sekä näyttämölle että kansien väliin. Kynäniekan 1500-luvun Venetsiaan ja Kyprokselle sijoittuvassa näytelmässä Othello petollinen Iago lietsoo nimihahmo Othellon mustasukkaisuutta niin, että tämä päätyy monien käänteiden jälkeen tappamaan vaimonsa Desdemonan ja sen jälkeen itsensä. Koska Othellon päähenkilö on rodullistettu hahmo, ”Venetsian mauri”, näytelmä on kirvoittanut useita erilaisia postkolonialistisia uudelleentulkintoja, mukaan lukien edesmenneen nobelisti Toni Morrisonin näytelmän Desdemona, joka nostaa keskiöön Othellon naishahmot ja antaa äänen erityisesti mustille naisille.
Historiallisista romaaneistaan, erityisesti menestysteoksestaan Tyttö ja helmikorvakoru, tunnettu amerikkalainen kirjailija Tracy Chevalier on tarttunut samaiseen tragediaan. Se julkaistaan osana Shakespearen kaunokirjallisten uudelleentulkintojen sarjaa, johon valikoituneet kirjailijat ovat toinen toistaan nimekkäämpiä: aiempia osia ovat kirjoittaneet muun muassa Margaret Atwood, Jo Nesbø ja Anne Tyler, ja viimeinen ja seitsemäs osa tulee trillereistään tunnetulta Gillian Flynniltä.
Chevalier on sijoittanut teoksensa Uusi poika 1970-luvun washingtonilaiseen alakouluun, jonka kuudesluokkalaisten oppilaiden koulupäivästä tulee poikkeuksellinen. Heidän vitivalkoisessa opinahjossaan aloittaa ghanalaisen diplomaatin poika Osei, joka herättää välittömästi joko muiden oppilaiden mielenkiinnon tai inhon. Jännittävän erilaiseen Oseihin ihastuu välittömästi Dee, joka määrätään opastamaan Oseita ensimmäisenä koulupäivänä. Laskelmoiva koulukiusaaja Ian hallitsee koulunpihaa, josta on luonut oman kauhun valtakuntansa. Ian ei voi sietää uusia tulokkaita, jotka voivat järkyttää hänen asemaansa, ja musta poika, jonka erilaisuus tuntuu kiehtovan muita oppilaita, on Ianille punainen vaate.
Koko napakan teoksen juoni kuvaa yhtä koulupäivää ja on jaettu viiteen osaan – ikään kuin näytökseen – joista kukin tiivistää jännitettä ja kuljettaa tarinaa eteenpäin kohti dramaattista loppuratkaisua. Chevalierin esiin loihtimalla koulun pihalla päärooleja näyttelevät lapset, ja koulun aikuiset omine ennakkoluuloineen jäävät teoksessa sivurooleihin. Chevalierin teoksessa on vahva näytelmällinen tuntu, ja sellaisenaan se on yhteydessä alkulähteeseensä tiiviimmin kuin jotkin muut Shakespearen uudelleentulkinnat.
Kaikkien kirjassa esiteltyjen hahmojen sisäinen logiikka ja omasta elämäntilanteesta kumpuavat motiivit tuodaan esiin taidokkaasti. Teini-iän kynnyksellä haparoivilla lapsilla on kullakin omat kipupisteensä ja salaiset toiveensa, joita kohti he kamppailevat. Chevalierin kerronnan imu ja kyky piirtää esiin vivahteikkaita henkilöhahmoja muutamalla vaivattoman tuntuisella lauseella tuovat mieleen hänen maannaisensa ja kirjailijakollegansa Joyce Carol Oatesin ansiokkaan proosan.
Ajallisena miljöönä 1970-luvu on mainio ratkaisu. Yhdysvaltain kansalaisoikeusliike oli edellisellä vuosikymmenellä saavuttanut suuren osan tärkeistä lainsäädännöllisistä tavoitteistaan, mutta todellinen yhteiskunnallinen ja sosiaalinen tasa-arvo oli samoissa lapsenkengissä, joissa se vielä nykyäänkin taapertaa. Koulua isänsä työn vuoksi usein vaihtava Osei on teoriassa tervetullut uusiin opinahjoihinsa, mutta käytännössä kohtaa jokaisessa paikassa sekä ystävällis- että vihamielisyydestä kumpuavia ennakkoluuloja, useimmiten niitä jälkimmäisiä. Ajelehtiessaan paikkakunnalta ja koulusta toiseen mihinkään kuulumaton Osei kaipaa kipeästi isosiskoaan, joka opiskelee jo muualla. Sisko on antanut hiustensa kasvaa näyttäväksi, ylpeäksi afroksi, mutta Osein tukan äiti leikkaa lyhyeksi ennen uudessa koulussa aloittamista, koska se ”on uuden alun kannalta parempi”.
Emilia Miettinen
Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo
Tammi 2021
Suom. Outi Menna
”Kuin Pieni elämä pohjoisessa.” Näin kuvaa kustantaja markkinointitekstissään Karin Smirnoffin debyyttiromaania Lähdin veljen luo. Viittaus Hanya Yanagiharan menestysromaaniin lienee enemmän kaupallinen kuin faktuaalinen: näitä kahta teosta ei nimittäin yhdistä juuri muu kuin seksuaalisen väkivallan kuvaus. Kaikki muu eroaakin sitten toisistaan kuin yö ja päivä.
Ruotsissa bestselleriksi noussut ja jo ennen ilmestymistään August-ehdokkuuden kaapannut Lähdin veljen luo on kiistatta poikkeuksellinen kirja. Se kertoo taiteilija Jana Kiposta, joka palaa vuosien jälkeen pieneen kotikyläänsä pohjoiseen. Vastassa ovat itseään hengiltä juova veli, salaperäinen naapuri John sekä sekava vyyhti muistoja, jotka Jana mielellään unohtaisi. Ja sitten on vielä Maria – nuorena kuollut mystinen Maria, josta kaikilla on sanansa sanottavana, mutta jota kukaan ei silti näyttänyt tuntevan.
Jana pestautuu töihin kaupungin kotihoitoon ja käyttää päivänsä kuolevien asioita setvien. Samalla hän tutustuu vastentahtoisesti omaan historiaansa koettaen muistaa sitä, minkä on vuosikausien ajan sinnikkäästi pyrkinyt unohtamaan.
Kuvaus pohjoisen pikkukaupungin elämästä on tunnistettavuudessaan kipeä: kyläpahasta kansoittavat kuoleva vanhukset ja juopot, kotihoidon katkerat ämmät ja nurkkakuntaiset lapsiperheet. Kaikki tuntevat toisensa – ja myös toistensa syvimmät salaisuudet. Miljöö kiinnittyy henkilöhahmoihin: melankolia kumpuaa vahvasti pohjoisesta sijainnista, autiuden aiheuttamasta kollektiivisesta psykoosista.
Teoksen tukalaa tunnelmaa kasvattaa myös kieli. Smirnoffin ilmaisu on niukkaa ja välimerkkejä – tai oikeastaan niiden puutetta – käytetään tehokeinona. Pilkut ja isot kirjaimet puuttuvat, piste on ainoa käytetty välimerkki. Nimet kirjoitetaan yhteen – ei Jana Kippo, vaan janakippo – mikä lisää teoksen klaustrofobista tunnelmaa entisestään. On kuin kielikin kiertyisi kerälle itseensä paeten ulkopuolisten katsetta. Suomennoksen voikin olettaa olleen aikamoinen haaste, josta Outi Menna on kuitenkin suoriutunut loistavasti.
Synkeän rujo romaani on vasta alkua: Lähdin veljen luo aloittaa trilogian, jonka kaksi seuraavaa osaa ovat jo ilmestyneet Ruotsissa. Teoksista keskimmäinen, Viedään äiti pohjoiseen, ilmestyy suomeksi ensi vuonna. Trilogiasta on myös tiettävästi tekeillä televisiosarja.
On helppo ymmärtää, miksi teos on kerännyt niin valtavasti suitsutusta: se on raakuudessaan kaunis ja siten hyvin tosi. Romaani on kuin onnettomuus, josta haluaisi katsoa poispäin, mutta ei kuitenkaan voi. Se tihkuu hikeä, ulostetta ja verta. Sairautta ja kuolemaa katsotaan silmästä silmään. Ruumiillisuus toimii kahteen suuntaan: se aiheuttaa lukijassa vastareaktion mutta myös kiinnittää tekstiin yhä vahvemmin.
Pieni elämä on aikuisten satu neljästä ystävästä New Yorkissa, ylistys rakkauden ehdottomalle voimalle. Smirnoffin esikoista ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua rakkauden ylistykseksi. Päinvastoin teoksesta huokuu ajatus siitä, ettei keneenkään voi luottaa ja kaikki on vain neuvottelunvaraista: rakkaus, ystävyys, jopa itse elämä.
Lopulta kevät saapuu pohjoiseen, ja Janan on pakko kohdata menneisyytensä haamut – sillä edes pohjoisessa ei voi elää ikuisessa pimeydessä.
Jenni Lindvall
Simone de Beauvoir: Erottamattomat
Kosmos 2021
Suom. Lotta Toivanen
”Haudalla oli runsaasti valkeita kukkia. Hämärästi ymmärsin, että nimenomaan valkeus oli tukehduttanut Andréen kuoliaaksi”, toteaa Simone de Beauvoir romaaninsa Erottamattomat viimeisillä riveillä. Feministinä ja filosofina tunnettu de Beauvoir oli vasta nuori opiskelija menettäessään ensirakkautensa ja ystävänsä Zazan (romaanissa Andrée). Tämän varhainen kuolema ei jättänyt de Beauvoiria rauhaan vuosikymmeniksi, ja kirjailija tulikin käsitelleeksi Zazan traagista tarinaa useissa teoksissaan, joihin kuuluu myös Erottamattomat, de Beauvoirin vuonna 1954 kirjoittama mutta tämän kasvattityttären Sylvie Le Bon de Beauvoirin vasta vuonna 2020 julkaisema romaani. De Beauvoir oli kieltänyt romaanin julkaisemisen elinaikanaan, luultavasti juuri tarinan intiimiyden vuoksi.
Erottamattomat on kertomus Simone de Beauvoirin eli romaanin minäkertoja Sylvien ja Zazan eli Andréen ystävyydestä ja yhteisistä kokemuksista 1900-luvun alun Ranskassa. He kohtaavat Sylvien ollessa yhdeksän, kun Andrée istuu hänen viereensä koulussa. Sylvie ihastuu Andréen poikkeukselliseen luonnollisuuteen ja älykkyyteen. He ovat luokkansa parhaita, ja heistä tulee ”erottamattomat”, kuten opettajat heitä kutsuvat. Sylvie jumaloi Andréeta, mutta Andrée ei tunne yhtä vahvasti. Ystävyys on ulkoisesti pidättyväistä, mutta he keskustelevat paljon, mikä on henkireikä molemmille ahdasmielisessä kasvuympäristössä. Elämä vie heitä eri suuntiin: Sylvie lähtee opiskelemaan, Andrée on porvarisperheensä perinteiden vanki.
De Beauvoirin ajattelun kantavat teemat, yksilön vapaus sekä rakkaus, näkyvät romaanissa. Hänen mielestään ankara katolinen kasvatus ja yhteiskunnan odotukset naisen roolia kohtaan ahdistivat ystävän nurkkaan: de Beauvoir puhuu skandaalista ja murhasta. Andréen haudalla Sylvie laskee tahrattomien seppeleiden päälle kolme punaista ruusua.
Suvi Leinonen-Ondreka
Elizabeth Strout: Olive, taas
Tammi 2021
Suom. Kristiina Rikman
Lukijoiden rakastama lempeän kiukkuinen äkäpussi Olive Kitteridge tekee odotetun paluun Elizabeth Stroutin uudessa romaanissa. Olive jäi lukijoiden mieleen rakastettavan suorasukaisena hahmona, joka piirtyy kokonaisuudessaan esiin suhteessa kaupungin muihin asukkaisiin ja heidän arkisiin tragedioihinsa. Jatko-osa Olive, taas on edeltäjäänsäkin maukkaampi herkkupala Stroutin haikean melankolisen tyylin ystäville.
Teos on stroutmaisen tyypillinen romaanin ja novellikokoelman välinen hybridi, ja kirjailija hallitsee lajinsa täydellisesti. 13 toisiinsa liittyvän kertomuksen keskiössä ovat Oliven lisäksi muut Yhdysvaltojen Mainessa sijaitsevan kuvitteellisen rannikkokaupungin Crosbyn asukkaat, jotka tahoillaan kamppailevat yksinäisyyden, ikääntymisen, menetettyjen mahdollisuuksien, sairauksien ja ihmissuhteiden ristiaallokossa.
Olive on edelleen oma hankala itsensä, mutta löytää teoksen edetessä itsestään myös uusia, lempeämpiä sävyjä. Ensimmäinen aviomies Henry on kuollut ja Olive on jo avioitunut uudelleen, mutta taustalla häälyvät silti epäilykset. Oliko hän sittenkään hyvä aviovaimo ja äiti? Myös ikääntyminen tuo Oliven elämään uusia pelkoja, sillä tunnistettava, kookas ja äänekäs hahmo alkaa kutistua yhteiskunnan silmissä näkymättömäksi. Romaanin lopussa Olive reflektoi elämäänsä. ”Minulla ei ole aavistustakaan kuka olen ollut”, hän kirjoittaa.
Stroutin tarkkanäköiselle tyylille uskollisesti myös uudessa Olive-kirjassa arkinen hullunkurisuus ja surumielisyys kohtaavat hykerryttävillä tavoilla. Romaanin loppupuolella ikääntynyt Olive saa sydänkohtauksen ja on jo kolkuttelemassa tuonpuoleisen maailman ihanan paratiisisaaren ovia, kun hänet elvytetään takaisin henkiin. Herättyään Olive ajattelee petunioita ja tokaisee kiukkuisesti: ”No johan nyt on hemmetti.” Koska sellainen Olive on.
Essi Rötkönen
Älä unohda näitä!
Runoja luonnon ehdoilla
Olli Sinivaara: Puut
Teos 2021
Sinivaaran kuudes runokokoelma on ylistystä, puhetta puista. Lumoutunut ja tarkka puhuja maalaa havaintonsa esiin väreinä ja muotoina, fyysisesti liikuttavina kuvina ja lämpönä. Kuin ihminen ja puu olisivat samaa henkeä, yhdessä ylös kurottavia raajoja.
Puiden lisäksi kokoelma nostaa esiin lähimetsien merkityksen, luonnon itsepintaisen ja hauraan olemassaolon kanssamme ja meistä riippumatta. Puissa on myös kyse valosta ja lumesta, luonnon ja urbaanin rajapinnasta, siitä missä rajoja ei ole, on ainoastaan ”metsä ja polkujen aava, melkein kuin ennen ja aina”.
Olli Sinivaara on Kalevin Jäntin kirjallisuuspalkinnolla huomioitu tuottelias tekijä. Hänen runojaan on julkaistu monilla kielillä, ja viimeisimmäksi niitä oli mukana Jenni Haukion toimittamassa antologiassa Katso pohjoista taivasta (Otava 2017).
Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä
WSOY 2021
Leikkisänä rytmin taitajana tunnetun Anja Erämajan kokoelmassa liikutaan lajien rajoilla, metsän peitossa, muistojen ja minuuksien koeteltavana.
”Ja jos minä johonkin uskon niin mustikkaan, jos minä jossain olen vilpitön niinmustikkametsässä, jos minulta sielu löytyy, se on sininen ja pyöreä.”
Rinne sinisenään, sinne. Koko kansan lääkekaappi, kyykkyvitamiinit. Näkö paranee, muisti herää. Se vaan että korpi kutoo polkunsa umpeen, ilmansuunnat katoavat ja akku hiipuu. Siinäpä vasta tragedia. Erään marjareissun kuvaus, tosiasioiden hienovarainen esittely: et ole yksin. Joku koputtaa.
Erämajan viimeisin, palkittu runoteos Töölönlahti ilmestyi vuonna 2013. Erämaja viihtyy lajien välimaastoissa: hän on opiskellut TAIK:n valokuvataiteen laitoksella ja tehnyt runojen lisäksi musiikkia eri kokoonpanoissa.
Kaarina Valoaalto: Äimän käki
Poesia 2021
Postuumina julkaistava runoteos Äimän käki on kursailematon ylistys suomalaiselle maaseudulle. Trumpetin töräysten ohella pelloilla puhaltaa preerian tuuli ja pörräävät paarmat. Runoilijan rehevä, rehellinen ilmaisu tavoittaa luontevasti agraarikulttuurin eri kerrokset sekä autioituneiden seutujen melankolisen tyhjyyden. Runot puhuvat kaiken sen puolesta, mikä edusti ennen elämää, ja on nyt ”Poissa käytöstä”.
Kaarina Valoaalto (1948–2021) oli pitkän linjan runoilija ja maaseutuaktiivi. Hän syntyi Västeråsissa ja varttui Helsingissä. Valoaalto ehti julkaista kaikkiaan yhdeksän proosateosta ja kymmenen runokokoelmaa. Postuumisti ilmestynyt Äimän käki on hänen yhdeksästoista kaunokirjallinen teoksensa.