Tätä kirjoittaessani marras, kuoleman kuu, on päättymässä. Raja elämän ja kuoleman välillä on käynyt liukuvammaksi, edesmenneet tulleet sanoiksi ja kuviksi pyhäinpäivänä, kekrinä. Enää ei ole mehukkaan punervaa ja kuulasta syksyä, on vettyvä musta maa ja lumi, joka etelässä antaa odottaa itseään.
Päivät kaatuvat iltojen syliin. Pimeys jättää tilaa epämääräisyydelle, vielä hahmoaan hakeville ajatuksille. Tilaa kaaokselle siinä, missä järjestys
edellyttää asioiden systemaattista erittelyä, määrittelyä ja nimeämistä. Se tarkoitti taistelua kaikkea epäselvää ja epäsuoraa vastaan. Kansallisvaltiot perustuivat tähän toiseuttamiseen. Se oli sodanjulistus kaikkea irrationaalista kohtaan. – – Luonto, tämä arvaamattomuuden ja kaaoksen perikuva, mekanisoitiin elottomaksi objektiksi. Luonnonkansat määriteltiin osaksi luontoa ja rajattiin näin ihmiskunnan ulkopuolelle. Luonnon alistaminen ja rotusorto ovat marssineet käsikynkkää jo vuosituhannen puolikkaan verran. [1]
En halua kirjoittaa mitään totalisoivaa ja tyhjentävää siitä, mitä Niillas Holmbergin Halla Helle on. Mutta yksi tapa lähestyä tätä monitasoista teosta on ajatella sitä luonnoksena siitä, miten oleminen olisi järjestettävissä maailman-kestävästi. Romaanissa ei kuitenkaan keksitä pyörää uudelleen, vaan pyritään avaamaan väylä esi-isien ja -äitien tietoon ja lähestymään vilpittömin mielin sellaistakin, joka näyttäytyy modernin ajattelun lävistämälle tajunnalle äkkiseltään käsittämättömänä.
Arvokasta voi olla vain se, minkä ihminen on luonut, muokannut tai omakseen ottanut. – – Ei ole mitään Luojan luomaa koskematonta luontoa jota tulisi nöyränä arvostaa. [2]
Kulttuurintutkija Jari Ehrnroothin näkemys on erinomainen esimerkki modernista ajattelusta ja siitä, miten tiukan materialistinen maailmankuva kietoutuu haltuunottoon ja hallitsemiseen. Siitä, miten luokittelu ja omistaminen kietoutuvat toisiinsa luoden itsetuhoisen, hybrisen hirviön, fossiilikapitalismin hiekalle rakennetun moderniteetin. Sellaisen, joka ei näe luonnolla arvoa ihmiskosketuksen ja omistamisen ulkopuolella. Hirviön, joka on kääntänyt ”ihmisen” ja ”luonnon” – ikään kuin ne olisivat erotettavissa – järjestyksen ylösalaisin.
Tämä Descartesin ensimmäisenä luonnostelema subjektiuden metafysiikka leimaa koko modernia aikaa ja suurta osaa sen ajatteluperinteestä positivismista loogiseen empirismiin, joka arkikielessä samaistetaan usein tieteelliseen tietoon. Siinä ”olevaa ja totta on se, mikä on selkeänä ja täsmällisenä ideana tiedostavan subjektin ’eteen ja sitä varten asetettua’”. Oleva ja tosi määrittyvät havaitsijalle tarjoutuvan täsmällisyyden ja selkeyden kautta.
Olevaa on se, mikä näyttäytyy tuotettavana, organisoitavana ja hyödynnettävänä, ja sen kääntöpuolena kokemus on pelkkää elämystä vailla paljastavuutta ja sitovuutta. Äärimodernia teknistä maailmaa luonnehtiva tekniikan olemus ei löydy koneista tai laitteista, vaan se on jäsentymisen tapa, joka yhtäältä saa olevan asettumaan pohjimmiltaan homogeenisenä, vapaasti hyödynnettävissä ja muovattavissa olevana raaka-ainevarantona (Bestand) ja toisaalta avaa ihmisen suhteen olevaan asentamisena ja hallinnointina. [3]
Filosofi Paavo Pylkkänen katsoo jo G. W. von Wrightin ajatelleen, että ympäristöongelmat ovat seurausta juuri ”vanhasta tieteellisestä rationalismista, joka on luonnon hallitsemista ja hyväksikäyttöä”. [4]
Tämän maailmankuvallisen kuilun ylittämistä Halla Helle tavoittelee kunnianhimoisesti – ja ihastuttavan epäajanmukaisesti – keinonaan aito dialogi, jota se asettaa henkilöhahmonsa käymään. Se kurottaa sekä maailmankuvien välisten kuilujen ylitse että kuiluihin, kohti syvyyksiä.
Dialogista ja kohtaamisesta
Dialogifilosofi ja mystikko Martin Buberin mukaan oleminen aktualisoituu vasta Minä–Sinä-yhteydessä. Ihminen ikään kuin tulee osalliseksi maailmasta vasta kohtaamisessa ja niin myös maailma todellistuu vasta tässä yhteydessä. Vastakohdaksi tälle Buber asettaa kokemuksellisen, objektoivan suhteen, Minä–Se-suhteen: sellaisen, joka meillä on usein paitsi muihin ihmisiin, myös muihin eläimiin, koko elonkehään ja myös itseemme. [5]
Mutta ”[j]okainen kohtaaminen, jossa voidaan lausua Sinä, on ainutkertainen hetki, josta syntyy läsnäoleva, avoin aktuaalisuus, jota ei voida käsitteellistää, jota ei voida hallita ja järjestää”. [6] Ludwig Feuerbach kutsui sitä ”Jumalaksi”. Buber siis tavallaan jatkaa siitä, mihin Feuerbach jäi.
Suhteessaolosta – olemassaolosta – sen enempää kuin ”Jumalastakaan” ei Buberin mukaan täten voida todeta mitään ilman, että se on jo kadotettu. Se on kaikessa eikä missään, sanojen ulottumattomissa. Oleminen pakenee haltuunottoa. Sitä ei voi kiinnittää eikä vangita subjekteihin, mutta sitä ei myöskään ole ilman niitä. Se jää väliin ollen väliaikaista, ainutkertaista, autenttista.
Näen Holmbergin romaanin yhdenlaisena hahmotelmana tästä suhteellisuudesta. Kun haastattelin Holmbergia Helsingissä 29. lokakuuta, hän huomautti, että saamen kielissä verbeillä on huomattavasti suurempi rooli kuin suomen kielessä, jolle puolestaan substantiivit ovat tärkeämpiä. Maailmankuvalliset erot heijastuvat kieleen.
Yksinkertaistettuna voidaan sanoa, että meitä ei ole olemassa irrallaan luonnosta, ei irrotettuna suhteistamme muihin ja muuhun. Tätä Halla Helle -romaani omiin korviini huutaa.
Harha-askel olevaisen ohi
Subjektin kritiikistä on päästy hyvin toisenlaisiinkin johtopäätöksiin. Heideggerin ajattelussa olemassaolo ”maailmassa-olemisena” (In-der-Welt-sein) on olevaisen, siis myös olevaisten, takana. Päästäkseen käsiksi tähän esi- tai fundamentaaliontologiaan oli siirryttävä olevien ajattelusta jonkinlaisen puhtaan olemisen ajatteluun. Varsinkin hänen myöhempi tuotantonsa voidaan ”nähdä yrityksenä kääntyä pois läsnäolevasta ja ajatella läsnäolemisen tapahtumista sellaisenaan”. [3]
Siinä missä Heidegger päätyi ohittamaan olevaisen toissijaisena, Buberille oleminen syntyi olevaisten keskellä ja välissä. Ikään kuin Heidegger olisi halunnut päästä käsitteistämään puhtaan olemisen siinä, missä Buber yksinkertaisestihyväksymään olemisen ja olevaisen toisissaan ja vain niissä.
Heidegger tulee kuitenkin hämmentävän lähelle Buberia ajatellessaan olemisen olevan ”vain olevan olemisena” ja että siksi olisi ”opittava kysymään, mitä ja miten olio on, toisin sanoen opittava asettumaan alttiiksi mielekkyydelle, joka puhuttelee meitä siinä, mitä on”. Buberin tavoin Heidegger myöntää, ettei oleva voi ”paljastua representoivalle ajattelulle”, vaan suhde siihen edellyttää ”tämän kysymyksen pitämistä avoimena ja siten ihmisen ’arvokkuuden’ tunnustamista”, jossa oleva jätetään ”silleen”. [3]
Heideggerin kohdalla loikka ihmisen arvokkuudesta puhumisesta heidän tuhoamisensa ihailuun – puhumme kuitenkin avoimen natsimielisestä filosofista – on typerryttävä. Ikään kuin hän kuitenkin olisi jossain vaiheessa kyllästynyt olevaan olemisen tiellä siinä, missä Buber kyllästyi olemaan itse olemisen tiellä. Hannah Arendt, Heideggerin entinen oppilas, kritisoi Heideggerin sivuuttaneen sosiaalisen todellisuuden ja syyllistyneen sen ”alistamiseen korkeammille filosofisille ihanteille”. [3]
Filosofiaa ei voi irrottaa olevasta. Tai kuten romaanin maailmassa: alkuperäiskansojen oikeuksissa ei ole mitään abstraktia. Ne ovat mitä suurimmassa määrin sosiaalista todellisuutta ja olemassaolon välttämättömyyksien äärellä. Kansallisvaltio on abstraktio, kalavesi ei.
Toiseudesta ja totalisoinnista
Emmanuel Levinas, joka niin ikään kuului Heideggerin oppilaisiin, kritisoi häntä ja koko länsimaisen filosofian historiaa totalisoinnista, tavoitteesta yrittää löytää kaiken selittävä prinsiippi. Levinasin oma filosofia perustui Toisen kohtaamiselle. Hänelle etiikka oli ensimmäinen filosofia siinä, missä se valtavirtafilosofiassa ikään kuin liimataan arvovapaan tiedon päälle.
Looginen empirismi esimerkiksi rajaa etiikan tiedon ulkopuolelle, koska sillä ei ole objektiivista kohdetta. Tätä ajattelua Levinas provosoi sanoen, että ”siitä on puhuttava, mistä varsinaisesti ei voi puhua”. [7] Hän kurotti Buberin tavoin kohti käsityskyvyn ylittävää – siis mysteeriä – joka ei alistu jäsennettäväksi subjekti–objekti-suhteilla.
Levinasille etiikka ei ole mitään filosofian kuorrutetta, vaan esitietoa ennen kaikkea muuta. Toisen katse on alttiutta kuolemalle ja Toisen haavoittuvuudelle alttiit kasvot edustavat vahvinta mahdollista esitietoa – ”älä tapa!” – ja eettistä prinsiippiä. Suhde Toiseen – joka edustaa egolle tuntematonta ja siksi uhkaa ja kaaosta ja ”on aina enemmän kuin Minä voi käsittää” – taas on kaiken etiikan pohja, sillä se ”purkaa radikaalilla tavalla omaksi tekevää ja itseensä sulkeutuvaa kehämäistä ajattelutapaa”. [7] Kohtaaminen, sen väliaikaisuus ja ainutkertaisuus, eivät ole jotain ekstraa vaan koko olemisen rakenne.
Kulttiteoksestaan Zen ja moottoripyörän kunnossapito tunnettu Robert M. Pirsig jatkoi ontologisten kysymysten pohtimista Lilassa tullen tulokseen, että laatu on keskeinen todellisuuden rakennusaine. Se on vaikeasti havaittavissa, mutta ilman sitä ei maailma toimi. Laatu on ”tapahtuma, jossa subjekti ja objekti kohtaavat” ja jolle ne ovat alisteisia. [8]
Kuulostaa Buberilta, kuulostaa Holmbergilta.
Ajattelimmepa olemassaolosta mitä hyvänsä, siitä emme pääse yli emmekä ympäri, että olemme olemassa ennen kaikkea suhteessa toisiimme ja ympäristöömme. Välineellinen suhtautuminen muuhun ja Toiseen tekee väkivaltaa meille itsellemme. Levinasin ajatus etiikasta ensimmäisenä filosofiana ei ole moraalinen kannanotto vaan tämän toteamista.
Se ei ole niinkään radikaalia uudelleenajattelua kuin radikaalia uudelleenolemista. Sen hahmottelemista, mitä oli ennen subjektiuden metafysiikkaa ja mitä voisi tulla sen jälkeen. Tai kuten Samun kertojanääni romaanissa toteaa:
Tahtoisin puhua dualismin voittamisesta ja kokonaiseksi tulemisesta – – mutta nämä lienevät juuri niitä asioita, joita on turha saarnata. Ne olisi elettävä. [9]