Ilta pimenee Suomessa, kun Kaliforniassa vasta heräillään uuteen aamuun. Saan videoyhteyden kirjailija Tommy Orangeen, joka näyttää aikaisesta ajankohdasta huolimatta pirteältä.

”Viime aikoina olen herännyt aikaisin kirjoittamaan. Pandemian vuoksi olen mennyt nukkumaan ajoissa ja herännyt aikaisin. Nykyään ei ole juuri syytä valvoa myöhään”, Orange hymähtää. Tulen pian huomaamaan, että humoristiset hetket ovat harvinaista herkkua Orangen seurassa – kirjailija on läpi haastattelun silmiinpistävän vakava.

Vakavia tosin ovat hänen aiheensakin. Orange singahti epätodennäköiseen kuuluisuuteen esikoisromaanillaan Ei enää mitään. Romaani seuraa 12 Amerikan alkuperäiskansan jäsenen – tai urbaanin intiaanin, kuten Orange heitä nimittää – valmistautumista suureen powwow-juhlaan Oaklandin stadionilla. Romaani palkittiin moninkertaisesti, ja kuuluisuudet Margaret Atwoodista Barack Obamaan ylistivät hämmästyttävää kirjallista debyyttiä, joka tavoittaa kristallinkirkkaasti ne sukupolvelta toiselle siirtyneet traumat, joiden kanssa Amerikan alkuperäisväestö kamppailee vielä tänäkin päivänä.

Esikoisteokseksi Ei enää mitään on hämmästyttävän valmis. Siksi onkin yllättävää, ettei Orangesta pitänyt koskaan tulla kirjailijaa.

”Nuorena olin enemmänkin urheilijatyyppiä. Olin kiinnostunut musiikista ja lähdin opiskelemaan äänisuunnittelua. Alalta oli vaikea löytää töitä, joten päädyin työskentelemään kirjakauppaan.” Pian Orange oli vakuuttunut siitä, että oli löytänyt tulevaisuuden alansa. Hän siirtyi lukijasta kirjoittajaksi pikavauhdilla: ”Löydettyäni kaunokirjallisuuden luin ja kirjoitin niin paljon kuin pystyin, sillä tiesin, että minulla oli paljon kirittävää.”

Kirjan idea ilmestyi Orangen elämään yhtä yllättäen. ”Teoksen kantava ajatus – 12 hahmoa, joista jokaisen matka johtaisi kohti suurta powwowia – vain ilmestyi minulle eräänä päivänä. Se tapahtui vähän sen jälkeen, kun olin kuullut, että minusta tulisi isä. Yhtäkkiä elämä muuttui luonteeltaan vakavammaksi. Olin vakuuttunut siitä, että halusin aloittaa kirjaprojektin ja viedä sen loppuun.”

Kirjan kirjoittaminen vei lopulta kuusi vuotta. Pitkittynyt prosessi oli haastava: ”Mietin jatkuvasti, kuinka säilyttää usko työhönsä niin pitkällä aikajänteellä”, Orange kertoo. Hän mainitsee kehitelleensä selviytymisstrategioita, joiden avulla jaksoi puurtaa. Yksi keino oli ylitse muiden: ”Ennen kaikkea täytyy olla luja usko siihen, että kirjan kantava ajatus on tärkeä. Ja Ei enää mitään kohdalla olin ehdottoman vakuuttunut, että näin oli.”

“Kill the Indian, save the man”

Täysin ilman taustatukea ei kirja syntynyt. Orange hakeutui American Indian Arts -yliopiston luovan kirjoittamisen maisteriohjelmaan. New Mexicossa sijaitseva koulu on keskittynyt edistämään erityisesti Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvien taideopintoja. Luovan kirjoittamisen maisteriohjelma kestää kaksi vuotta, ja sen tavoitteena on luoda käsikirjoitus, jossa on ainesta julkaistuksi kirjaksi.

Orangella on pelkkää hyvää sanottavaa entisestä opinahjostaan, jossa hän nykyään opettaa itsekin: ”Opiskelu siellä oli mahtavaa. Oli hyvin ainutkertainen kokemus saada opiskella muiden natiivien seurassa – on vapauttavaa, kun ei ole tarvetta selittää itseään kenellekään. Sain laitokselta paljon tukea kirjoittamiseen.”

Kaikki tämä kuulostaa upealta, mutta pienikin raapaisu pintaa syvemmältä osoittaa asioiden todellisen laidan. Yliopiston sivuilla kerrotaan, että se on maailman ainoa korkeakoulu, joka on omistettu Amerikan alkuperäiskansojen taiteelle. Orange vahvistaa asian: ”Yliopistoni on ehdottomasti poikkeus. Sen juuret ulottuvat alkuperäisväestöä varten 1800-luvulla perustettuihin kouluihin. Niiden perusajatuksena oli ´Kill the Indian, save the man´ -tyyppinen ajattelu.”

Koulut olivat assimilaatiokeskuksia, yrityksiä sulauttaa alkuperäiskansat valtakulttuuriin ja häivyttää heidän perinteensä. Myöhemmin osa niistä – kuten American Indian Arts -yliopisto – reformoitiin. Ne muutettiin kouluiksi, jotka oikeasti ajavat alkuperäiskansojen asiaa. Kivuliasta historiaa ei kuitenkaan voi muuttaa eikä reformoida.

Urbaani identiteetti

Orangen romaanin keskeisenä ristiriitana toimii havainto siitä, kuinka vaikeaa on luoda identiteetti suhteessa kulttuuriperintöön, joka on vuosisatojen ajan pyritty väkivaltaisesti tukahduttamaan. Romaania katkovissa esseemäisissä osioissa kerrotaan lukijalle alkuperäiskansojen vähemmän tunnetusta historiasta: esimerkiksi siitä, kuinka kiitospäivä ei alun perin ollut uudis- ja alkuperäisasukkaiden välinen toverillinen kiitosjuhla – se oli maanluovutussopimuksen kunniaksi nautittu ateria. Kaksi vuotta myöhemmin nautittiin samanlainen ateria, jonka aikana myrkytettiin 200 alkuperäisasukasta. Tapaukset johtivat ensimmäiseen suureen intiaanisotaan.

Orange huomauttaa, että myös kulttuurinen intiaanikuvasto on ollut kautta aikojen vihamielistä. Vielä 1970-luvulle asti amerikkalaisissa televisiovastaanottimissa pyöri lähetysajan loputtua testikuva: maalitaulun näköinen kuvio, jonka yläpuolella leijui intiaanin pää kuin tähtäimessä. Rasistinen kuvasto on vain jatkumoa sille historialliselle aikakaudelle, jolloin intiaanien päitä silvottiin irti ja kuljetettiin kaupungista toiseen näyttelyesineinä.

Lisäksi heimot pakotettiin siirtymään pois omilta mailtaan. Kaupunkeihin siirtämisen oli tarkoitus olla satoja vuosia kestäneen kansanmurhan, sopeuttamisen ja häivyttämisen päätepiste. Tuhoamispolitiikka ei kuitenkaan onnistunut tavoitteessaan. Alkuperäiskansojen jäsenet jatkoivat elämäänsä kaupungin ehdoilla. Romaanissa kaikki tämä kulminoituu Oaklandiin – kaupunkierämaahan, joka ei suinkaan nielaissut syrjittyä kansanosaa sisuksiinsa, vaan josta se muokkasi itselleen uuden, urbaanin identiteetin.

”Intiaanin stereotyyppi on historiallinen kuva, jolla ei ole kosketuspintaa nykyisyyteen. Usein intiaanit ajatellaan elämään sopusoinnussa luonnon kanssa. En voinut olla ajattelematta, että oli olemassa niin paljon ihmisiä tarinoineen, joita ei edustettu missään. Sen vuoksi kirjani lähtökohta on urbaanien natiivien tarina, Oaklandin tarina.”

Vaikka Oakland on etnisesti monimuotoinen kaupunki, kertoo Orange olleensa naapurustonsa ainoa alkuperäiskansaan kuuluva lapsi. Hän tapasi muita heimonsa jäseniä vain, kun perhe matkusti isän suvun luokse Oklahomaan. Oklahoman yhteisökään ei osoittautunut ongelmattomaksi, sillä kaupungissa kasvanutta Orangea halveksuttiin omien sanojensa mukaan ”vähemmän intiaanina”.

Kirjailija kertoo, että hänen isänsä ei siirtänyt heimonsa perinteitä lapsilleen: ”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin ymmärrän, että isäni haluttomuus välittää perinnettä eteenpäin ei ollut yksinkertainen asia. Joskus kuulee asian muotoiltavan niin, että tradition välittämättä jättäminen oli isäni henkilökohtainen epäonnistuminen, että hän tai itse traditio ei ollut tarpeeksi vahva. En usko siihen.”

Orange ymmärtää, että isän päätös kumpusi ympäröivän yhteiskunnan vihamielisistä asenteista: ”Hän yritti vain selviytyä, tarjota meille hyvän elämän. Jos tapaukseen liittyi epäonnistumista, se oli rakenteellista, ei henkilökohtaista.”

Kristillistä fundamentalismia ja peyotea

Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa jännite, jonka parissa kirjailija varttui. Oman lisänsä kompleksiseen identiteettiin toi uskonto. ”Isäni puolen suku harjoitti sekaisin kristinuskoa ja heimoperinteitä: he kävivät kirkossa sunnuntaisin, mutta vaalivat myös perinteisiä uskonnollisia tapojaan, pitivät hikimajaseremonioita ja nauttivat peyotea. Heille tämä kaikki oli yhtä uskontoa.”

Valkoisen äidin ja alkuperäiskansaan kuuluvan isän näkemykset erosivat usein toisistaan. Orangen vanhemmat tapasivat alkuperäiskansojen kirkollisessa seremoniassa, mutta myöhemmin hänen äitinsä uskonnollisuus sai fundamentalistisia sävyjä. Äidin kirkko väitti, että isän perinteistä ammentava spirituaalisuus oli saatananpalvontaa. Orange kuitenkin ymmärtää myös äitinsä kokemusta ja arvelee isän perheen luona asumisen stressanneen äitiä.

Ongelmaton suhde ei kuitenkaan ollut: ”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä radikaalimpana – jopa kulttimaisena – näen kasvatuksemme. Minut yritettiin vakuuttaa siitä, että maailmanloppu on tulossa. Ja kun olet nuori ja vaikutuksille altis ja näet äitisi puhumassa kielillä… Se tuntuu hyvin todelta.”

”Kotonani oli paljon jännitteitä liittyen jumalaan ja elämän tarkoitukseen. Sellaisen perheen kasvattina on ymmärrettävää, että hakeuduin etsimään vastauksia uskonnollisen ja filosofisen kirjallisuuden pariin. Etsin kirjoista sitä, mitä itse halusin, mitä itse olin. Lopulta kaunokirjallisuus osoittautui vastaukseksi kysymyksiini.”

Identiteetin etsintä johti Orangen fiktion pariin. Tästä näkökulmasta katsoen Ei enää mitään sulkee ympyrän: se on Orangen kaunokirjallinen vastaus siihen, kuinka haastava tausta voi vaikeuttaa identiteetin luomista ja sitä kautta koko elämää.

Kulttuurinen kansanmurha

Identiteetti muodostuu ja vahvistuu yhteydessä representaatioon: siihen, näemmekö ympäröivässä yhteiskunnassa, kulttuurissa ja taiteessa itseämme edustavia henkilöitä. Jos edustusta ei ole, voi identiteetin muodostaminen osoittautua haastavaksi. Orangen mukaan modernia representaatiota alkuperäiskansoista ei juuri ole.

Hän on turhautunut siihen, että standardi, jolla ihmiset arvottavat alkuperäiskansojen ”autenttisuutta”, perustuu pelkästään historiaan. Hän vertaa tilannetta mustien kulttuuriin: ”Heillä ei ollut mahdollisuutta palata Afrikkaan, joten he loivat uusia taidemuotoja kuten bluesin ja jazzin. Heidän moderni kulttuurinsa hyväksytään sellaisenaan. Mutta kun kyse on alkuperäiskansoista, ainoat oikeat intiaanit ovat ne, joita näemme menneessä.”

Orange jatkaa: ”Me emme ole oikeutettuja siihen kulttuurisen kansanmurhaan – ja todelliseen kansanmurhaan – joka meille tapahtui. Meidät liitetään menneeseen, vaikka yhteytemme siihen on systemaattisesti tuhottu. Sama tapahtuu taiteellemme. Siksi koen tärkeäksi, että kerromme tarinoita siitä, millaisia olemme tänä päivänä: moderneja alkuperäiskansaan kuuluvia henkilöitä.”

Vallitseva valkoinen normi

Amerikassa on satoja alkuperäiskansoja, joista puhuminen yhtenäisenä ryhmänä on harhaanjohtavaa. Kun representaatio on harvassa, saattavat yhteisön esillä olevat edustajat joutua hankalaan asemaan. Mitä Orange ajattelee siitä, että häntä pyydetään kerta toisensa jälkeen antamaan lausuntoja ikään kuin hän edustaisi kaikkia Amerikan alkuperäiskansoja?

”Jos kysymykset tuntuvat liian yleisluontoisilta, kuten ´Voitko puhua siitä, millaista on kuulua Amerikan alkuperäisväestöön?´, koetan aina korostaa aiheen monimutkaisuutta. Oma taustani on hyvin spesifi: kasvoin kaupungissa oppimatta kieltäni ja tuntematta heimoani. Riippuu täysin aiheesta, uskonko voivani edustaa koko yhteisöä. Jos en koe voivani puhua kaikkien puolesta, yritän kuitenkin aina tuoda esiin sen, miten kysymyksessä mentiin metsään. Mutta en todellakaan koe voivani aina, kaikissa tilanteissa, puhua kaikkien alkuperäiskansan jäsenten puolesta.”

Keskustelumme edetessä tunnistan kipeästi sen, että olen jatkuvasti asettanut Orangen yhteisönsä edustajan asemaan. Hän selittää minulle asioita kirjastaan ja omasta henkilöhistoriastaan, mutta jatkuvasti suhteessa alkuperäiskansaan. Lausun ajatukseni ääneen ja kysyn varovasti, haluaisiko hän joskus olla vain kaveri nimeltä Tommy, joka kirjoitti uskomattoman upean kirjan.

Orangen kasvoilla käy pieni virne, toista – ja viimeistä – kertaa koko haastattelun aikana. Hän miettii hetken ennen kuin vastaa.

”Se olisi virkistävää. Etenkin rodullistettujen henkilöiden ja naisten kirjoittamaa kirjallisuutta käsitellään usein ikään kuin henkilökohtaisena, tunnustuksellisena kertomuksena. ´Olet sukeltanut syvälle henkilökohtaiseen kokemukseesi ja ammentanut siitä kirjaasi… Miten kiinnostavaa, kerro meille elämästäsi!´ Kun valkoisia mieskirjailijoita haastatellaan, on ääni kellossa toinen: ´Kerro meille uskomattomasta mielikuvituksestasi! Sinulla on neron mieli!´” Valkoisen miehen tarina nähdään universaalina mittapuuna, muiden kertomukset poikkeamina normista.

Tästä huolimatta Orange kertoo olevansa iloinen kirjan saamasta huomiosta. Hän kokee, että olemme siirtymässä aikaan, jossa voimme tarkastella rakenteellisia ongelmia ja katsoa rasismia suoraan silmiin. ”Sen vuoksi on hienoa olla vähemmistöä edustava kirjailija tänä päivänä. Koen, että aika alkaa vihdoin olla kypsä sille, että todella paneudumme niihin ongelmiin, joita vähemmistökirjailijat tuovat esille.”

”Mutta tiedäthän…”, Orange huokaa, ”luonnollisesti – jossain ideaalimaailmassa – olisi upeaa saada kirjailijana sellaista kunnioitusta, jota valkoiset miehet ovat nauttineet kautta aikojen.”

Pienin askelin eteenpäin

Yhdysvaltain myrskyisen vaalivuoden jälkeen näyttää siltä, että pöly alkaa ainakin hetkeksi laskeutua. Uusi hallitus on muodostumassa hitaasti mutta varmasti. Mitä Orange ajattelee Yhdysvaltain uudesta hallituksesta tai hallituksista ylipäätään: onko alkuperäiskansojen asema parantunut vuosien varrella vai onko se sivuutettu päätöksenteossa vuodesta toiseen?

”Tilanne vaihtelee. Donald Trumpin kaudella nähtiin julmaa välinpitämättömyyttä alkuperäiskansoja, luontoa ja koko ihmiskuntaa kohtaan. Toisaalta Obamankaan presidenttikaudella ei koettu mitään erityistä hetkeä, jolloin olisimme tunteneet itsemme todella nähdyiksi.”

Varovaisen innostunut Orange vaikuttaa olevan New Mexicon osavaltion edustajan Debra Haalandin nimityksestä liittovaltion maista vastaavaksi sisäministeriksi. Nimitys tekisi Haalandista ensimmäisen ministerin tehtäviä hoitavan alkuperäiskansan jäsenen Yhdysvaltain historiassa. Haastattelun aikaan nimitys ei ollut vielä varmistunut, ja Orange spekuloi: ”Jos se tapahtuu, se on suurta, historiallista. Toivon kovasti, että nimitys vahvistetaan. Toivotaan parasta. Let´s knock on wood!” Hän kopauttaa työpöytäänsä.

”Kaikkea ei voi kuitenkaan sälyttää hallinnon harteille. Meillä on edelleen kansakuntana valtavasti ongelmia siinä, miten teemme tiliä menneisyytemme kanssa. Amerikan historiaa opetetaan virheellisesti – emme puhu siitä, mitä todella tapahtui. Toisen maailmansodan jälkeinen Saksa on käsitellyt julkisesti holokaustia. Me olemme vasta alkamassa riipiä alas kammottavien miesten patsaita. Olemme vasta alkamassa keskustella historiasta rehellisesti.”

Hän vertaa tilannetta mustien kansalaisoikeustaisteluun: ”USA:ssa on kivuliaan näkyvää olla musta: voit tulla poliisin tappamaksi.” Alkuperäiskansojen haasteet ovat absurdilla tavalla vastakkaisia: “Meidät on häivytetty. Se on aivan yhtä väkivaltaista ja ongelmallista – olla näkymätön yhteiskunnan silmissä. Se on vain rasistisen spektrin toinen pää.”

En malta olla kysymättä, suhtautuuko Orange uuteen hallitukseen toiveikkaasti vai skeptisesti.

”On hyvin vaikea nähdä toivoa tässä välitilassa. Uskon, että olemme joko siirtymässä eteenpäin… Tai sitten vajoamme takaisin menneeseen, Trump valitaan uudestaan ja se on lopun alkua amerikkalaiselle yhteiskunnalle. Tunnelmani riippuvat päivästä. Toisinaan tunnen toivoa, toisinaan epätoivoa.”

Pienten askelten ottamiseen hän kuitenkin uskoo. Yksi sellainen on alkuperäiskansojen aseman tunnustaminen. Kaliforniassa on edelleen useita heimoja, joiden olemassaoloa liittovaltio ei ole virallisesti tunnustanut. Jos heimon asemaa ei ole tunnustettu, he eivät voi esimerkiksi harjoittaa seremonioita omalla maallaan.

“Uskon, että tunnustamalla kansanmurhan ja antamalla heimoille virallisen tunnustuksen, voisimme ottaa pienen askeleen eteenpäin. Haaland voisi aloittaa tämän työn. Oma heimoni on virallisesti tunnustettu – mutta se ei tarkoita, että mukana tulisi paljon jäsenetuja”, Orange toteaa lakonisesti. ”Se olisi kuitenkin pieni, realistinen askel eteenpäin.”

Viikkoa myöhemmin kirjoitan haastattelua puhtaaksi. Luen uutisista, että Debra Haaland on nimitetty historialliseen virkaan. Hän on luvannut edistää liittovaltion suhteita alkuperäiskansoihin, tukea uusiutuvia energiahankkeita ja lopettaa uusien öljy- ja kaasukenttien perustamisen. Mieleeni palaa Orange koputtamassa puuta: hänen ajatuksensa pienistä edistysaskeleista, toivon ja epätoivon aaltoliikkeestä. Tänään vaikutamme olevan toivon puolella. Let´s knock on wood.

 Lue arvio romaanista Ei enää mitään täältä.