Nuori leski saa kuulla, että hänen 5-vuotiaalla pojallaan on leukemia. Pojan selviytyminen riippuu luuydinsiirrosta, mutta siihen äidillä ei ole varaa. Äiti koputtaa appiukkonsa huvilan ovea saadakseen tältä apua. Menestyksettä: appi ei ole koskaan tunnustanut naisen ja poikansa avioliittoa, ja lisäksi tämä vielä tuomitsee naisen siitä, että hän oli syyllinen auto-onnettomuuteen, jossa poika menetti henkensä. Epätoivoisena nainen turvautuu työnantajaansa, joka omistaa rakennusyrityksen, ja anelee tätä antamaan hänelle lainan – syytä kertomatta. Varmana siitä, että naiset ovat rahasta valmiita kaikkeen, mies suostuu yhdellä ehdolla: naisen on vietettävä yö tämän kanssa. Nainen myöntyy.

Tästä ”mustasta yöstä” kumpuaa tuskainen rakkaustarina, joka jatkuu kahdeksankymmenen puolentoista tunnin jakson ajan. Sarja Las mil y una noches (Binbir Gece) esitettiin ensimmäistä kertaa MegaTV-kanavalla Chilessä vuonna 2014, ja sen katselijamäärä rikkoi kaikki ennätykset. (1)

Vaikka Chile muun Latinalaisen Amerikan maiden tavoin tunnetaankin mieltymyksestään romanttisiin melodraamoihin, tämä tarina on ainutkertainen: sankareiden nimet eivät nimittäin olekaan Rosa ja Ricardo, vaan Sheherazade ja Onur. Ja kun tulee ensisuudelman hetki – kahdenkymmenenkahdeksan jakson jälkeen – taustalla häämöttävät Istanbulin maamerkit.

Las mil y una noches -sarjan menestyksen vanavedessä kymmenet turkkilaissarjat valtasivat Latinalaisen Amerikan tärkeimpien yksityisten tv-kanavien ruudut. Ja menestyivät yhtä hyvin.

Vuonna 2014 ¿Que culpa tiene Fatmagül? (Fatmagül’ün suçu ne?), tarina nuoresta naispaimenesta, jonka perheensä kunnian pelastamiseksi oli pakko naida raiskaajansa, nousi Latina-kanavan katselluimmaksi ohjelmaksi Perussa.(2) Kolumbiassa Elif-sarja, joka kertoo hylätyn pikkutytön seikkailuista äitiään etsimässä, pysyi ruuduilla yli neljä vuotta (2016–2020) ja jaksoja esitettiin yhteensä 1 150. Se oli ulkomaisten tuotantojen ennätys.

Aikamatka 1980-luvulle

Näiden saippuasarjojen suosio nosti Turkin muodin huipulle. Vastasyntyneet alkoivat saada nimiä kuten Elif, Fatmagül ja Ibrahim. Someen syntyi uusia fanisivuja, joilla seurattiin näyttelijöiden elämää. Jotkut jopa matkustivat kuvauspaikoille: vuonna 2018 matkatoimistot laskivat, että Latinalaisesta Amerikasta Turkkiin suuntautunut turismi kasvoi 70 prosenttia. (3)

Jopa Venezuelan presidentti Nicolás Maduro käväisi suosikkisarjansa Resurrección: Ertugrul (Diriliş: Ertuğrul, historiallinen tuotanto Osmanien imperiumin noususta 1600-luvulla) kuvauspaikalla oltuaan mukana Recep Tayyip Erdoğanin virkaanastujaisissa 2018.

Miten turkkilaissarjojen suurmenestystä Latinalaisessa Amerikassa pitäisi tulkita, kun alue kuitenkin tunnetaan telenovelojen luvattuna maana?(4)

Guillermo Orozco Gómez, viestintätutkija Guadalajaran yliopistosta, sanoo, että turkkilaissarjat ovat eräänlainen aikakone: niissä käytetään 1980-luvun klassisen telenovelan kaavaa. Useimmat niistä kertovat vaatimattoman tytön ja rikkaasta perheestä tulevan miehen mahdottomasta rakkaudesta. Orozco Gómezin mukaan ne yhdistävät tämän kertomuksen ”hyvin konservatiiviseen ja siveelliseen” maailmankuvaan. Niiden sisältö on tiivistetysti ”perhe, työ ja perinne”. Ei puhettakaan, että näytettäisiin yhtään paljasta pintaa: korkeintaan suudelma (ja sekin vasta useiden jaksojen jälkeen) tai paljonpuhuva hyväily.

Toinen nykyisten turkkilaisten saippuasarjojen ja alkuperäisen telenovelan yhtäläisyys on se, että hyve, joka ruumiillistuu sankareissa, voittaa aina. Appensa kuoleman jälkeen pieni Elif löytää lopulta äitinsä ja saa huomata perivänsä yhden maan suurimmista omaisuuksista. Sheherazade pelastaa poikansa ja Onur katuu aiheuttamaansa kärsimystä. Fatmagülin raiskaajat, jotka onnistuivat ostamaan hänen perheensä hiljaiseksi, päätyvät telkien taakse. Usein tarina päättyy kaiken kukkuraksi onnelliseen avioliittoon.

Kukkatalo ja milleniaalien telenovelat

Latinalaisamerikkalaiset tuotannot puolestaan ovat siirtyneet uudelle aikakaudelle.

”Telenovelat ovat vapautuneet”, analysoi Orozco Gómez. ”Monet niistä ovat avautuneet käsittelemään seksuaalisuutta.”

Kukkatalo, meksikolainen komedia, jota Netflix on esittänyt vuodesta 2018 lähtien, on tehnyt seksuaalisuudesta pääaiheensa. Sarja kertoo Moran perheen kommelluksista. He ovat arkkityyppisiä ulkoisesta vaikutelmasta pakkomielteen tehneitä meksikolaisporvareita. Ensimmäisen kauden kolmessatoista jaksossa esiin kuitenkin nousee salaisuuksia, jotka voisivat vahingoittaa heidän mainettaan. Heti ensimmäisessä matriarkka Virginia de la Mora, ironisesti siis nimeltään ”moraalin” Virginia, saa selville, että hänen miehensä pitää rakastajattarensa kanssa transvestiittikabareeta. Seuraavaksi hänen poikansa tunnustaa, että tällä on suhde perheen kirjanpitäjän kanssa, ja lopulta Espanjasta palaa Virginian vävy, joka on vaihtanut sukupuolta. Koko ensimmäisen tuotantokauden Virginia de la Mora tekee kaikkensa säilyttääkseen normaaliuden julkisivun naapurien silmissä säälittävältä vaikuttamisen uhallakin.

Satirisoimalla latinalaisamerikkalaista puritanismia sarja paljastaa myös seksuaalisuuden moninaisuuden. Joskus suorasukaisillakin kohtauksilla. Jo ensimmäisessä jaksossa nähdään yhdyntä ja kahden miehen välistä suuseksiä. Kaksikymmentä vuotta sitten moista ei olisi voinut edes kuvitella. Ainoa vanhan siveyden jäänne on matriarkkaa esittävä näyttelijätär Verónica Castro, meksikolaisen Televisa-kanavan saippuasarjojen tähti: 1980-luvulla kanava oli tärkein espanjankielisten telenovelojen tuottaja.

Verónica Castron paluu Kukkatalon näyttämölle merkitsee telenovelan aikakauden vaihtumista. Kun hän ennen esitti tuhkimotyyppisiä rooleja, nyt hän polttaa salaa marijuanaa unohtaakseen perhekatastrofin. Tai – vielä pahempaa! – hän myy sitä kauppansa kukkakimppuihin sujautettuna välttääkseen konkurssin.

El País -lehden haastattelussa Verónica Castro tunnusti, että hänen täytyi ”antaa periksi” esittääkseen tällaisia ”kieroumia” tv-ruudulla.(5) Hyvin vapaamielinen saippuasarja vetoaa ensi sijassa nuoreen yleisöön, mikä onkin tuottanut sille nimen ”milleniaalien saippuasarja”.

Orozco Gómezin mukaan telenovelojen modernisoituminen ei kuitenkaan tarkoita yleisön mentaliteetin muuttumista. Pikemminkin se johtuu sarjojen uudesta kaupallisesta strategiasta. Suhde yleisöön muuttui sen jälkeen, kun sarjojen ja elokuvien on demand -palvelut alkoivat 2000-luvulla.

”Aikaisemmin telenovelat pakottivat ihmiset rytmiinsä varmistaakseen heidän uskollisuuden”, selittää Orozco Gómez. ”Nyt Netflixin myötä yleisö on ottanut vallan. Se voi katsoa viisi jaksoa putkeen tai yhden joka viikko, aivan mielensä mukaan. Jokaisen jakson voi myös katsoa erikseen, koska ne eivät enää ole riippuvaisia toisistaan.”

Ohi on siis aika, jolloin perhe kokoontui rituaalinomaisesti kello 20 katsomaan illan saippuasarjaa. Siitä todistaa telenovelojen suosion lasku: kun Televisa-kanavan suurimmat menestykset 1990-luvulla saivat noin 40 prosenttia yleisöstä, nykyisin niillä on vaikeuksia ylittää 15 prosenttia. (6)

Selviytyäkseen telenovela yrittää kansainvälistyä. Se liittoutuu espanjankielisen Telemundo-kanavan tapaisten yhdysvaltalaisyhtiöiden kanssa. Tarvitaan uutta estetiikkaa.

Käsikirjoittaja Cecilia Percy, joka työskentelee RCN-kanavan ja Disneyn yhteistuotannoissa, selittää, että hänen täytyy yhä useammin lyhentää jakson pituutta ja kiihdyttää saippuasarjojensa rytmiä.

”Enää ei ole tunteen vaan toiminnan aika”, hän tiivistää. ”Meistä tulee yhä riippuvaisempia siitä, mitä ulkomailla tehdään.”

Telenovelojen tuottajat innovoivat, jotta he pystyisivät vastaamaan uusiin vaatimuksiin. Näin syntyivät 2000-luvulla narcnovelat, huumekartellien innoittamat sarjat. Latinalaisessa Amerikassa ne herättivät polemiikkia rikollisten ”sankarillistamisen” vuoksi, mutta ne menestyivät ulkomailla, eritoten yhdysvaltalaisella Telemundo-kanavalla.

Vuoden 2008 sarja Paratiisin porteilla (Sin senos no hay paraíso) kertoo prostituoidusta, joka yrittää liittyä rikkaaseen kokaiiniorganisaatioon, ja se sai katselijoista 28 prosentin osuuden. Kaksi vuotta myöhemmin ensimmäinen osa sarjasta Etelän kuningatar (La reina del Sur), joka oli saanut innoituksensa meksikolaisen huumesalakuljettaja Sandra Ávila Beltránin elämästä, saavutti ennätykselliset 2,4 miljoonaa katsojaa. Sitä seurasi vuonna 2012 El patrón del mal (”Pahan isäntä”), elämäkertasarja kolumbialaisesta huumekauppiaasta Pablo Escobarista. Sen näki 2,2 miljoonaa ihmistä.

”Nämä sarjat vastaavat amerikkalaisia kliseitä Latinalaisesta Amerikasta: huumeita, väkivaltaa ja korruptiota. Ne vastaavat myös pohjoisen esteettisiä kriteerejä”, selittää Cecilia Percy.

”Hipsterien ghetto”

Toinen hiljattainen innovaatio ovat bionovelat, jotka kertovat paikallisten suuruuksien elämästä. Vuonna 2019 Netflix tuotti yhdessä kolumbialaisen Caracol-kanavan kanssa historiallisen sarjan eräästä Latinalaisen Amerikan 1800-luvun itsenäistymisprosessin symbolisesta henkilöstä: sarjan nimi on Bolívar, una lucha admirable, ”Bolivar, ihailtava kamppailu”). Sen lähettämisen aattona Venezuelan presidentti varoitti yleisöä, koska hän pelkäsi, että sarja esittää ”oligarkkisen” version Venezuelan kansallissankarista Simón Bolívarista: ”Kuinka paljon valheita, loukkauksia ja saastaa he minisarjaan sijoittavatkaan?”

Huomattuaan, että jokaisen bionovelan tavoin sarja keskittyi pikemminkin päähenkilön yksityiselämään kuin tämän toiminnan poliittiseen analyysiin, hän pyysi anteeksi ja sanoi: ”He onnistuivat esittämään elävän Bolívarin, inhimillisen, herkän Bolívarin.”(7)

Vuotta aiemmin toinen bionovela, joka toteutettiin yhteistyössä Telemundon kanssa, kertoi romanttisia balladeja esittäneestä meksikolaislaulajasta Luis Miguelista, joka oli maineessa 1980-luvulla, ja myös se levisi Netflixissä ympäri maailmaa. Sarjan lähettämisen jälkeen Luis Miguelin laulujen striimaaminen Spotifyssa kolminkertaistui.(8)

”Telenovelojen uutena reseptinä on tehdä paikallisten ainesten täyttämiä tarinoita, jotka voi kuitenkin viedä ulkomaille”, tiivistää Cecilia Percy.

Vaikka tällaiset kehityskulut saavatkin telenovelan ylittämään hyvin konservatiivisen yhteiskunnan konventiot, ne myös loitontavat sen alkuperäisyleisöstään. Telenovela tuntuu menettäneen kykynsä tarjota kansalle sen omien pyrkimysten peili. Kun ensimmäiset tuotannot kuten El derecho de nacer (”Oikeus syntyä”, 1961), Los ricos también lloran (”Rikkaatkin itkevät”, 1979) tai Rosa salvaje (”Villiruusu”, 1987) heijastelivat kansan toivoa sosiaalisesta noususta, jonka saattoi kuvitella tapahtuvan vain avioliiton tai onnenpotkun avulla, nyt sarjat esittävät globalisoituneen eliitin maailmaa ja kiinnostuksenkohteita.

”Koska telenovelat on suunnattu Netflix-yleisölle, ne ovat muuttuneet hipsterien ghetoksi”, valittaa kolumbialainen televisiokriitikko Omar Rincón. Petettynä osa niiden yleisöstä (ennen kaikkea yli 45-vuotiaat naiset) on paennut turkkilaissarjojen pariin.

”Ne tulivat täyttämään telenovelojen jättämän tyhjiön”, toteaa Rincón. Hänen mukaansa niiden menestyksen pitäisi olla alalle varoitusmerkki: jos se toivoo saavansa takaisin menneen loistonsa, ”telenovelan täytyy taas ottaa melodraama avuksi”.