Kirjailija Kim Thúy on kietonut minut pikkusormensa ympärille. Olen aivan hurmaavan kirjailijan pauloissa.

Thúyn teokset lukeneena odotan tapaavani vakavan ja hillityn naisen, mutta jo haastattelun alkumetreillä ennakko-oletukseni osoittautuu vääräksi. Thúy nimittäin paljastuu erittäin valloittavaksi persoonaksi, jonka kanssa keskustelemme pian sodasta, kauneudesta ja rakkaudesta.

Kontrasti Thúyn olemuksen ja hänen teostensa teemojen välillä on kiinnostava. On paikoin jopa vaikea uskoa, että tämä eloisa ja sydämellinen nainen kirjoittaa kipeistä kokemuksista ja sodan kauhuista, sillä hänestä putkahtelee monia tarinoita ja kiehtovia anekdootteja. Haastattelun edetessä tulen pian huomaamaan, että elämänilo ja kauneudentaju on läsnä kaikessa, mitä kirjailija tekee ja miten hän näkee maailman.

”Ehkä olen jopa liiankin onnellinen!” Thúy naurahtaa huolettomasti, kun kysyn hänen kuulumisiaan.

”En ole oikea kirjailija”

Kanadalais-vietnamilaisen kirjailijan elämään on ennen kirjallista uraa mahtunut monia vaiheita. Kim Thúy syntyi vuonna 1968 Saigonissa, Vietnamissa. Maan poliittinen tilanne ajoi Thúyn perheineen pakenemaan maasta tuhansien muiden pakolaisten tapaan itse tekemällään veneellä ensiksi Malesian pakolaisleirille ja sittemmin aina Kanadaan asti. Thúy itse oli silloin vasta 10-vuotias.

Kokemuksiaan venepakolaisena hän on siirtänyt omaelämäkerrallisiin, fiktiivisiin teoksiin Ru ja Vi, jotka ovat ilmestyneet Suomessa Marja Luoman kääntäminä. Teokset ovat olleet valtavan suosittuja sekä Suomessa että maailmalla.

Sittemmin Thúy on asettunut asumaan Kanadan Montrealiin. Ennen kirjailijan uraansa hän työskenteli asianajajana, tulkkina ja ravintoloitsijana. Kirjailija hänestä tuli kuulemma sattumalta, kun hän alkoi nukahdella autossa liikennevaloihin ja alkoi kirjoittaa listoja pysyäkseen hereillä.

”Maahanmuuttajataustani vuoksi en koskaan ajatellut, että saisin joskus vain kirjoittaa ja leikitellä sanoilla”, kirjailija toteaa. Kertomansa mukaan Thúy ei koskaan oikeastaan haaveillut tulevansa kirjailijaksi eikä hänellä ole tyypillisesti kirjailijoille ominaista sisäistä pakkoa kirjoittaa. Tämän vuoksi Thúy ei omien sanojensa mukaan edes pidä itseään oikeana kirjailijana.

”Ainoa palo, joka minulla on, on kirjoittaa tarinoita meistä ihmisistä. Haluan muistuttaa, että ihmiset kykenevät hyvyyteen. Jos en voisi kirjoittaa, puhuisin siitä. Jos en voisi puhua, piirtäisin. Jos en voisi piirtää, keksisin jonkin muun keinon”, kirjailija selittää ja naurahtaa perään, ettei kyllä osaakaan tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa.

Operaatio Babylift 

Thúy käsittelee romaaneissaan Vietnamin sotaa, sukunsa historiaa sekä kielen, identiteetin ja maahanmuuton kysymyksiä. Painavista teemoista huolimatta Thúyn proosa on kevyttä ja ilmavaa, sillä virkkeet ja jopa yksittäiset kappaleet ovat lyhyitä. Thúy on ihastuttanut lukijoita ympäri maailmaa uniikilla kerronnallaan ja kauniilla kielellään.

Uusin romaani Em jatkaa kirjailijalle tuttujen teemojen parissa, sillä myös tämä teos sijoittuu Vietnamiin. Tarina ei tosin ole autofiktiivinen, mutta pohjautuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Tarinan keskushenkilö on Tâm, joka todistaa koko yli kaksikymmenvuotisen sodan eri vaihteet.

Em on rakenteeltaan palapelimäinen romaani, joka lyhyestä muodostaan huolimatta onnistuu kuvaamaan monia Vietnamin sodan tapahtumia ja useita ihmiskohtaloita, jotka lopulta liittyvät jotenkin Tâmin tarinaan.

”En ensiksi ajatellut, että kirja tulisi lopulta käsittelemään niin monia asioita. Aluksi aion kirjoittaa ainoastaan operaatio Babyliftistä.”

Sodan aikana Vietnamissa oli amerikkalaisten sotilaiden jäljiltä paljon hylättyjä orpolapsia.

Operaatio Babylift oli Yhdysvaltojen toteuttama hanke Vietnamin sodan loppupuolella, jonka tarkoituksena oli evakuoida Etelä-Vietnamista 2 600 orpolasta lentoteitse Yhdysvaltoihin.

Operaatio on saanut osakseen runsaasti kritiikkiä, mutta erityisen sydäntäsärkeväksi hankkeen teki sen historian ensimmäinen lento, joka epäonnistui traagisesti. Yli puolet lennon matkustajista kuolivat turmassa. Suuri osa heistä oli pieniä lapsia.

Romaanissaan Thúy kirjoittaa muun muassa yhdysvaltalaisesta Naomi-nimisestä naisesta, joka on mukana järjestämässä vietnamilaisten lasten adoptioita Yhdysvaltoihin operaatio Babyliftissä. Romaanissa Naomi uskoo tekevänsä hyvää ja pelastavansa lapset. Hän päättää jättäytyä ensimmäiseltä lennolta pois ja matkustaa itse maasta vasta seuraavalla koneella.

Innoitus Naomin tarinaan löytyi todellisesta elämästä, sillä Thúy tapasi sattumalta Naomin tyttären, joka kertoi äitinsä tarinan.

”Minua alkoi kiehtoa se, miltä hänestä [Naomista] mahtoi tuntua onnettomuuden jälkeen. Hän järjesti kaikki ne vauvat lentokoneeseen, mutta jäi itse odottamaan seuraavaa lentoa. Suurin osa vauvoista kuoli, mutta hän jäi henkiin”, kirjailija kuvailee. ”Tästä ajatuksesta romaani lähti liikkeelle.”

Yksityiskohdat ratkaisevat

Thúyn uusi romaani onkin jälleen kerran osoitus siitä, kuinka totuus usein on tarua ihmeellisempää. Thúy kertoo saavansa suurimman innoituksensa kirjailijantyöhönsä todellisista ihmiskohtaloista.

”Minulla ei ole juurikaan mielikuvitusta”, kirjailija toteaa ykskantaan. “Kykyni ovat siinä mielessä rajalliset. Voin vain yrittää selittää todellisuutta pieni palanen kerrallaan.”

Inspiraatio työhön saattaa kuitenkin tulla pienestäkin asiasta. Myös muut Em-romaanin juonikuviot operaatio Babyliftin tapaan ovat saaneet innoitusta todellisuudesta. Tärkeiksi henkilöiksi kirjassa nousevat Emma-Jade ja Louis. Idean heidän tarinoihinsa Thúy löysi vanhasta valokuvasta, jossa pieni vauva ja lapsi ovat käpertyneinä toistensa suojaksi pahvilaatikossa.

Kirjassa Louis on yhdysvaltalaisen sotilaan jälkeläinen ja Emma-Jade Yhdysvaltoihin adoptoitu vauva. Thúy kehitteli taustatarinat kuultuaan, että valokuvan vauva oli todellisuudessa adoptoitu Yhdysvaltoihin.

Kirjailijaa alkoi kiinnostaa, miten pieni vauva pahvilaatikosta päätyi Yhdysvaltoihin ja sai lopulta hyvän elämän. Valokuvan toisesta lapsesta sen sijaan ei tiedetty mitään, joten Thúy päätti kirjoittaa tälle taustatarinan eräänlaisena kunnianosoituksena. ”Poika näytti kuvassa niin hellältä ja huolehtivalta. En vain voinut vastustaa kiusausta.”

Kirjailija kertoo luottavansa työssään tarkkojen yksityiskohtien voimaan. Esimerkiksi Em-romaanissa Thúy kirjoittaa Babyliftin lento-onnettomuuden jälkimainingeista. Hän kuvailee pelastustoimiin komennetun sotilaan kokemuksia siitä, kun tämä noukkii onnettomuuspaikalta ruumiin, jota luulee vielä eläväksi, koska siinä ei ole merkkejä ulkoisista vammoista. Kun sotilas nostaa ruumiin maasta, se tuntuukin siltä kuin pitelisi käsissään marmorikuulapussia.

”On suorastaan mahdotonta kertoa kaikkea yhdestä sodasta, jossa oli mukana miljoonia ihmisiä. Voin kertoa vain muutaman tarinan. Kuva sotilaasta nostamassa vauvan ruumista onnettomuuspaikalta on niin vaikuttava, että se jo itsessään kertoo lähes kaiken sodan kauhuista. ”

Tämäkin kertomus romaanissa perustuu oikeasti Vietnamin sodassa toimineen sotilaan haastatteluun. Thúy selittää, kuinka tämän yhden pienen yksityiskohdan tuominen romaaniin mukaan saa tarinan vaikuttamaan fiktiolta, mutta muistuttaa, että todellisuus on tietenkin paljon rikkaampaa ja syvempää.

”Sodassa ei ole voittajia”

Thúy kertoo olevansa onnekas siinä mielessä, että osaa vielä sen verran hyvin vietnamin kieltä, että pystyy tekemään taustatutkimusta työtään varten myös vietnamilaisista lähteistä. Tämä on hänelle suuri etu, sillä näin hän pystyy tarkastelemaan esimerkiksi sotaa molemmista näkökulmista.

”Kieli antaa minulle perspektiiviä”, Thúy toteaa ja jatkaa: ”Mikään tarina ei loppujen lopuksi koskaan ole yksipuolinen, ja tätä yritän työssäni havainnollistaa. Amerikkalaiset puhuvat Vietnamin sodasta ja vietnamilaiset puolestaan Amerikan sodasta, mutta kukaan ei ole yksiselitteisesti oikeassa tai väärässä – meillä on vain asiasta erilaiset näkökulmat. Loppujen lopuksi useat ongelmat maailmassa johtuvat siitä, että harvoin kysymme toiselta osapuolelta, miksi he ajattelevat asiasta niin kuin ajattelevat. Emme kuule toistemme ääniä.”

Uudessa kirjassaan Thúy pyrkii antamaan äänen sodan kaikille osapuolille. ”Sota ei ole koskaan hyvä asia, katsoi sitä mistä näkökulmasta tahansa. Sodassa on ainoastaan uhreja. Jopa sotilaat, jotka ovat selvinneet ja jotka ovat tappaneet, joutuvat elämään tekojensa kanssa. Siinä mielessä sodan voittajat ovat itse asiassa myös sodan häviäjiä”, Thúy kuvailee.

Hyvän ja pahan välimaastossa

Kim Thúyn mukaan hyvää ja pahaa on joskus vaikea erottaa toisistaan, ja erityisen hankalaa on ennustaa hyvien tai pahojen tekojen seurauksia pitkällä aikavälillä. Siksi Em-romaanissa Thúy halusi kertoa vietnamilaisten kynsisalonkien alkuperästä ja historiasta.

Vietnamilaisten maahanmuuttajien Yhdysvaltoihin perustamat kynsihoitolabisnekset syntyivät suorastaan sattumalta. Ne ovat seurausta kuuluisan elokuvanäyttelijä Tippi Hedrenin ystävällisestä ajatuksesta järjestää vuonna 1975 pakolaisleirin naisille kynsienhoito-opetusta. Leirin naiset veivät oppejaan eteenpäin, ja näin sai alkunsa kokonainen uusi elinkeino, joka levisi Yhdysvaltoihin, Eurooppaan ja muualle maailmaan.

Elinkeinon arvo on nykyisin jopa kahdeksan miljardia Yhdysvaltain dollaria. Rahassa mitattuna kynsihoitoloiden merkitys taloudelle on kiistaton, mutta kynsihoitajat ovat kärsineet myös syöpäsairauksista, jotka ovat mahdollisesti seurausta jatkuvasta altistuksesta erilaisille työssä käytettäville kemikaaleille. Myös romaanissa keskushenkilö Tâm sairastuu syöpään.

”Jälkikäteen sitä pohtii, oliko se hyvä vai huono teko. Oliko se kilttiä vai ei? Vastausta on mahdotonta sanoa. Aluksi se oli ihana lahja, joka tuli suoraan sydämestä, mutta myöhemmin se paljastui myrkylliseksi”, kirjailija kuvailee kynsihoitolabisneksen syntyä.

Thúyn mukaan rajan vetäminen hyvän ja pahan välille onkin erittäin vaikea, ja sota-aikana jopa täysin mahdotonta. ”Sodan keskellä luulemme, että voimme tunnistaa pahan helpommin, mutta itse asiassa paha tuokin esille kaiken hyvän.”

Rakkautta vain

Thúyn mukaan kieli ei ole koskaan pelkästään sanoja, vaan portti kokonaan uusiin kulttuureihin ja näkökulmiin. Kirjailijana kieli on Thúylle tärkeä työkalu, ja jokaisen Thúyn romaanin nimeen sisältyykin jonkinlainen sanaleikki.

Uuden teoksen nimi juontaa vietnamin kielen sanaan em, joka tarkoittaa pikkusisarusta perheenjäsenenä. Tämä onkin kirjailijan mielestä hyvä esimerkki siitä, kuinka sanat paljastavat sen, mitä kulttuurissa pidetään tärkeänä. Vietnamilaiselle kulttuurille perhe ja suku ovat äärimmäisen merkittäviä asioita, ja eri sukulaissuhteille on runsaasti eri ilmaisuja. Se selittää myös vietnamilaiselle kulttuurille tyypillistä hierarkkisuutta.

Pikkusisaruksen lisäksi em voi tarkoittaa myös nuorempaa ystävä, pariskunnan naisosapuolta tai rakastettua. Sana lausutaan samalla tavalla kuin ranskan kielen aime, joka on rakastaa-verbin käskymuoto.

Rakkaus onkin teoksen kantava teema, joka sitoo kaikki tarinat lopuksi yhteen. Rakkaus voi tarkoittaa romaanin puitteissa romanttista rakkautta, mutta lopulta Em on ylistyslaulu lähimmäisenrakkaudelle suuremmassa mittakaavassa. Kysyn Thúylta, yhtyykö hän ajatukseen siitä, että rakkaus on sodan suurin ja ainoa vastavoima.

Thúy vastaakin minulle hyvin painokkaasti: ”Se on ainoa työkalu, joka meillä on jäljellä. Se [rakkaus] suojelee meitä meiltä itseltämme.”

Thúy ohjaa keskustelun yllättäen nykyhetkeen ja erityisesti ilmastokatastrofiin. Kirjailijan mukaan rakkaus on myös ainoa tapa tehdä maailmasta edes hieman ”vihreämpi”, jotta se säilyisi myös jälkipolville. Kaikki arkiset valinnat ilmastonlämpenemisen pysäyttämiseksi täytyy kirjailijan mukaan tehdä, koska ihmiskunnan täytyy rakastaa myös seuraavaa sukupolvea tarpeeksi muuttaaksemme maailmaa paremmaksi. ”Haluammehan nähdä myös tulevaisuudessa puita, kukkia ja lapsia leikkimässä”, Thúy muistuttaa.

Kirjailijana Thúy on kiinnostunut tutkimaan sitä, mihin kaikkeen hyvään ihmiset todellisuudessa pystyvät. Tämä on kantava teema hänen kaikissa teoksissaan, jotka auttavat näkemään kauneutta ja hyvyyttä kaikkialla.

”Jos meillä ei olisi rakkautta, ihmiskunta olisi kuollut jo kauan aikaa sitten.”

Kauheudesta ja kauneudesta

Thúy on saanut kriitikoilta ja lukijoilta kiitosta ainutlaatuisesta tyylistään ja kauniista kielestään, jotka luovat mielenkiintoisen kontrastin teosten painavien teemojen kanssa. Joitakuita kirjojen kepeä tyyli ja kauneus saattavat etäännyttää. Kysynkin Thúylta, mitä hän ajattelee siitä, että usein kauniit ja kepeät asiat mielletään pinnalliseksi, ja saatamme helposti sortua ajattelemaan, ettei mikään kaunis voi olla aitoa.

Kirjailijalle itselleen äärimmäisen kauheuden ja kauneuden yhdistäminen on olennainen tehokeino, jolla hän saa tarinansa kerrottua mahdollisimman vaikuttavasti.

Hän havainnollistaa ajatustaan mainitsemalla maailmankuulun valokuvan niin sanotusta Napalm-tytöstä, josta tuli yksi Vietnamin sodan symboleista. Monille ikoninen, Pulitzer-palkittu kuva napalmpommitusta pakoon juoksevasta pikkutytöstä on hyvinkin tuttu. Mustavalkokuvassa tyttö juoksee kasvot tuskasta vääntyneinä, kädet suorastaan symmetrisesti sivuillaan.

”Kuvassa hän ei ole enää edes ihmisen kaltainen”, Thúy analysoi. ”Hän näyttää melkein pyhimysmäiseltä. Kuva on suorastaan abstrakti, sillä kaikilla muilla on vaatteet päällä lukuun ottamatta tätä pientä tyttöä. Hän on myyttinen. Ihmiset rakastuvat kuvaan, ja siksi heitä alkaa kiinnostaa, kuka on tuo kuvan tyttö. Mitä hänelle tapahtui?”

Thúy vertaa kuvan vaikuttavuutta toiseen sydäntäsärkevään lehtikuvaan. Vuoden 2015 pakolaiskriisin hirveydet kulminoituivat pienen syyrialaispojan hukkuneeseen ruumiiseen Välimeren rannalla.

Kuvat kertovat kamalista kohtaloista ja hirveistä teoista, mutta ne vaikuttavat meihin eniten juuri siksi, että ne ovat kauniita. ”Kaikki ovat varmasti joskus nähneet nukkuvan lapsen ja pitäneet näkyä kauniina. Kun he näkevät kuvan hukkuneesta pojasta, se vaikuttaa heihin, sillä poika näyttää siltä kuin hän nukkuisi.”

”Kauneus on itse asiassa paras ilmaisuväline hirveille ja kauheille asioille”, Thúy selittää. ”Useimmat ihmiset eivät ole joutuneet elämässään kokemaan todella kamalia asioita, mutta useimmat ovat nähneet jotain kaunista.”

Thúy kuvailee, kuinka tämä liittää ihmiset yhteen paljon syvemmällä kuin pelkästään järjen tasolla. ”Kauneus auttaa meitä ymmärtämään toisiamme, ja meidän pitäisi sallia itsemme olla kiinnostuneita kauneudesta ja vaalia sitä.”

Tarina täydellisen pyöreästä puusta

Olemme tunnin haastattelun aikana ehtineet puhumaan monista mielenkiintoisista aiheista ja ihmiselämän suurista kysymyksistä, ja Thúy on ilahduttanut minua tarinankertojan taidoillaan. Lopuksi on tietenkin pakko kysyä, mistä kirjailija aikoo kirjoittaa seuraavaksi.

Thúy ei paljasta mahdollisia suunnitelmiaan, vaan harhauttaa minua vielä yhdellä tarinalla, jonka haluaa joskus sisällyttää tuleviin töihinsä. Kohtaus on kuin suoraan satukirjasta.

”Naapurustossani on kaunis, keltalehtinen puu. Eräänä päivänä olin kävelyllä ja näin puun luona sokean naisen sauvansa kanssa. Halusin jakaa naisen kanssa puun kauneuden ja kuvailin hänelle puun ulkonäköä ja kuinka onnekkaita olemme näin syksyn aikaan, kun meillä on näin kaunis puu lähellämme”, Thúy selittää. ”Yhtäkkiä nainen kääntyy minuun päin ja toteaa: ’Niin, ja tämä puu on myös täydellisen pyöreä.’

Nolostuin, sillä oletin naisen olevan sokea hänen keppinsä takia. Kysyin häneltä, miten hän saattoi tietää puun pyöreydestä. Pystyikö hän näkemään? Nainen vastasi, ettei näe, mutta voi kuulla, kuinka tuuli kulkee puun lehdissä. Hän sanoi: ’Kuuntele tuulta ja voit kuulla puun muodot.’”

Toteamme yhdessä kirjailija Thúyn kanssa, että kyseessä olisi voinut olla runo tai mietelause. Kerronkin jääväni mielenkiinnolla odottamaan hänen seuraavia romaanejaan ja toivon, että niitä tulee vielä useita, sillä maailma tarvitsee jotakuta Kim Thúyn kaltaista muistuttamaan meitä ihmiskunnan hyvyydestä ja yksityiskohtien kauneudesta.

Sillä aikaa odotellessa voi vaikka kuunnella tuulta ja puita.