Armenian ja Azerbaidžanin konflikti ei ole uusi. Etnopoliittinen kädenvääntö Vuoristo-Karabahin, pienen 4 400 neliökilometrin kokoisen Etelä-Kaukasuksella sijaitsevan alueen ympärillä alkoi jo Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Reilussa kolmessakymmenessä vuodessa Neuvostoliiton tasavaltojen vastakkainasettelu on muuttunut kansainväliseksi konfliktiksi, jolle ei ole ratkaisua näköpiirissä.(1)
Vastakkainasettelun ensimmäistä vaihetta (1988–1991) voidaan kuvata kahden keskenään liittoutuneen tasavallan väliseksi kiistaksi. Tuohon aikaan Armenian päävaatimus oli miatsum (”yhdentyminen”): Vuoristo-Karabahin autonominen enimmäkseen armenialaisten asuttama alue (oblast) tahdottiin liittää takaisin Armenian sosialistiseen neuvostotasavaltaan. Alue oli tuolloin vielä osa neuvostoliittolaista Azerbaidžania, jonka päätavoitteena puolestaan oli säilyttää alueellinen koskemattomuutensa.
Neuvostojohtajat epäröivät: säilytetäänkö vallitseva tilanne (Azerbaidžanin eduksi) vai määrätäänkö itsemääräämisoikeus (Armenian eduksi)? Jahkailu johti väkivaltaisuuksiin: armenialaisvastaisia vainoja Azerbaidžanin Sumqayitissa (1988) ja Bakussa (1990), väestön pakkosiirtoja… Kannat radikalisoituivat.
Toisessa vaiheessa (1991–1994) kiista muuttui avoimeksi aseelliseksi yhteenotoksi ensin Bakun ja Vuoristo-Karabahin armenialaisten välillä (Azerbaidžanin mukaan ”separatistien”) ja sitten, vuonna 1993 Armenian armeijan liityttyä konfliktiin, valtioiden välillä. Kolmenkymmenentuhannen kuollutta vaatinut sota päättyi toukokuussa 1994 voimaan astuneeseen pysyvään tulitaukoon.
Konflikti siirtyi kolmanteen vaiheeseen, jota voidaan kutsua poliittis-diplomaattiseksi. Etusijalla oli rauhanomaisen ratkaisun etsiminen. Joulukuussa 1994 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestössä (ETYJ) perustettiin tähän tarkoitukseen Minskin ryhmä, jonka puheenjohtajina toimivat yhtä aikaa Ranska, Yhdysvallat ja Venäjä. Ne ovat siitä lähtien toimineet rauhanprosessin takaajina.
Kolmas vaihe päättyi huhtikuussa 2016 ”neljän päivän sotaan”. Status quo järkkyi ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1994 tulitauon. Armenian silloinen presidentti Serž Sargsjan tunnusti, että kahdeksansataa hehtaaria oli menetetty – takaisku ei ollut suuren suuri, mutta merkitsi kuitenkin väkivaltaisen takaisinvalloittamisen politiikan alkua.(2)
Mihinkään kompromissiin ei suostuta
Vuoristo-Karabah kuuluu entisen Neuvostoliiton alueen laajempaan ”jäätyneiden” konfliktien perheeseen. Neuvostoliitto romahti vuonna 1991 sen jälkeen, kun sen neuvostotasavallat yksi toisensa jälkeen julistautuivat itsenäisiksi. Silloin eräät alueet näiden uusien valtioiden sisällä vaativat itsemääräämisoikeutta tai toiseen tasavaltaan liittymistä.
Azerbaidžanille tällaisen haasteen esitti Vuoristo-Karabah, mutta samaan törmäsivät myös Georgia (Etelä-Ossetia ja Abhasia) ja Moldova (Transnistria). Donbassin kahden vuonna 2014 itsenäiseksi julistautuneen kansantasavallan (Luhansk ja Donetsk) itsenäisyysjulistukset voidaan yhdistää samaan Neuvostoliiton hajoamista seuranneeseen fragmentoitumisprosessiin, vaikka ne tapahtuivatkin myöhemmin.
Karabahin kysymyksellä on kuitenkin ominaispiirteensä. Itse asiassa ”separatistit” valloittivat suurimman osan vanhoja neuvostoaikaisia rajoja vastanneesta autonomisesta alueesta, mutta myös niiden naapurialueet (yhteensä seitsemän: viisi täysin ja kaksi osittain). Nämä vuoristoiset ja harvaan asutetut alueet ovat strategisesti keskeisiä. Laçınin käytävä yhdistää Vuoristo-Karabahin Armeniaan; Kelbadjarin piiri pohjoisessa puolestaan ulottuu Vuoristo-Karabahiin virtaavan vesistön alkulähteille.
Kun tilanne tänä syksynä jälleen kiristyi, Armenian asevoimilla oli hallussaan noin 13,4 prosenttia ”kansainvälinen yhteisön” tunnustamasta Azerbaidžanin alueesta. Neuvottelut pyörivät paikallaan, koska kolmen tekijän järjestyksestä ja koordinaatiosta ei päästy yhteisymmärrykseen: entisen autonomisen alueen asemasta, naapurialueiden miehityksen päättymisestä (kolme YK:n turvallisuusneuvoston päätöstä vuodelta 1993 tuomitsevat miehityksen, mutta sulkevat samalla pois mahdollisuuden turvautua voimaan sen päättämiseksi) ja siitä, että Vuoristo-Karabahin ja Armenian välille perustettaisiin turvakäytävä. Nyt kaksi turvakäytävää on perustettu.
Alueriitojen lisäksi täytyy myöntää, ettei kompromissi ollut suosiossa sen paremmin Azerbaidžanissa kuin Armeniassakaan. Neuvottelut pysähtyvät usein hallituskriiseihin. Armenian entinen presidentin Levon Ter-Petrossianille joutui eroamaan vuonna 1998 sen jälkeen, kun hän oli tukenut vaiheittaista rauhansuunnitelmaa. Vuonna 1999 useat Azerbaidžanin presidentin Heydar Aliyevin lähipiirin jäsenet puolestaan erosivat hallituksesta vastalauseeksi sopimukselle, johon sisältyi aluevaihtoja.
Azerbaidžanin kansa on myös muistuttanut johtajiaan omasta kannastaan, vaikka autoritaarinen hallinto sortaakin sitä: heinäkuussa 2020, kun jännitys Armenian ja Azerbaidžanin rajalla kiristyi jälleen, mielenosoittajat vaativat parlamenttitalolla armeijan liikekannallepanoa.(3)
Armenian pääministeri Nikol Pašinjan, joka nousi valtaan ”samettivallankumouksessa” vuonna 2018, omaksui sotaisan retoriikan vakuuttaakseen vanhat eliitit legitimiteetistään. Hän vaati esimerkiksi, että Vuoristo-Karabahin itsenäiseksi julistautuneen tasavallan edustajat pitää saada mukaan rauhanprosessiin, ja käydessään Stepanakertissa panarmenialaisten kesäkisojen avajaisissa 6. elokuuta 2019 hän julisti, että ”Artsakh [alueen armenialaisen nimitys] on Armeniaa”. Pašinjan tunsi velvollisuudekseen omaksua ne: hän ei nimittäin ollut taistellut Vuoristo-Karabahissa 1990-luvulla, joka oli ollut ehdoton vaatimus mikäli tahtoi ottaa paikkansa kansallisena johtajana.
Konflikti uhkaa levitä
Tämän syksyn vastakkainasettelut olivat vakavampia kuin ”neljän päivän sota” vuonna 2016. Vuoristo-Karabahin kaupungit – ”pääkaupunki” Stepanakert (azerbaidžanilaisille Khankendi) mutta myös Şuşa (Šuši) ja Martuni (Hodžavend) – olivat kärsineet pommituksista ensimmäistä kertaa. Vielä pahempaa oli, että laukauksia ammuttiin Armenian alueelle. Välikohtauksia tapahtui myös lähellä Vardenisin kaupunkia sadan kilometrin päässä Armenian pääkaupungista Jerevanista.
Azerbaidžanilaiset Gandžan ja Mingetšaurin kaupungit suunnilleen sadan kilometrin päässä sotatoimialueelta joutuivat puolestaan Armenian joukkojen maalitauluiksi. Konfliktin leviämisen uhka oli suurempi kuin koskaan, etenkin kun molemmat entisen etnopoliittisen vastakkainasettelun osat – varsinainen Vuoristo-Karabah ja raja-alue – olivat yhtä aikaa mukana.
Konfliktin leviämisestä on mahdoton puhua mainitsematta Turkin osuutta. Sen tuki Azerbaidžanille ei ole uusi asia. Vuonna 1993 Turkki sulki maarajansa Armeniaan. Naapurivaltioiden tai Minskin ryhmän joukossa kukaan ei puolusta yhtä voimakkaasti Azerbaidžanin intressejä. Kun vihamielisyydet alkoivat taas syyskuussa, Turkki vaati, että Azerbaidžan voittaa Armenian ja Vuoristo-Karabahin täysin. Itse asiassa Turkki on asettanut kaikille neuvotteluille yhden ehdon: armenialaisjoukkojen on vetäydyttävä kokonaan miehitettyjen alueiden lisäksi myös Vuoristo-Karabahista.(5)
Paljastui myös, että taisteluihin osallistui Syyriasta saapuneita turkkilaismyönteisiä joukkoja.(6) Vaikka harvalukuisia jihadisteja olikin osallistunut vihamielisyyksiin Azerbaidžanin puolella 1990-luvun alussa, heidän osuutensa oli silloin marginaalinen. Nyt heidän suurempi mukanaolonsa tuottaa epävakauden riskin niin Azerbaidžanille – jossa muslimienemmistö jakautuu šiioihin ja sunneihin (82 % ja 12 % väestöstä) – kuin sen naapureillekin, Georgialle ja Venäjälle (ja erityisesti Venäjän muslimitasavalloille Pohjois-Kaukasuksella).
Päättäväiseen Turkkiin verrattuna Venäjä on pysytellyt taustalla. Presidentti Vladimir Putin muistutti, että vuonna 1992 Armenian kanssa solmitun turvallisuussopimuksen mukainen sotilasapu hyökkäyksen kohteeksi joutumista koskee vain Armenian aluetta, ei Vuoristo-Karabahia. Lokakuun aikana osapuolet neuvottelivat Venäjän johdolla Moskovassa kaksi kertaa tulitauosta, mutta kumpikaan tulitauko ei astunut voimaan.
Miksi Venäjä on sitten omaksunut näin varovaisen asenteen? Eihän se esimerkiksi vuonna 2008 epäröinyt lähettää tankkejaan Georgiaa vastaan, sen yrittäessä valloittaa Etelä-Ossetian?
Todellisuudessa Venäjällä ei ole mitään yhtenäistä strategiaa Kaukasuksen konfliktien ratkaisemiseksi. Se pikemminkin reagoi aina tilanteen mukaan. Toisin kuin Georgia, joka omaksui länsimyönteisen asenteen, Azerbaidžan ei käytä alueellisen yhtenäisyytensä palauttamisessa venäläisvastaista retoriikkaa. Azerbaidžan ei myöskään ole julistanut tahtovansa liittyä Natoon tai Euroopan unioniin eikä aja ”historiallista politiikkaa”, joka perustuu Neuvostoliiton kokemusten hylkäämiseen ja ”suuressa isänmaallisessa sodassa” (natsi-Saksaa vastaan) saavutetun yhteisen voiton kyseenalaistamiseen.
Sitä paitsi Venäjää ja Azerbaidžania yhdistävät lukuisat yhteistyösopimukset, jotka koskevat muun muassa rajojen turvaamista, energiaa, Kaspianmeren luonnonvarojen käyttöä ja kuljetuksia. Venäjä ei tahdo Azerbaidžanin muuttuvan toiseksi Georgiaksi, joten se ei tee mitään, mikä voisi johtaa vastakkainasetteluun.
Azerbaidžanin ja Turkin strategisen yhteistyön tiivistyminen tuottaa Venäjälle dilemman, eikä Turkki ole toistaiseksi ollut valmis minkäänlaiseen kompromissiin. Venäjä ei kuitenkaan voi hyväksyä toisen osapuolen tappiota, vielä vähemmän Turkin suoran painostuksen vuoksi. Se merkitsisi yhtä aikaa sekä uhkaa sen vaikutusvallalle Etelä-Kaukasiassa että riskiä Lähi-idän epävakauden leviämisestä Pohjois-Kaukasian tasavaltoihin.
Nykyisin Vuoristo-Karabahin konflikti onkin ainoa tapaus Euraasiassa, jossa Venäjän ja lännen intressit osuvat yksiin. On melkein mahdoton kuvitella Donald Trumpin, Emmanuel Macronin ja Vladimir Putinin yhteistä julkilausumaa yhtään mistään, mutta Vuoristo-Karabahin sotilaallisen konfliktin viidentenä päivänä 1.10.2020 (7) Yhdysvaltojen, Ranskan ja Venäjän presidentit allekirjoittivat saman asiakirjan.
Heidän yhteinen huolensa jihadistiuhasta samoin kuin Yhdysvaltojen, Ranskan ja EU:n kasvava epäluulo Turkkia kohtaan lähentävät näkemyksiä. Mutta onko heidän tahtonsa kyllin vahva ylittämään erimielisyydet, joita heillä on käytännöllisesti katsoen kaikista muista asioista? Toistaiseksi vain yksi asia on varma: puhutaan sitten pörssistä tai geopolitiikasta, Vuoristo-Karabahin konfliktin painoarvo kasvaa hetki hetkeltä.