Niillas Holmberg: Halla Helle
Gummerus 2021
Taiteilija kahden maailman välissä
Saamelaisaktivistin pohdiskeleva esikoisteos palkitsee lukijansa
Saamelainen Niillas Holmberg tunnetaan palkittuna runoilijana, muusikkona ja näyttelijänä sekä kulttuuri- ja ympäristöaktivistina. Halla Hellen myötä jo valmiiksi hengästyttävän monipuolinen Holmberg tekee uuden aluevaltauksen; teos on hänen esikoisromaaninsa. Holmberg on kertonut haastatteluissa halunneensa kirjoittaa romaanin tarkastellakseen omaa kulttuuriaan ulkopuolisen silmin ja avatakseen sen saloja valtakulttuurin edustajille. Se on toden totta tarpeellista: esimerkiksi suomalaisten koulujen oppimateriaaleissa kerrotaan edelleen moninkertaisesti enemmän vaikkapa Amerikan alkuperäisväestön historiasta kuin saamelaisista.
Halla Hellen kertojana toimii Tampereelta Utsjoelle muuttanut Samu, joka työskentelee kirjastossa ja jolla on suhde kylän kuuluisuuden, paikallisen taiteilijan Elle Hallalan kanssa. Samu on kiinnostunut saamelaisuudesta ja suorastaan haltioitunut taiteilijanimeä Halla Helle käyttävästä Ellestä. Elle itse on hankalassa elämänvaiheessa: hän lakkaa kokonaan maalaamasta ja vetäytyy tunturiin etsimään kadonnutta yhteyttä luontoon ja perimäänsä. Tunturista Elle lähettää Samulle unistaan kirjoittamia runoja, joita Samu analysoi Sigmund Freudin ja Carl Gustav Jungin uniteorioiden avulla toivoen, että voisi auttaa Elleä – sekä itsekkäistä että epäitsekkäistä syistä.
Holmberg on upottanut monikerroksisen romaaninsa juoneen teemoja, joista riittäisi aihetta useampaankin kirjaan, mutta identiteetin kysymys on keskeinen ja erottamaton osa Halla Helleä. Ellen mielenterveys järkkyy, kun hän ei osaa sovittaa saamelaista identiteettiään yhteen muun maailman odotusten kanssa. Tila, josta Ellen mielenterveysongelmat kumpuavat, tunnetaan etnostressinä, joka syntyy jatkuvassa sisäisessä ristiriitatilanteessa elämisestä. Tila on vakava inhimillinen ja kansanterveydellinen ongelma – kuten teos kertoo, mielenterveysongelmia sekä itsemurhia esiintyy vähemmistöjen edustajilla suhteessa enemmän kuin valtaväestössä. Asioista selvää ottavan Samun kautta Holmberg tutustuttaa lukijan saamelaisten perinteisen elämäntavan ja nykytodellisuuden lisäksi moniin muihinkin termeihin ja ilmiöihin, jotka ympäröivät saamelaisia koskevaa poliittista keskustelua. Mutta romaani tähyilee muuallekin, ja erityisesti Jungin kollektiivisen tietoisuuden teorian kautta se solmii lankoja muun muassa arktisen pohjoisen, länsimäisen ja itämaisen filosofian sekä maailmanuskontojen kanssa.
Tyylillisesti Holmbergin kiistatta kaunis proosa on samalla siinä määrin laveaa ja monisanaista, että monessa kohtaa toivoin, että tekstiä olisi tiivistetty. Äänikirjaversionsakin Holmberg on lukenut poikkeuksellisen verkkaiseen tahtiin. Teoksessa on kohtaus, jossa vanhempi saamelainen mies puhuu viranomaisille ja kyläläisille lähinnä muodon vuoksi järjestetyssä kuulemistilaisuudessa verkkaan mutta vaikuttavasti: ”Hän ei yritäkään sopeutua, vaan pakottaa valtuustosalin mukautumaan itseensä, puhuu kuten omien parissa puhutaan.” Vaikka pohjoissaamea äidinkielenään puhuva Holmberg on kirjoittanut Halla Hellen suomeksi, hän on siitä huolimatta kirjoittanut tarinansa omalla kielellään ja omalla tempollaan. Perinpohjaisen pohdiskeleva teos vaatii lukijaltaan sinnikkyyttä, mutta palkitsee moninkertaisesti.
Emilia Miettinen
Tommy Orange: Ei enää mitään
Aula 2020
Suom. Jussi Korhonen
Kun keskustellaan rakenteellisesta rasismista, kulkee omien etuoikeuksien tunnistaminen ja tunnustaminen käsi kädessä ymmärryksen kanssa. Se tekee monelle kipeää. Epämukavuutta tulisi kuitenkin vaalia, sillä se on ajatusprosessin avainhetki. Kun oma olo muuttuu epämukavaksi, ollaan usein oivalluksen äärellä.
Tommy Orangen Ei enää mitään on läimäys vasten kasvoja etuoikeuskeskusteluja välttelevälle. Palkittu esikoisromaani kuvaa ravistelevasti Amerikan alkuperäiskansojen nykytilaa. Jo ensimmäisen parinkymmenen sivun aikana käydään läpi kiitospäivän synty (armottoman joukkomurhan alkusysäys), kulttuurinen intiaanikuvasto (rasismin jatke) sekä alkuperäiskansojen kaupungistuminen (yritys assimiloida alkuperäiskansat Amerikan valtaväestöön).
Teos etenee moniäänisenä kertomuksena, jossa vaihtelevat 12 henkilöhahmon tarinat sekä esseemäiset väliosiot, joissa valotetaan alkuperäiskansojen historiaa. Romaanin edetessä kertojien kohtalot alkavat kietoutua yhteen, ja toiminnan alati kohoava jännite suuntautuu kohti suurta powwowia, Oaklandin stadionilla pidettävää perinnetanssitapahtumaa.
Jokainen henkilöistä kamppailee omien demoniensa kanssa. Dene Oxendene on nuori elokuvantekijä, joka tahtoo kerätä alkuperäiskansan jäsenten elämäntarinoita dokumenttiprojektiaan varten. Vastikään raitistunut Jacquie Red Feather lähtee etsimään hylkäämäänsä perhettä. Syrjäytymisvaarassa olevalla Edwin Blackilla on tutkinto alkuperäiskansojen kirjallisuudesta, mutta ei työnäkymiä. Henkilöiden haasteet vaihtelevat, mutta ongelmien juurisyy on sama: vuosisatoja syrjittyyn kansanosaan kuulumisen aiheuttamat, sukupolvelta toiselle kasautuneet traumat.
Ei enää mitään esittää painokkaita kysymyksiä historiasta, muistista ja representaatiosta, mutta kaikkein kirkkaimpana tuntuu kaikuvan kysymys identiteetistä. Kuunnellessaan Radioheadin kappaletta ”There, there”, Dene Oxendene pysähtyy kappaleen huippukohdan äärelle: ”Just ´cause you feel it doesn´t mean it´s there.” Väestö, jolle on vuosisatojen ajan toistettu, että heidän kokemuksensa eivät ole valideja, kohtaa väistämättä kivuliaan ristiriidan: Kuinka rakentaa identiteetti jostain, mitä ei enää ole, mutta jonka kuitenkin tuntee olevan olemassa?
Kipeimmin ristiriita näyttäytyy Orvilin, sukulaisensa hoivissa asuvan teinin kertomuksessa. Orvil on kasvatettu pimennossa sukunsa kulttuuriperinnöstä, mutta hän harjoittelee salaa perinnetanssin saloja YouTubesta ja palaa halusta päästä esiintymään powwowissa. Silti Orvil tuntee olonsa huijariksi pukeutuessaan perinnetanssipukuun ja näkee peilissä vain ”intiaaniksi pukeutuneen intiaanin”. Ironisesti alkuperäiskansan jäsen voi performoida unohtunutta identiteettiään vain pukeutumalla omaksi – epäilemättä vanhentuneeksi – kulttuuriseksi representaatiokseen. Lopulta Orvil osallistuu powwowiin, jossa jokaisen henkilön läpi kirjan kantamat jännitteet purkautuvat kohtalokkaalla tavalla.
Ei enää mitään esittää erinomaisesti sen sietämättömän umpikujan, jossa omien juurien unohtaminen ei ole mahdollista, mutta muistaminen saattaa koitua kuolemaksi. Ristiriidaton identiteettikokemus on etuoikeus, johon harvalla on varaa. Jos ajatus tuntuu epämukavalta, kannattaa sen äärelle pysähtyä.
Jenni Lindvall
Han Kang: Valkoinen kirja
Suom. Taru Salminen
Gummerus 2021
Booker-palkitun eteläkorealaisen Han Kangin Valkoinen kirja on niitä teoksia, jotka jokaisen pitäisi kokea ja lukea itse, sillä omalaatuinen kirja pakenee kaikenlaisia määrittelyjä. Valkoinen kirja ei oikeastaan ole romaani, ei novellikokoelmakaan, vaan fragmentaarinen kokoelma valkoisia asioita. Valkoista kirjaa on vaikea selittää sanoin, sillä pienestä koostaan huolimatta omaelämäkerrallinen teos kasvaa itseään isommaksi ja kutsuu lukijan pysähtymään ja hiljentymään vierelleen.
Nimensä mukaisesti teoksessa Kangin katse tarkentuu kaikkeen valkoiseen: lumeen, jäähän, suolaan, sumuun ja vastasyntyneen vaaleisiin kasvoihin. Kirjan keskiössä on kirjailijan sisko, jota tämä ei ole koskaan tavannut. Sisko on nimittäin syntynyt ennenaikaisesti ja kuollut vain kahden tunnin ikäisenä. Kang kantaa kuolleen siskon muistoa mukanaan kaupungista ja maasta toiseen. Valkoinen kirja onkin koskettava ja hieno kertomus surutyöstä, kaipuusta ja oman minuuden jälleenrakentamisesta menetyksen raunioilla. Valkoisella värillä on teoksessa monia symbolisia merkityksiä, mutta ilon väri se ei ole. Melankolinen pohjavire kulkee koko teoksen mukana loppuun asti. Kertojan menetys koskettaa lukijaa, mutta kaikkien valkoisten asioiden henkilökohtaista merkitystä voi vain arvailla.
Kangin edelliset suomennetut romaanit jäivät mieleen niiden yhteiskunnallisista teemoista ja rajuistakin mielen ja kehon nujertavista väkivallan kuvauksista. Vegetaristi kuvaa naista, joka haluaa muuttua kasviksi ja lopettaa kokonaan syömisen. Ihmisen teot on puolestaan kuvaus Gwangjun kaupungin hirvittävästä verilöylystä, joka sai alkunsa mielenosoituksesta. Kangin muuhun tuotantoon suhteutettuna Valkoinen kirja on huomattavasti vähäeleisempi. Se kääntyy enemmän yksilön sisäiseen maailmaan ja paljastaa surun ja menetyksen henkilökohtaisuuden.
Kuolema on olennaisesti tässäkin teoksessa läsnä, mutta se saa lohdullisempia ja lempeämpiä sävyjä. Kang kirjoittaa, kuinka pakkasaamuna suusta karkaava valkoinen höyry on myös todiste siitä, että ihmisen keho on lämmin ja elossa. Valkoinen kirja kuvaa myös sitä, kuinka luonnollinen osa kuolema on elämää. Ei ole valkoista ilman mustaa. Toisaalta sukupolvet ylittävä suru on hiljaisena kytevä osa minäkertojan elämää, sillä kertoja ymmärtää myös, että ilman ennenaikaisesti kuollutta isosiskoa häntä itseään ei olisi: ”Siinä valkeudessa, kaiken valkoisen seassa, hengitän sisään viimeisen uloshenkäyksesi.”
Valkoinen väri on mukana myös kirjan sivuilla, sillä lyhyistä katkelmista koostuva teksti jättää runsaasti tilaa ympärilleen. Mustavalkoiset valokuvat korostavat teoksen viipyilevää tunnelmaa. Painavista teemoista huolimatta Valkoinen kirja on kaikessa minimalistisuudessaan ehdottoman esteettinen kirja ja Kangin teoksista varmasti kaunein. Kangin monipuolisuutta ja muuntautumiskykyä kirjailijana ei voi kuin ihailla.
Valkoisen kirjan kieli on tiivistä ja tiheää, ja ilmavat lauseet jättävät paljon tilaa lukijan omalle tulkinnalle. Teoksen ainutlaatuisen tunnelman välittämisestä ja upeasta suomennoksesta onkin kiittäminen Taru Salmista, joka on onnistuneesti kääntänyt tekstin suoraan koreankielisestä alkuteoksesta.
Essi Rötkönen
Şebnem İşigüzel: Tyttö puussa
Fabriikki 2020
Suom. Tuula Kojo
Yhteys italialaiseen klassikkosatiiriin Paroni puussa vaikuttaa päivänselvältä, kun romaanin Tyttö puussa päähenkilö, 17-vuotias lukiolaistyttö, löytää itsensä puun latvasta. Tosin tällä kertaa ollaan Istanbulin Gülhane-puistossa vuonna 2015. Järkytyksen kokeneen tytön ainoa toive on ”kuolla kuolematta” ja ainoana vaihtoehtona pako maan päältä – puuhun. Kyseessä on kapina, à la Paroni puussa, tosin 12-vuotias paroni nousi puuhun, koska ei halunnut syödä etanoita. Paroni elää elämänsä puiden latvustossa, josta käsin hän kokee seikkailuja tehden tuttavuuksia filosofien ja historian merkkihenkilöiden kanssa. Tytön tarina ja syyt nousta puuhun ovat traagisemmat.
Tyttö puussa on turkkilaisen Şebnem İşigüzelin tuoreempaa tuotantoa ja kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos. İşigüzelin 1993 ilmestynyt esikoisteos sekä palkittiin että sensuroitiin ”hyvien tapojen vastaisena” kirjailijan kotimaassa. Siinäpä lähes kaikki, minkä turkkia osaamaton saa İşigüzelistä selville, sillä hän on verrattain tuntematon nimi ulkomailla. Siksi on jännittävää saada lukea İşigüzeliä suomeksi, Orhan Pamuk -suomentaja Tuula Kojon mainiosti kääntämänä.
Tyttö on epätoivoinen ja vihainen kotimaalleen, ”joka on tappanut hänen ystävänsä ja hajottanut hänen perheensä”. Laakeripuun latvustossa hän irtautuu elämästä ja löytää vapauden. Tyttö ryhtyy järjestämään elämänsä palasia kertomalla tarinoita, muistelemalla. Näin pommi-iskussa kuolleet ystävät heräävät taas henkiin, kiroillakseen yhtä rääväsuisesti kuin edesmennyt mummi. Tytön ja suvun naisten tarinat keriytyvät auki epäjärjestyksessä, kertojan sinkoillessa menneestä ajasta nykyhetkeen ja takaisin. Lukija uiskentelee autenttisessa tajunnan virrassa, muttei ehdi murehtia sitä, sillä pian tarina vie taas mukanaan.
Tarinaan kuuluu myös poika, joka ilmestyy puun alle. Hän kiipeää tytön luo, tuo mukanaan vettä, keksejä sekä rakkauden. Rakastuminen antaa tytölle toivoa. Molemmat ovat kokeneet läheisten kuoleman, mikä yhdistää heitä, samoin kuin Istanbulin Gezi-puiston protestit vuonna 2013. Niillä İşigüzel sitoo romaaninsa Turkin lähihistoriaan. Occupy Gezi -liike levisi ympäri maata Erdoğanin hallitusta vastustaviksi mielenosoituksiksi, joissa poliisin kovien otteiden seurauksena loukkaantui ja kuoli ihmisiä.
Lopuksi jää vain yksi kysymys: paroni ei enää koskaan laskeutunut puusta, mutta pystyykö İşigüzelin tyttö laskeutumaan?
Suvi Leinonen-Ondreka
Ljudmila Ulitskaja: Sielun ruumis
Siltala 2021
Suom. Arja Pikkupeura
Venäläiskirjailija Ljudmila Ulitskajan uusi novellikokoelma tekee lukijaan välittömän vaikutuksen, sillä hänen taitonsa tarinankertojana ovat suorastaan maagiset. Sielun ruumiin lumoavat tarinat imaisevat mukaansa ensimmäisestä rivistä lähtien ja arkiset henkilöhahmot vetävät puoleensa magneetin lailla. Tasaista kerrontaa rytmittävät lyyrisen kauniisti kuvaillut kohtaukset ja Arja Pikkupeuran taitava suomennos soljuu eteenpäin vaivatta.
Kokoelman kantava teema on kuolema, mutta tunnelma ei yllättäen ole lainkaan synkkä. Ulitskajan kuvaama kuolema ei ole kauhea ja pelottava, vaan hyvin arkinen ja luonnollinen. Samalla se jää kuitenkin ikuiseksi mysteeriksi. Mystinen aspekti tulee esiin etenkin kokoelman toisessa osassa, jossa tavanomaisiin tapahtumiin sekoittuu paljon selittämätöntä.
Aika kulkee tarinoissa vääjäämättä eteenpäin: ihmisiä syntyy ja kuolee, sukupolvet väistyvät uusien tieltä. Synnytyslaitokselta siirrytään suoraan ruumishuoneelle ja elämä koettelee monin tavoin. Kukoistuksenkin keskellä kuolema on aina läsnä taustalla – vaikkapa vain pahaenteisenä valkoisena pulverina pöytälaatikossa. Välillä kohtalo puuttuu peliin ja elämä saa uuden suunnan, kuten oikeassakin elämässä usein tapahtuu.
Ulitskajan teoksen suurimpia ansioita on se, kuinka hän onnistuu tavoittamaan inhimilliseen elämään kuuluvia tärkeitä asioita, joita on usein hyvin vaikea sanoittaa. Elämän arvaamattomuus, yksinäisyyden tuska, sairaus, vanheneminen, läheisen menetys – kaikkia näitä teemoja käsitellään karun realistisesti mutta silti voimaannuttavasti. Kuoleman vahvaksi vastinpariksi nousee rakkaus, joka antaa elämälle merkityksen.
Lukemisen jälkeen olo on häkeltynyt: miten näin pienessä kirjassa voi olla niin paljon sisältöä? Jälkivaikutelmina mieleen nousee yksittäisiä kuvia, kuten lohikäärme ja Feeniks yhteen kietoutuneena, linttaan astutut valkoiset kengät ja silmäpuoli lelukoira. Mysteerit jäävät mietityttämään ja pelkkää kirjan nimeäkin voisi pohtia hyvän tovin. Moninaiset tarinat kuolemasta tuntuvat myös merkillisellä tavalla lieventävän kuoleman pelkoa ja herättävät lukijassa uteliaisuutta suurta tuntematonta kohtaan. Ehkä yhden tarinan loppu on sittenkin uuden alku?
Ulitskajan huikean kaunis ja elämänmakuinen kirja on hieno elämys, josta riittää sielun ravintoa pitkäksi aikaa.
Marjo Mustonen