Kolmasosa Tuvan tasavallan asukkaista elää köyhyysrajan alapuolella. Koronarajoitusten aikaan 2020 neljäsosa paikallisista oli virallisesti työttöminä. Alue pärjää elämänlaatututkimuksissa kaikista Venäjän alueista huonoimmin. Silti Tuvassa tuettiin nykyhallinnon ajamaa uutta perustuslakia toiseksi eniten (heti Tšetšenian jälkeen). Sholban Kara-ool, puolustusministerin suojatti, luopui tämän vuoden maaliskuussa asemastaan tasavallan johtajana 14 vuoden jälkeen.
”Russkije? Russkije?” kysyvät meitä polkupyörillään seuraavat pojat Levoberezhnyn pölyisellä tiellä [Russkije on etnisiä venäläisiä tarkoittava sana]. Heidän kätensä ovat mustat rengaskumin vuoksi. Pipot ovat silmillä. Pojat hymyilevät ja kuiskivat keskenään ensin tuvan kielellä. Sitten he vaihtavat venäjään. Vanhin poika Alik, noin kolmetoistavuotias, päättää puhua ensin.
”Älkää vain pelästykö meitä.” Pojat hyppivät, kompastuvat, kaatuvat – ja nousevat ylös nauraen. ”Älkää kävelkö täällä. Illalla on rikollisia liikkeellä. Heistä tuli pahoja, koska heidän vanhempansa pieksivät heitä liikaa lapsena.”
Levoberezhnye dachi on asuinalue kahdenkymmenen minuutin ajomatkan päässä Kyzylin keskustasta. Tuvalaiset pitävät aluetta yhtenä huonoimmista. Sanotaan, että täällä humalaiset tulevat joukkoina ulos iltaisin. Vuokrat ovat halvat, ja siksi täällä asuu paljon muista Tuvan kaupungeista tulleita. He muuttavat Kyzyliin, sillä muualla on lähes mahdotonta löytää töitä.
Aidat ovat Levoberezhnyn alueella kaksimetrisiä. Osassa niistä on piikkilankaa. Missään ei näy roska-astioita, ja katujen varressa mätänevät vuosia vanhat roskakasat. Roskien keskellä lämmittelevät koiranpennut. Aivan lähellä kaksi pikkupoikaa piirtää maahan kuvioita.
Maaliskuussa asuinalueella vieraili pääministeri Mihail Mišustin. Yhdessä tasavallan johtajan kanssa Mišustin tarkasteli uuden koulun ja päiväkodin rakentamista. Molempien avajaisten piti olla viime vuonna, mutta niitä ei koskaan tullut. Rahat saatiin federaation tason johdolta, juuri niin kuin monelle muullekin rakennustyömaalle kaupungissa.
”Pääasia on, että Tuvan johtaja lupaa syyskuussa päiväkodin sekä koulun avautuvan. Teidän täytyy raportoida meille, miten tässä käy. Ehdimmekö me?” Mišustin kysyi.
Kara-ool vakuutti: ”Ehdimme.”
Seuraavaksi pääministeri vieraili tasavallan keskussairaalassa. Selvisi, että siellä ei ole tarpeeksi varusteita, vaikka federaatiolta oli tullut siihenkin rahaa. Rahoja ei vain ollut käytetty ajoissa.
”Monet ajattelevat, että federaatio ei anna rahaa, mutta kyllä se antaa”, sanoi Mišustin. ”En sano tätä siksi, että haluaisin kieltäytyä antamasta lisää, mutta Sholban Kara-ool on vastuussa siitä, että rahat käytetään tänä vuonna.”
Pääministeri teki matkansa maaliskuun alussa. Kahden viikon päästä siitä Vladimir Putin lensi perinteiselle lomamatkalle Tuvaan puolustusministeri Sergei Šoigun kanssa. Huhtikuun alussa federaation tasolla päätettiin, että rautatie, jonka piti yhdistää Tuva pohjoispuolella sijaitsevaan Krasnojarskin alueeseen, rakennetaan valmiiksi vasta vuonna 2026. Rautatien rakentaminen aloitettiin vuonna 2011.
”Kehityksen tie” lukee muistokivessä Kyzylin kaupungin laidalla. Kymmenen vuotta sitten Putin käynnisti projektin juhlavasti. Hän asetti kullatun pölkyn tien alun merkiksi ja sanoi: ”Teillä on edessä suuri työ ainakin neljäksi vuodeksi.”
Parin päivän päästä pölkky oli kadonnut. Varastettu. Sen jälkeen kukaan ei ole tehnyt kiskoille mitään. Niitä ei ole viittätoista metriä enempää. Paikalliset sanovat, että kiskoja oli aluksi pidemmälti, mutta sittemmin viety metallinkeräykseen.
Alle viikon päästä rautatieuutisista Tuvan johtaja jätti tehtävänsä 14 vuoden jälkeen. Nyt joku toinen tekee lupauksia federaation johdolle.
Map_of_Russia_-_Tuva_Republic_(2008-03)
Tuvalaiset eivät mielellään kerro väkivallasta, ryöstöistä, alkoholismista tai muistakaan ongelmista. Välillä he jopa loukkaantuvat, jos ottaa esiin ongelmia, ja mustasukkaisesti puolustavat tasavaltaansa, erityisesti jos kysyjä ei ole paikallinen.
Pimeän saapuessa takseissa on pelkääjän paikalla ”suunnistaja”, usein nuori nainen. Suunnistajia tarvitaan ainoastaan iltaisin. He eivät kerro suoraan, että ovat siinä kuljettajan turvallisuuden takaamiseksi – jos jotain sattuu, he voivat kutsua apua paikalle.
Ympäri vuorokauden avoinna olevissa ruokakaupoissa on kalterit. Kymmenen minuutin kävelymatkan päässä Kyzylin keskustasta on kauppa, jossa häkki erottaa ostajat ja tavarat. Häkissä on vain pieni ikkuna, josta myyjä vastaanottaa maksun ja ojentaa ostokset.
”Mehän olemme 24/7-kauppa”, myyjä sanoo, ihan kuin kysymys häkin tarpeellisuudesta olisi tyhmä. ”Kyllä ryöstöjä sattuu, tietenkin. Olemmehan me ympärivuorokautisia.”
Ostajat vaikuttavat tottuneen siihen, että ruoat on suojeltu varkailta häkillä.
Kyzylissä on kaksikymmentä astetta lämmintä. Ilmassa leijuu autotienpöly, jonka tuuli iskee vasten kasvoja. Silmiä kuivaa. Piipuista tupruttaa mustia savupylväitä. Sadan tuhannen asukkaan Kyzyl lämpenee hiilellä. Venäjän tiedeakatemian raportissa kaupunki on yksi maan saastuneimpia. Raportti yritettiin salata, jotta ”vaaleja edeltävä pommi” olisi vältetty.
Tiskiä koristaa luottokorttimainos. Taittotuolilla torkkuu vanhempi tuvalainen nainen. Hän siristää silmiään auringolle. Nainen kääriytyy tiukemmin villakangastakkiin ja vetää baskeria korville. Hänen edessään on kaksi pahvilaatikkoa, niiden päällä myytävät. Yksi tupakka – 10 ruplaa. Auringonkukansiemenet tulitikkuaskissa – 15 ruplaa. Mummot myyvät yksittäisiä tupakoita myös kaupungin pääkävelykadulla. Aamuisin siellä näkee nukkuvia ihmisiä. Keinuilla, penkeillä. Kun joku ei enää pysty kävelemään, hän sammuu keskelle katua.
Nämä ihmiset eivät aina ole kodittomia. Humalaiset näkyvät Kyzylissä parhaiten. Humalaiset ja lapset.
Virallisesti Tuvassa myydään alkoholia vain kello 11–15. Lauantaisin ja sunnuntaisin myynti on kielletty. Toukokuun juhlapäivien aikana Kyzyl oli ainoa kaupunki Venäjällä, jossa otettiin kymmeneksi päiväksi käyttöön kieltolaki.
Ihmiset ostavat viinapullon, kävelevät parin metrin etäisyyteen kaupasta ja tyhjentävät sen kahdessa-kolmessa minuutissa. Vaatteiden myyntitorilla on hässäkkä. Nainen, jonka kasvot punoittavat, heittää viereistä joukkoa kivellä. Kivi ei osu.
Matalien kerrostalojen pihoilla on suorissa linjoissa pieniä vajoja, jotka on tarkoitettu hiilisäkeille. Jokaisessa ovessa on asunnon numero. Eräästä avoimesta ovesta näkyy lattia täynnä soraa, lasipulloja, tyhjiä hajuvesiä.
”Minulla on jo rahaa vodkaan, tarvitsen rahaa leipään,” pyytää vanhus pihalla. Hän huojuu noustessaan penkiltä. Kädessä on ryppyinen 200 ruplan seteli. Toinen silmä on kiinni, iho on hyvin ruskettunut ja kasvot ovat turvonneet. ”Olen eläkeläinen, en asu täällä, asun Kaa-Hemessä [taajama Kyzylin lähellä]. Täällä myydään viinaa.”
Kun Mišustin vieraili alueella, keskusta oli tyhjillään. Kyzyliläiset kertoivat, että sinä aamuna kadut ”siivottiin”, eli humalaiset kuskattiin putkaan.
”Mikä tahansa on parempaa kuin vuonna 2014. Silloin oli Tuvan ja Venäjän yhtenäisyyden 100 vuoden juhlapäivä. Kaikki humalaiset kuskattiin Erzinin alueelle ja jätettiin matkan varrelle”, paikalliset muistelevat. ”Putin tuli vierailulle. Erzinistä kotoisin olevat näkivät humalaiset. Ei ole paikkoja, mihin heidät voitaisiin viedä. Minne voi pistää niin monta alkkista?”
Erzin on taajama 200 kilometrin päästä Kyzylistä.
”Tuvan tasavallassa 41,5 prosenttia asukkaista on köyhiä vuoden 2017 tilastojen mukaan. Lasten osuus asukkaista on noin 35 prosenttia, joten köyhyys on lasten köyhyyttä. Työllisyys on alhaista, ja perheet elävät tuilla”, kertoi varapääministeri Tatiana Golikova helmikuussa 2019.
Silloin Kara-ool väitti, että tässä tiedossa ei ole mitään ”sensaatiomaista” ja että nämä tilastot ovat ylipäätään kyseenalaisella tavalla laadittuja.
Airana ja Andrei ovat olleet yhdessä kaksikymmentä vuotta. Molemmat ovat orpoja. He tapasivat koulukodissa ja ovat nykyään töissä päiväkodissa. Airana on kokki, Andrei vartija. Airanalla on yllään raidallinen mekko, mustat hiukset ovat tiukalla ponnarilla. Andrei on vankka, pyöreäkasvoinen mies urheiluasussa.
”Miten ilmaisisin tämän… Olemme jo tottuneet siihen, että meillä ei ole varaa makeisiin”, Airana sanoo korjatessaan hellästi nuorimman tyttärensä lettiä. ”Meitä auttoivat ’Putinin kymmenentuhatta’ [kuukausittainen lapsilisä], jotka saimme koronaepidemian aikana. Auttoivat todella paljon. Maksoimme niillä sähkölaskun. Minut oli asetettu perintään, ottivat puolet palkastani. Olimme 150 000 velkaa vedestä ja sähköstä. Nyt maksettavaa on jäljellä 35 000, luojan kiitos.”
Perheessä on kuusi tytärtä ja yksi poika. Yöllä kaikki nukkuvat samassa huoneessa, vanhin tytär keittiön sohvalla. Airana kauhoo lautasille perunoita lihakastikkeella. Keittiönpöydällä vanhin tytär kaulii huolellisesti taikinaa. Tekee ”rusetit” päälle. Tekeillä on lammastäytteinen manti, Keski-Aasiassa ja Venäjällä suosittu taikinanyytti.
Andrei muistaa: ”Presidentti lupasi lisää elokuussa.”
”Kyllä”, sanoo Airana. ”Se auttaisi todella paljon. Me aloimme jo jakaa tulevia rahoja. Ensiksi pitää ostaa kaikille vaatteet ja kengät. Tytär valmistuu yhdeksänneltä luokalta, haluaa pyrkiä lukioon. Sanoo, että haluaa jonnekin ’Sajanin vuoriston taakse’. Suurimman osan rahoista hän ottaa opintoja varten. Täytyy opiskella. Sitten jos pystymme, vuokraamme jonkinlaisen huoneen.”
Jokainen, joka unelmoi Tuvasta pois muuttamisesta, sanoo, että haluaa Sajanien taakse. Yleensä tämä tarkoittaa suhteellisesti lähellä olevia Krasnojarskia ja Abakania. Todellisuudessa koko Venäjää, kunhan ei Tuvaa.
Airanan ja Andrein talo oli purkuvuorossa jo 30. huhtikuuta. Vielä sitä ei purettu, mutta purkukoneisto voi saapua koska tahansa. Airana ja Andrei saivat asunnon sosiaalituen kautta. Heidän oli tarkoitus saada uusi ilmainen asunto jo monta vuotta sitten, koska ovat orpoja, mutta heidän vuoronsa ei koskaan tullut. Vastauksena on aina, että asuntoja ei rakenneta. Nyt kun talo puretaan, ei vaihtoehtoja ole. Tai on – koulukoti.
”Miten me voisimme asua siellä, tällaisella joukolla, ja lapsetkin ovat isoja. Sellainen stressi heille”, sanoo Airana ja katsoo huolestuneena miestään. ”Miten koko meidän perheemme voisi asua laitoksessa?”
”Tervetuloa!” sanoo pieni Sholban ja avaa vinon oven. Talon koko kuisti on vinossa, soisen maaperän vuoksi. Sisäänkäynnillä joutuu kyyristymään.
Sholban on seitsemänvuotias. Hänellä on mustat siilihiukset. Sholban on aktiivinen TikTokissa. Hän ottaa syliin pikkuveljensä, kolmekuisen Udumbarin. Antaa suukon pulleaan poskeen. Laskee veljen talon ainoassa sängyssä nukkuvan Saldusin viereen. Hän on Sholbanin toinen veli, kaksivuotias.
”Äiti! Haluan tosi paljon leipää smetanalla”, pyytää Sholban.
Nuori äiti kaataa kevyin ottein vettä täydestä ämpäristä vedenkeittimeen. Alyona on orpo 27-vuotias. Hänellä on jo useita lapsia.
”Udumbar syntyi ennen aikaansa ja oli jonkun aikaa teho-osastolla. Kävin pumppaamassa hänelle maitoa. Silloin saapuivat ministerit Murashko ja Mišustin, eikä ulos saanut mennä“, sanoo nuori nainen ujosti hymyillen.
Alyona joutui orpokotiin kolmevuotiaana yhdessä viisivuotiaan veljensä Alikin kanssa. Orpokodista molemmat joutuivat koulukotiin. Sen jälkeen he opiskelivat Krasnojarskissa. He palasivat Tuvaan ja yrittivät mennä yöpymään vanhaan koulukotiinsa.
”Mutta koulun päättäjäiset olivat ohi. Meille sanottiin että menkää minne vain, vaikka kadulle”, muistelee Alik, joka pitelee Udumbaria sylissä. ”Olimme yötä töissä.”
”Jos en saisi lapsilisiä, en tiedä, miten pärjäisin. Ei olisi rahaa vuokraan. Täällä ei selviä niin pienellä palkalla.” Alyona hymyilee. Sisarukset eivät ole saaneet valtion asuntoa. ”Yhdeksän vuotta sitten tein ilmoituksen oikeuteen. Vanhin lapsi oli pieni, mutta menin sinne hänen kanssaan, ei ollut ketään, joka olisi katsonut hänen peräänsä. Tuomari sanoi minulle: ’Te olette kaikki niin orpoja, tulette lasten kanssa kaikkialle… Ihan kuin teillä ei olisi paikkaa minne mennä.’ En pitänyt siitä, miten hän puhui minulle.”
Äiti ja lapsi joutuivat nukkumaan asuntolassa.
Yksi viimeisimmistä tilastoista, joissa Tuva oli jälleen hännillä, on orpojen asumisen rahoittaminen. Viimeisen vuoden aikana alle prosentti orvoista sai asunnon. Tilastot tulevat tutkintaviranomaisilta.
”Todella moni laitoksesta tuleva menee kadulle nukkumaan”, sanoo Alyona. ”Ei ole paikkaa missä asua, kuljeskelevat ympäriinsä vaihtaen yöpaikkoja. Tämän vuoksi alkavat ryyppäämään.”
Sitten hän alkaa puhua politiikasta. ”Haluttaisiin normaali ihminen [johtajaksi]. En ole nähnyt normaaleja ehdokkaita. Haluan, että meillä olisi toinen puolue kuin Yhtenäinen Venäjä kaikkialla. Mielestäni paras puolue on KPRF [kommunistinen puolue]. Luulen, että jos joku siitä puolueesta olisi johtaja, kaikki muuttuisi. Luin netissä mielenosoituksesta Navalnyin puolesta. Menisin muuten, mutta lapset… Katsoin hänen videonsa [palatsista], siinä on totuus. Se, mitä hänelle tehdään, on laitonta.”
Paraatiin on kymmenen päivää. Kaduille tuodaan sotakalustoa. Kadettikurssilaiset sekä siviilikriisinhallinnan ministeriön alaiset asettuvat riveihin. Pieniä reppuja selässään kantavat lapset ihailevat hevosia. Heidän äitinsä videokuvaavat kaiken.
”Tänä vuonna valmistaudutaan tosissaan. Muualta Tuvasta saapuu paljon ihmisiä. Oi, onpa hänellä monta mitalia…. Neljä. Olikohan hän Afganistanissa?” Tatiana Vladimirovna katsoo sotilasriviä ja pyyhkii kyyneleitä.
Hänen perheestään kulkueeseen osallistuu kaksi poikaa ja sisarentytär. ”Sotilaaksi ryhtyminen kulkee meillä suvussa. He aina sanovat minulle että ’Rauhoitu äiti’.”
Tatiana on itse kotoisin Tšadanaasta. Hän oli ensihoitajana ambulanssissa 30 vuotta. Paraatiharjoituksen aikana hän kuiskailee minulle.
”Lapset kasvoivat, mies kuoli. Yritin saada töitä kaksi kertaa, mutta eivät ottaneet minua, sanoivat että olen liian vanha. Olen 60-vuotias, mutta olenhan vanhentunut.” Tatiana vetää baskeriaan rauhattomasti ja korjailee harmaita kiharoitaan. Hän katsoo kulkuetta ja kuiskaa ”Nykyään on rankkaa. Pärjään onneksi eläkkeelläni, mutta monilapsiperheet elävät köyhyydessä. Oi, tuossa on todella vakava eversti. Minä tunnen heidät kaikki.”
Taustalla kuuluu käsky: ”Seisokaa tyytyväisinä. On koko kansan juhla. Koko Venäjän Federaation.”
Kysyn Kara-oolista. ”Äänestin vastaan, koska en pidä hänestä. Hän sairastui koronaan. Oli viisi päivää karanteenissa. Käski päästää hänet pois. Kaikki muut ovat kaksi viikkoa sairaana, mutta hän… Siitä kaikki paska lähtikin. Sitten hän sairastui toisen kerran. Ei voi toimia noin, jos on tasavallan presidentti.”
Pientareella seisoo yksinäinen vanha mies pidellen ruokakassia selän takana, paraatia katsellen. Hän nojaa tienviittaan ja itkee.
Kadun toisella puolella paraatista on shamaanien vastaanotto. Metalliportin takana on jurtta. Ovi on raollaan ja sisältä kuuluu rumpu. Täällä on myös pääshamaanin toimisto. Seinällä roikkuivat muotokuvat: Putin, Šoigu, tyhjä tila sekä Kyzylin pormestari Sagaan-ool. Tyhjän tilan kohdalla oli ennen Kara-oolin kuva. Shamaanit reagoivat muutoksiin ja ottivat sen pois.
Sataa kaatamalla. Kuistilla katoksen alla kyykkää mies tuijottaen lattialaattoja. Laittaa piimäpullon katosta tippuvan veden alle ja odottaa, että se täyttyy. ”Hänellä on jano”, kommentoi takaa penkillä istuva shamaani.
”Elämässä voi olla mustia ja valkoisia raitoja. Joskus luokseni tulee poika äitinsä kuoleman jälkeen. Ei pysty elämään. Selitän hänelle, että ennemmin tai myöhemmin elämän on jatkuttava”, selittää Zoja-niminen shamaaninainen, joka asettaa höyhenhattua päänsä päälle. ”Kuljeskelen keskustassa ja tapaan sattumalta ihmisiä. Mikä sinun nimesi on? Kuinka vanha olet? Miksi elämäsi on tällaista?”
Zoja tarkoittaa humalaisia. Välillä hän törmää kadulla apua tarvitsevaan, jotkut tulevat shamaanin vastaanotolle. Hän sytyttää katajanoksan ja levittää pieniä kiviä. Jurtan katon alta riittejä tuijottaa siipensä levittänyt, sarvipäinen täytetty kotka.
Fedor kuuntelee Zojaa huumaantuneena. Hän on pukeutunut sinipunaiseen urheiluasuun ja RUSSIA-lippikseen. Hän on saapunut Kyzyliin Volgogradin alueelta. Hän on aloitteleva shamaani. Hän sanoo, että ”kolmas silmä on avautunut”.
Zoja on sitä mieltä, että Fedor on ”kohtalon lähettämä”. Fedor opettelee rummun käyttöä, pyörii ympyrää ja kutsuu piruja. Transsin jälkeen hän siristää silmiään ja keinuu puolelta toiselle.
Jurtassa viereemme istahtaa nuori nainen Ak-Dovurakista, kuuden tunnin ajomatkan päästä. ”Erosimme mieheni kanssa, siitä asti kaikki meni huonosti”, nainen itkee. ”Toivon, että minua autettaisiin. Tiedän, että tämä auttaa todella paljon.”
Vaikka suurin osa uskovaisista tuvalaisista ovat buddhalaisia, ikivanhalla shamanismilla on kunniapaikka. Siihen uskotaan. Kaupungin laidoilla on ”voiman paikkoja”, korkeita kohtia, joissa autonkuljettajat pysähtyvät ja sitovat oksaan värikkään nauhan tai liinan.
”Monet tulevat ja haluavat shamaaniksi. Tämä on raskasta aikaa”, sanoo nuori shamaaninainen kirkkaanoranssissa asussa ja vaaleanpunaisia helmiä kasvoissaan. ”Kolmas koronaviruksen aalto ei säästä ketään. Venäjä on sodassa kaikkien kanssa. Täytyy pärjätä jotenkin.”
Shanghai-niminen asuinalue kärsi vakavista tuhoista vuosien 2011 ja 2012 maanjäristyksissä. Episentrumi oli sadan kilometrin päässä Kyzylistä, voimakkuudeltaan 8,5 Richterin asteikolla.
Ihmiset siirrettiin Shanghaista vasta puoli vuotta sitten. Talot purettiin ja jäljelle jäi kaatopaikka. Alueella lojuu huonekalujen osia, vaatteita ja kirjoja. Täällä on jäljellä kaksi ja puoli taloa ja niissä asuu ihmisiä. Puolikkaassa talossa on ulkoseinän tilalla vaaleansininen viinirypälekuvioinen tapetti.
Harmaa koira pureskelee muoviastiaa. Koira on nälkiintynyt, ikään kuin vatsa olisi vedetty sisäänpäin, kylkiluut ulospäin. Kymmenisen metrin päässä, naamioituneina roskiin, on kymmenen muuta harmaata koiraa. He eivät anna lähestyä vaan vetäytyvät ulisten maahan. Nämä koirat ovat hylättyjä, uusiin asuntoihin muuttaneiden jättämiä.
Kirkkaimmin näkyvät kontrastit. Miten puhdas on pitkä rantabulevardi, joka on nimetty puolustusministerin isän Kujuget Šoigun mukaan. Miten teatterin portaita keskustassa puhdistaa vaahtoavalla pesuaineella yhdeksän ihmistä kerralla. Ja miten puretun Shanghain tilalla koirat syövät muovia ja muuta syötäväksi kelpaamatonta jätettä. Miten ihmiset elävät jätteen päällä.
Menemme sisään taloon, jonka vieressä on pelkkä ikkunalla varusteltu seinä. Meidät ottaa vastaan kookas äijä nimeltä Vladimir Andji yllään pipo ja lämmin takki.
“Olen ollut ilman sähköä, ilman mitään, jo vuoden”, hän sanoo. ”Laitan ruokaa leivinuunissa. Pelottaa, tietenkin, kodittomia ympärillä. Täytyy tapella heidän kanssaan. Vahdin täällä. He ryyppäävät talon takana, minä riitelen heidän kanssaan. Ennen oli lähellä vesiposti, nyt joutuu hakemaan vettä kauempaa.”
Andji vammautui vuoden 1988 Spitakin maanjäristyksessä. Hän asuu vaimonsa kanssa. He laittavat lampun päälle vain ruokailun yhteydessä, säästääkseen paristoja. Nukkuvat patjalla lattialla. Ruoka, myös liha, säilytetään kylmässä eteisessä, ettei se mene pilalle. Useimmiten he ostavat ruoan samana päivänä syötäväksi.
Kun keskustelemme, kymmenen metrin päässä ajavat sotakoneet. Kysyn Andjilta, meneekö hän katsomaan paraatin harjoitusta.
”Minun täytyy vartioida taloa”, sanoo Andji. ”Pihalleni tullaan ryyppäämään. Niin katson ikkunasta koko päivän. Ihmiset kysyvät, eikö taloani ole vielä poltettu. Sivulliset varoittavat, että niin voi tapahtua ’ongelmallisten’ poistamiseksi.”
Andjin perheestä tuli ”ongelmallinen”, koska heille annettiin asunto, joka oli jaettu toisen perheen kanssa kipsilevyllä. Asunto oli kaupungin laitamilla. He kieltäytyivät. ”Minulta puuttuu munuainen, käyn joka aamu sairaalassa, olen siihen sidottu loppuelämäkseni.”
”Toivomme suuria uudelta hallitukselta”, sanoo mies ja nostaa pipoa otsalta. ”Mutta heillä on muitakin ongelmia kuin me.”
Sergei Ivanovitš on Andjin naapuri. Vaimonsa kuoltua hän asuu yksin korkean aidan takana. Kotoa löytyy viisi kissaa.
”Tytär otti kulkukissan, se sai poikasia, säälittää häätää kadulle.” Mies hymyilee katsoen hellästi häntänsä kanssa leikkivää kissaa. Ulkona häkeissä hänellä on kolme koiraa, yksi on sidottu portin viereen. Koirat jäivät muuttavien naapureiden jälkeen. Sergei Ivanovich otti koirat hoiviinsa, ja koirat vartioivat häntä.
Ennen Sergei oli töissä miliisissä. Kyzylissä hän on asunut lapsuudesta asti. Vanhemmat muuttivat Tuvaan Krasnojarskista 50-luvulla, kun isä sairastui tuberkuloosiin ja hänelle suositeltiin vuoristoilmastoa.
”Näin vaihdettiin huono huonompaan”, Sergei sanoo. ”Syy siihen, miksi meille ei tarjottu uutta asuntoa, on tavallinen nationalistinen inho etnisiä venäläisiä kohtaan. Minua ei edes lisätty listaan.”
Astumme sisään taloon. ”Juuri 31. joulukuuta minulla rikottiin ikkuna ja varastettiin ruokaa ja tavaroita”, Sergei kertoo. ”Tulin esille kiväärin kanssa, he pelästyivät, juoksivat pakoon.”
Eläkeläinen on varma, että hänen luokseen murtauduttiin hänen venäläisyytensä takia, eikä sen takia, että olisi ollut varastettavaa. Sergein mielestään arkipäivän nationalismi on läsnä Tuvassa kaikkialla, esimerkiksi joukkoliikenteessä. Etnisiä venäläisiä oli Tuvassa vuonna 2010 vain 16 prosenttia, ja paikallisten mukaan viime vuosina poismuutto on jatkunut.
”Voivat loukata, näyttävät hävyttömiä käsimerkkejä. Siskoni oli töissä terveysaseman kirjanpitäjänä, ja johtava lääkäri sanoi hänelle: ’Olette jo eläkeiässä ja meillä on paljon nuoria asiantuntijoita. Kannattaa jättää eroanomus.’ Ja tätä on kaikkialla. Tuttuni on yrittäjä, hänellä on kaksi tai kolme kauppaa. Hänen poikansa oli valtion rangaistuslaitoksessa töissä. Tuvalainen johtaja sanoi hänelle: ’Tiedätkö, minun pitää ottaa oman maalaiseni töihin. Lähde, tai pilaamme maineesi.’ On sääli, että nämä asiat eivät kiinnosta suojeluviranomaisia. Se johtaa tällaiseen.”
Sergei Ivanovitš heiluttaa kättään ja katsoo ulos korjatusta ikkunasta.
Marat, paikallisen 108-oppositiokanavan kameramies, saattaa meidät autolla Tšadanaahan ja Ak-Dovurakiin. Tšadanaa on Šoigun kotikaupunki. Ak-Dovurak on tasavallan toiseksi suurin kaupunki.
Marat seuraa tietä. Ympärillä on vuoria. Maa on oranssia, ihan kuin palanutta, huiput taas lumen peitossa. Pysähtelemme usein, sillä tien yli kulkee välillä lampaita, välillä lehmiä, välillä kettu.
Pari päivää sitten Marat kuvasi Kyzylin keskustassa kaupungin kevätkasvillisuutta. Sivusta lähestyi humalainen ja iski saksilla kaulaan. Marat pelastui paksun takin korkean kauluksen vuoksi. Hyökkääjä pidätettiin, mutta teosta nostettiin syyte pelkästä ”huliganismista”.
Marat hymyilee muistellessaan: ”Ennen tällaista ei ollut. Yleensä humalaiset koskettelevat kameraa ja häädän heidät pois. On humalaisia, joilla on asunto, mutta he eivät asu siellä. Heille ei sovi sellainen elämä enää. Ja on kodittomia, Kyzylissä heitä on enemmän kuin muualla, muualla on enemmän alkoholisteja. On korkeakoulutettuja kodittomia, joilla ei ole töitä eikä rahaa, ja eläke on pieni. Joskus omat lapset häätävät pois. Lapsuuden naapurini on Afganistanin sodan veteraani, hän joi joka päivä. Mutta hän ei saanut asuntoa. Kun hän kuoli, lapset saivat tontin. Mutta tontti oli jo rekisteröity jonkun toisen nimeen.”
Tšadanaassa on kaikkialla puolustusministerien kuvia. Mainostauluissa, paikallisessa kulttuuritalossa. Niissä lukee: ”Olemme ylpeitä!” Tämä on tuvalaisten viesti Šoigulle.
Šoigun perheensä talo on nyt museo. Ylpeä opas esittelee sängyn, äidin laukun, perheen valokuvat. Lasin takana on juhlaunivormu ja kenraalin lakki.
Vähän aikaa sitten Tšadanaassa oli kilpailu parhaasta Šoigua esittävästä piirroksesta. Šoigu ratsastaa. Taidemaalari-Šoigu. Kauas katsova Šoigu.
Kilpailun voitti paikallisen taidekoulun opettaja. Hänen taulussaan poika käsi lipaalla katsoo ylöspäin Šoiguun.
”Hän yksin tekee jotain tasavallan eteen”, selittää Marat. ”Siksi Kyzylissä on puolustustoimintaa ja Tšadanaahan suunnitellaan sellaista myös. Se tuo työpaikkoja, ihmiset maksavat 200 000–300 000 päästäkseen puolustusvoimiin töihin. Muuttavat koko alueelta. Ennen oli helpompaa: jos paperit oli kunnossa, ei ollut tuomioita, olit puhdas, et polttanut etkä juonut, pääsit sisään. Mutta nyt on todella vaikeaa päästä. Mutta puolustusvoimat on Tuvassa ainoa vakaa tulonlähde.”
Ak-Dovurak on vielä kauempana Kyzylistä, 300 kilometrin päässä. 70-luvulla kaupunki toimi asbestin tuotantolaitoksen ympärillä. 90-luvulla omistajat vaihtuivat yksi toisen perään ja moni menetti työpaikkansa. Nyt tehdas hajoaa pala palalta. Rakennus näyttää kärsineen maanjäristyksestä. Todellisuudessa sen purku on alkanut.
”Olen yli seitsemänkymppinen ja eläkkeeni on 15 000 ruplaa. Tietenkään se ei riitä. Emme ole yksin vaimon kanssa, vaan meillä on lapsia ja lapsenlapsia. Heitä täytyy auttaa. Teemme töitä, jotta voisimme auttaa”, sanoo Kylyn-ool Mongush, asbestitehtaan veteraani, entinen osaston johtaja. ”Viimeinen tehdas hajoaa, se käy sääliksi. Teimme siellä paljon töitä. Omistaja vaihtui, nyt toiset ovat johdossa. Mitä voimme tehdä? Täytyy jotenkin elää. Kun Neuvostoliitto hajosi, perustimme vaimon kanssa kaupan ja teemme siellä edelleen töitä.”
Heillä on pieni lastenvaatekauppa. Talon vieressä leikkivät lapset kurkkivat ikkunasta rapun katoksen vieressä. He kaivavat kepeillä kuoppaa asfalttiin.
Täältä halutaan pois. Edes Kyzyliin, ei välttämättä ”Sajanin vuoriston taakse”. Asukkaiden mukaan syrjäseutujen alueet ovat jääneet jälkeen kehityksessä: ”Olemme 90-luvulla. Siksi täällä on vaarallisempaa.”
”Lastenkodin kaverilla meni myös huonosti”, muistelee Marat. ”Joutui vankilaan. Tappo, alkoholi.”
Marat itse joutui lastenkotiin äidin alkoholismin vuoksi. Hän kasvoi ottoperheessä veljensä kanssa. ”Kun meidät adoptoitiin, he sanoivat, että minulla on veli, eikä meitä saa erottaa. Siskoni oli täysi-ikäinen ja jäi äidin luokse. Siskolla on nyt kolme lasta. Mutta hänellä on, miten sanoisin… Vähätuloinen perhe. Nyt hän juo myös.”
Syksyllä 2019 Tuvassa oli vaalit. Valittiin edustajia Suureen Khuraliin, tasavallan parlamenttiin. Viralliset tulokset olivat seuraavat: Yhtenäinen Venäjä sai 30 paikkaa, Venäjän liberaalidemokraattinen puolue (LDPR) kaksi paikkaa.
”Tulin sillä bussilla”, sanoo Almira, 108-kanavan toimittaja ja Maratin työkaveri. ”Minä, joka asun Tuvassa. Mutta et voi kuvitellakaan, miten peloissani olin.”
Almira laittaa sokeria kahviin ja pitää puhelinta korvalla – taas joku pyytää apua. ”Ihmiset soittavat ympäri vuorokauden. Olemme ainoita, jotka voivat reagoida.”
Joskus huolet ovat arkisia: ”Vessa on tukossa, kukaan ei korjaa sitä.” Joskus soittaja pyytää apua, koska pihalla on koiria eivätkä he tiedä, mitä tehdä.
Almira jatkaa bussitarinaansa: “Krasnojarskista ja Abkanista tänne kuskattiin tarkkailijoita. Abkanissa osa laitettiin autoihin, koska osattiin jo odottaa jonkinlaista sabotaasia. Minä ajattelin, että olen toimittaja, otan kameran esiin, mitä he voisivat tehdä? Paeta. Yleensä näin tapahtuukin. Me saavuimme Kyzylin ja Krasnojarskin alueen rajalle. Siellä meidät piiritti noin 40 ratsastajaa. Vielä sellaisessa paikassa, missä ei ole puhelinyhteyttä.”
Piirittäjien kasvoilla oli maskit. He koputtivat bussin ikkunoihin ja puhkoivat renkaat, Almira kertoo.
”Pelkäsin, että jos avaamme oven ja alamme puhua heidän kanssaan, tulee kieliongelmia, sillä tarkkailijat olivat kaikki venäläisiä, minä olin ainoa tuvalainen. He käännyttivät meidät ja käskivät lähtemään. Etulasista näin Taimir Syryglarin [tasavallan hevosurheiluyhdistyksen johtaja]. Hänellä ei ollut maskia. Nykyään hän on Sut-Holin alueen edustaja.”
Medialle antamissaan kommenteissa Syryglar syytti kaikesta toimittajia ja tarkkailijoita: ”He estivät kulun tiellä, huusivat, loukkasivat ihmisiä, näin kaiken omin silmin. Ihmiset, jotka ajoivat tiellä, yrittivät rauhoittaa heitä kaikin voimin, jotta ei syntyisi tappelua.”
Miksi bussi piti kaapata nimenomaan rajalla?
”Se oli tarkoituksenmukaista”, sanoo Almira. Hän ottaa esiin paperin ja piirtää bussin sijainnin. ”Jos he olisivat hyökänneet Krasnodarin puolella, niin Krasnodarin poliisi olisi ollut vastuussa. Nyt tutkinta on käynnissä Tuvassa, eikä se ole vieläkään tullut päätökseen”
Tarkkailijat pääsivät kuitenkin seuraamaan vaaleja, Almira kertoo.
”Vaaliuurnat kannettiin vaalipisteiltä, tarkkailijoiden edessä ei avattu mitään. Monet tuttuni sanoivat, että eivät äänestäneet Yhtenäistä Venäjää eivätkä LDPR-puoluetta. Yhdessä vaalipisteessä oli esimerkiksi mukana tuntematon ehdokas. Hän on siivooja, kukaan ei tunne häntä. Siellä oli myös Yhtenäisen Venäjän nykyinen edustaja. Sinne tuli kansallistasolta katsomaan laskentaa kaksi kansanedustajaa, Sergei Natarov LDPR-puolueesta sekä edustaja KPRF-puolueesta. Vaalilautakunnan jäsenet eivät voineet muuta kuin laskea heidän edessään. Ja monesta edustajasta voitti tämä tuntematon ehdokas.”
Kara-Sal voitti vaalit kokonaisuudessaan, mutta tällä vaalipisteellä voitti tämä tuntematon ehdokas. Mistä se kertoo?
”Ihmisille oli ihan sama, ketä äänestää. He eivät todellakaan tunne tätä ihmistä, hänestä ei edes ollut valokuvaa. Ja häntä äänestettiin vain yhdestä syystä. Koska hän ei ole Yhtenäinen Venäjä.”
Almiran mukaan kaikki odottavat nyt, miten käyttäytyy tasavallan johtajan sijainen, Kyzylin entinen pormestari Vladislav Hovalyg. Toivo muutoksesta on heräämässä, erityisesti 14 vuoden yksinvaltiaan kauden jälkeen. Hovalyg on jo erottanut koko tasavallan johdon.
”Kara-oolin aikana oli todella raskasta. 14 vuoden ajan koko tasavalta pelkäsi hänen kahta veljeäään, Leonid ja Jurij Kara-oolia. Leonid on Sotaveljeys-veteraanijärjestön johtaja, joka jäi kiinni huumeista.”
Leonid Kara-ool pidätettiin elokuussa 2006 Krasnojarskin lentokentällä, ja häneltä takavarikoitiin 2,68 kiloa hasista.
”Jurij taas on ollut Suuren Khuralin edustaja vuodesta 1998 asti. Koko ajan he käyttäytyivät täällä, miten halusivat.”
Kala mätänee päästä alkaen. Miksi ihmiset täällä ovat köyhiä? Yksi syy on se, että asuminen on todella kallista. Asunnot maksavat 5–6 miljoonaa ruplaa. Hiili on todella kallista. Yksi tonni hiiltä maksaa 3 500 ruplaa Kyzylissä, syrjäseuduilla jopa 6 000 ruplaa, kuljetus mukaan lukien. Kodinlämmitykseen talvella tarvitaan 10–15 tonnia. Siksi hiilisäkeillä on täällä suuri kysyntä. Se kertoo siitä, että ihmiset ovat tosi köyhiä. He eivät voi ostaa tonnia, koska heillä ei ole rahaa. He ostavat säkin 250 ruplalla ja vievät sen pulkalla kotiin.
”Kaikki, mitä tapahtuu Tuvassa, johtuu väestön jakautuneisuudesta klaaneihin”, toteaa Almira. ”Jo vuosia tasavaltamme on ollut Venäjän köyhin. Köyhiä, köyhiä, köyhiä… Edes Šoigu ei voi tehdä asialle mitään. Haluaako hän edes?”
