Juha Räikkä: Salaliittoteorioiden filosofia
Gaudeamus 2021
Erinomainen kirja salaliitoista
Perusteellinen teos avaa salaliittoteorioiden taustalla vaikuttavia ajatusvirtauksia
Siihen nähden, kuinka paljon salaliitoteorioista puhutaan, ei suomeksi ole julkaistu kovinkaan montaa perusteellista esitystä aiheen filosofisesta taustasta. Jonas Sivelän Kaiken takana on salaliitto (2015) yritti, mutta ohuehko kirja ei onnistunut kuin raapaisemaan pintaa ja jäi lopulta erilaisten salaliittoteorioiden erittelyksi. Juha Räikän tuore Salaliittoteorioiden filosofia sen sijaan syventyy aiheeseen asiantuntevasti, laajasti ja kiinnostavasti.
Se, miksi maailmassa on salaliittoteorioita, johtuu Räikän mukaan siitä yksinkertaisesta syystä, että aivan oikeita salaliittoja on ollut maailman sivu ja niitä solmitaan edelleen. On kuitenkin tärkeää erottaa toisistaan aidot salaliitot ja salaliittoteoriat. Jälkimmäisissä on Räikän mukaan kyse ensinnäkin siitä, että jokin keskeinen yhteiskunnallinen ilmiö pyritään selittämään salaliitolla. Toisekseen salaliittoteoriat ovat myös ristiriidassa vallitsevien yhteiskunnallisten ja historiallisten näkemysten kanssa. Kolmanneksi salaliittoteoriat eivät ole kovin vahvasti perusteltuja, mikä ei kuitenkaan ole este niihin uskomiselle.
Tämä on toki hyvin yleistävä näkemys salaliittoteorioista, minkä myös kirjoittaja myöntää. Räikkä pitää myös hyvin mahdollisena, että jokin salaliittoteoria voi jopa pitää paikkansa. Se ei ole yllättävää, kun ottaa huomioon erilaisten salaliittoteorioiden lukumäärän ja kirjon.
Kuka upotti Estonian?
Kirjan esittämiä ajatuksia havainnollistaakseni käsittelen seuraavaksi kirjan ulkopuolista esimerkkiä, jonka yhteydessä on spekuloitu salaliittoteorioilla. Autolautta Estonia upposi Itämerellä syyskuussa 1994. Risteilijäonnettomuudella on virallinen ja uskottava selitys, jonka mukaan laivan keulavisiiri irtosi kovassa merenkäynnissä. Tämän seurauksena vesi pääsi tulvimaan autokannelle, mikä upotti laivan hyvin nopeasti. Suurin osa laivan 989 matkustajasta kuoli.
Selitys ei kuitenkaan ole tyydyttänyt kaikkia, sillä joidenkin mielestä alus upotettiin tahallisesti tai se törmäsi sukellusveneeseen. Jälkimmäiseen teoriaan uskoo esimerkiksi Estonian onnettomuustutkintalautakuntaan kuulunut entinen valtakunnansyyttäjä Margus Kurm. Erilaiset Estoniaan liittyvät salaliittoteoriat ovat saaneet pontta viime aikoina, kun tuoreissa aluksesta otetuissa kuvissa on näkynyt aiemmin havaitsemattomia repeämiä. Osan mielestä tämä vahvistaa esitetyt teoriat sabotaasista, kun taas toisten mielestä repeämät sopivat virallisen selityksen antamaan kehykseen.
Monet salaliittoteorioita puolustavat perustelevat teoretisointia sillä, että se luo painetta selvittää asioiden todellinen tola. Estonian tapauksessa tämä argumentti pitää jossain määrin paikkansa, sillä kaikki onnettomuudessa kuolleiden uhrien omaiset eivät usko viralliseen selitykseen vaan ovat vaatineet uutta tutkintaa. Näin on tosiaan myös tapahtunut, sillä heinäkuussa 2021 tuli voimaan lakimuutos, joka purki väliaikaisesti aluksen hautarauhan. Uudet tutkimukset eivät kuitenkaan todennäköisesti muuta virallista selitystä suuntaan tai toiseen, joten on hyvin todennäköistä, että teoretisointi Estonian uppoamisen ympärillä jatkuu hamaan tulevaisuuteen. Tämä on yksi salaliittoteorioiden ongelmista: mikään määrä todisteita ei riitä, jos ne eivät anna ennakkoon toivottua vastausta.
Miksi sitten erilaisia Estoniaan liittyviä salaliittoteorioita ylläpidetään, vaikka virallinen selitys on kaikkinensa hyvin uskottava? Räikän mukaan heikko luottamus yhteiskuntaan ja sen auktoriteetteihin synnyttää usein myös salaliittoteorioita. Vuonna 1994 Viron uudelleenitsenäistymisestä oli kulunut vasta puoli vuosikymmentä. Sitä ennen maa oli ollut vajaat viisikymmentä vuotta osa kommunistista Neuvostoliittoa, jolloin luottamus viranomaisiin ei todennäköisesti ollut kovin vahvaa. Tämä selittää ainakin osittain sen, miksi Estonian uppoamiselle on kehitelty vaihtoehtoisia teorioita.
Kuka levittää salaliittoteorioita ja miksi?
Räikän kirjan yllättävin huomio liittyy siihen, etteivät kaikki salaliittoteorioita levittävät ihmiset välttämättä itse usko niihin. Osa nimittäin levittää salaliittoteorioita sen vuoksi, että he pohjimmiltaan haluavat uskoa, että jokin heidän levittämänsä teoria olisi totta, vaikka he eivät juuri tällä hetkellä uskoisi siihen. Teorioita voidaan myös levittää propagandan vuoksi tai ihan vain huumorimielessä.
Salaliittoteoriat herättävät myös moraalisia kysymyksiä. Onko eettisesti kestävää, että esimerkiksi Estoniaan liittyviä salaliittoteorioita ylläpidetään vuodesta toiseen? Eikö asian pitäisi antaa olla jo siksi, että asian jatkuva esiin kaivaminen herättää ikäviä muistoja onnettomuudessa kuolleiden uhrien omaisissa?
Salaliittoteorioilla voi siis olla myös huonoja seurauksia, mikä on saanut jotkut ehdottamaan niiden kieltämistä. Räikän mukaan tämä olisi kuitenkin jo sananvapauden näkökulmasta ongelmallista, minkä lisäksi on vaikeaa määritellä, missä kulkee salaliittoteorian ja järkevän yhteiskuntakritiikin raja. Paljon tehokkaammin salaliittoihin puututaankin yhteiskuntapolitiikalla, jossa julkisen vallan läpinäkyvyyttä ja luottamusta viranomaisiin vahvistetaan.
Salaliittoteorioiden filosofia on pääosin sujuvaa asiatekstiä, joskin kirjoittajan tapa painottaa kursiivilla keskeisiä sanoja on hieman lukijaa aliarvioiva tyylikeino. Teksti ei missään vaiheessa tunnu liian monimutkaiselta, mutta muutamasta havainnollistavasta kuvasta tai taulukosta ei olisi ollut kokonaisuuden kannalta haittaa. Perusteellinen ja viihdyttävä teos on yksi tämän syksyn parhaista tietokirjoista.
Esko Juhola
Grigoris Balakian: Armenialainen Golgata – Muistelmat kansanmurhan vuosilta 1914–1919
Basam Books 2021
Suom. Heikki Salojärvi
Grigoris Balakianin (1876–1934) armenialaisten kansanmurhasta tehdyn silminnäkijäkertomuksen julkaiseminen ensi kertaa kokonaisuudessaan suomeksi on kulttuuriteko. Tässä Turkin yhä vähättelemässä traagisessa tapahtumasarjassa kuoli nykyisten arvioiden mukaan miljoonasta puoleentoista miljoonaan eri ikäistä armenialaista. Ulkomaille heitä pakeni puolisen miljoonaa. Samaan aikaan turkkilaiset tuhosivat noin 500 000 assyyrialaista ja saman verran kristittyjä kreikkalaisia.
Balakian oli kristitty munkki ja kirkollinen johtohenkilö, joka vuonna 1915 pakotettiin muiden armenialaisten kulttuurivaikuttajien kanssa silloisesta Konstantinopolista pitkälle karkotusmarssille kohti Syyrian autiomaata. Yhteiskunnallisista asioista hyvin perillä ollut kertoja tarjoaa tekstissään pätevää analyysia prosessiin johtaneita tekijöistä ja päivittää pohdintojaan tapahtumien seurauksista jo tien päällä.
Kirjassa käy ilmi sekin, miten kansanmurhaa edelsi Osmanien valtakunnan rapistuminen sekä sisäisistä että ulkoisista syistä. Omaa kieltä puhuvat ja juutalaisuutta tai kristinuskoa tunnustavat armenialaiset olivat tässä tilanteessa helpoksi viholliseksi mieltyvä vähemmistö. Jo vuosina 1894 ja 1909 armenialaisiin kohdistui yhteensä satojatuhansia uhreja vaatineet kansanmurhan esiasteet. Ensimmäisen maailmansodan synnyttämä kaaos tarjosi suojaverhon, jonka takana armenialaisten systemaattinen tuhoaminen voitiin käynnistää.
Vuoden 1915 tapahtumat käynnistyivät, kun valtaa pitäneet nuorturkkilaiset sisäministeri Mehmed Talaat paššan johdolla teloituttivat silloisessa Konstantinopolissa yli 200 armenialaista vaikuttajaa. Pian sen jälkeen alkoivat laajamittaiset armenialaisten omaisuuden takavarikoinnit ja karkotukset. Samaa kaavaa toteutettiin eri puolilla maata. Eri-ikäiset ihmiset menehtyivät marsseilla tai niiden jälkeen julman väkivallan uhreina tai nälkään, janoon ja sairauksiin. Seksuaalinen väkivalta oli laajaa ja kohdistui myös lapsiin.
Balakian ymmärtää ihmisten julman kohtelun yksityiskohtaisen kuvauksen tähdellisyyden, mutta tekee sen tyylitajuisen neutraalisti. Hän kirjaa jälkipolville tiedoksi surmansa saaneita tovereitaan kuin Aleksandr Solženitsyn Vankileirien saaristossaan. Ymmärrystämme laajentavalla tavalla kirjoittaja toistaa myös monien hirmutekojen toteuttamiseen osallistuneiden kanssa käymiään keskusteluja. Balakianin omat tunteet nousevat pintaan hänen kuvatessaan kohtaamiaan alastomia lapsikerjäläisiä, jälleennäkemistään äitinsä kanssa ja katkeruuttaan, joka kohdistuu kaiken pahuuden sallinutta Turkin kansan enemmistöä kohtaan.
Tärkeän todistusarvonsa ohella Armenialainen Golgata on jännittävä selviytymiskertomus. Persoonallisen ja älykkään Balakianin onneksi koituivat hänen yhteisössään nauttima kunnioitus, kohtaamiltaan eritaustaisilta ihmisiltä saamansa tuki ja insinööriopiskelijana Saksassa hankittu kielitaito, joka mahdollisti tekeytymisen pelastaviin peiterooleihin.
Yleisinhimillisesti teos on karmaiseva kuvaus siitä, millaisiin julmuuksiin ihmiset tietyissä olosuhteissa pystyvät. Se osoittaa vastaansanomattomasti, että kyse on holokaustin, Stalinin vainojen ja Ruandan sisällissodan tapahtumien tapaan toistuvasta koodista lajityypillisessä käyttäytymisessä. Silti juuri Balakianin kaltaisten havainnoitsijoiden pyrkimys tämän virheen ymmärtämiseen ja ylittämiseen antaa meille toivoa paremmasta.
Tuomas Rantanen
Juha-Antero Puistola & Johanna Suhonen: Itä-Ukraina – Lännen etuvartio
Docendo 2020
Itä-Ukrainan tilanne on harvinaisen sekava. Ukrainan hallituksen ja Venäjän tukemien separatistien sota Itä-Ukrainassa on jatkunut jo yli kuusi vuotta ja vaatinut yli 13 000 uhria. Separatistien ja Ukrainan asevoimia erottava ”kontaktilinja” jakaa Donetskin ja Luhanskin alueita 430 kilometrin matkan. Kontaktilinja erottaa perheet ja työpaikat. Pakolaisia on 1,5 miljoonaa. Venäjä ei suostu Ukrainan kanssa neuvottelupöytään vaan kehottaa Ukrainaa neuvottelemaan suoraan separatistien kanssa. Taktiikka sopii Venäjälle, joka pystyy luomaan lähialueilleen jäätyneitä konflikteja. Samaa Venäjä on harjoittanut myös Georgialle kuuluvassa Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa.
Naton päämajassa työskentelevä tutkija Juha-Antero Puistola ja kolme vuotta Etyj:n komennuksella Ukrainassa ollut Johanna Suhonen sanovat kirjassaan suoraan: vain muutaman tunnin päässä Suomesta käydään sotaa, jossa alueellinen suurvalta yrittää väkivalloin muuttaa maailmanjärjestystä.
Myös sosiaalisen median algoritmien toimintamalli on sopinut erityisen hyvin Venäjälle. Puistola ja Suhonen kirjoittavat paatuneesta valehtelukulttuurista, jossa luodaan valheellisia kertomuksia, sometetaan ja rakennetaan vastakkainasetteluja, aiheutetaan tarkoituksella sekaannusta, kiistetään ja kärjistetään. Kirjoittajien mukaan Ukrainan johtajat eivät ymmärtäneet sosiaalisen median ja trollaamisen tehokkuutta. He luottivat perinteiseen mediaan ja menettivät keinot oikaista valheita.
Vaihtoehtoista todellisuutta varten Venäjä voi tutkijoiden mielestä esimerkiksi luoda informaatio- ja disinformaatiokampanjoita, väärentää dokumentteja ja uutismateriaalia, tukea aseellisia ryhmittymiä ja rikollisia, luoda poliittisia bulvaaniorganisaatioita, toteuttaa tarvittaessa salamurhia ja kiristää kohteita arkaluontoisella materiaalilla. Varsin tylyä ja suorasukaista tekstiä.
Hyvin kirjoitettua ja erittäin informatiivista kirjaa lukiessa tulee uupunut olo. Ukrainan tilanne on hämmentävä ja toivoton. Mistään ei olla samaa mieltä, ei edes siitä, mikä on totta ja mikä ei. Kaikkien valehdellessa kansakunnan sisäinen luottamus heikkenee, Puistola ja Suhonen kirjoittavat. Heidän mukaansa Venäjä on kohdellut Ukrainaa ennennäkemättömällä tavalla. Ukraina on Venäjälle eräänlainen konfliktilaboratorio, jossa hullumpiakin ideoita voi rauhassa toteuttaa.
Vuosina 2016 ja 2017 saatiin tietovuoto, jossa paljastettiin Vladimir Putinin neuvonantajan Vladislav Surkovin sähköposteja. Brittiläinen ajatushautomo RUSI teki sähköpostien perusteella analyysin siitä, mitkä ovat Venäjän keinoja konfliktien hallinnoimiseksi. Surkov loi jatkuvasti operaatioita Ukrainan epävakauttamiseksi. Ukrainan heikkouksia analysoitiin, ja rahoitettiin ryhmittymiä, jotka halusivat hajottaa Ukrainan syventämällä ristiriitoja, järjestämällä mielenosoituksia, aiheuttamalla pelkoa, epätietoisuutta ja epäluottamusta Ukrainan hallintoa kohtaan. Kyseessä on hybridivaikuttaminen.
Ukrainan konflikti jatkuu ratkaisemattomana Suomen lähialueella. Kuten Puistola ja Suhonen kirjassaan toteavat, voimme lukijoina arvioida, onko Itä-Ukraina myös meidän asiamme.
Ari Turunen
Kaisa Pulakka: Kurittomat – Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja
Atena 2021
Yle Radio 1:n kulttuuritoimittaja Kaisa Pulakan naisiin ja naiseuteen kohdistettua kulttuurihistoriaa käsittelevä teos Kurittomat perustuu hänen radiosarjaansa Kauhee akka. Eniten kirjaan on kertynyt tarinoita suomalaiselle lukijalle suhteellisen tutusta kulttuuripiiristä – esimerkkinä antiikin Kreikan ja Rooman, Raamatun ja Kalevalan tarinat – mutta Pulakka esittelee ilahduttavissa määrin myös muualta kuin lännen vaikutuspiiristä peräisin olevia myyttejä. Euroopan ja Pohjois-Amerikan lisäksi mukana on tarinoita melkein jokaisesta maailmankolkasta: Afrikasta, Aasiasta, Oseaniasta ja Etelä-Amerikasta.
Kauniisti kuvitettu Kurittomat on jaettu kahdeksaan temaattiseen lukuun: nainen äitinä, anoppina, viettelijättärenä, naiseus luovana voimana, ja niin edelleen. Kunkin luvun lopussa on kirje, jossa Pulakka purkaa tuntojaan luvussa käsitellyistä aiheista tekstissä mainituille jumalattarille tai muille myyttien naisille. Kirjoittajan oma ääni on vahvasti läsnä myös varsinaisissa luvuissa, ja Pulakka peilaa käsittelemiään aiheita tarkoituksellisesti nykyajasta käsin. Eräässä kuvitteellisessa keskustelussa, joka on kuin suoraan milleniaaliystävysten illanistujaisista, Ilmatar, Gaia ja japanilaisten jumalatar Izanami vertailevat synnytyskokemuksiaan. Antiikin myyttejä luetaan ilman liennytyksiä, sellaisina kuin ne kaikessa yksinkertaisuudessaan usein ovat: vallankäyttöä, raiskauksia ja seksuaalista väkivaltaa kuhisevina kauhutarinoina.
Naiset eivät kuitenkaan jää avuttomiksi kaikissa tarinoissa. Nykytulkintojen mukaan esimerkiksi kotoinen Louhi on vahva ja neuvokas nainen, joka puolustaa raivokkaasti omaansa. Juutalaisen kansanperinteen Lilith oli Aatamin ensimmäinen vaimo, kamala demoni ja viettelijätär, joka teki niin kuin itse halusi, Jumalan ja puolisonsa mielipiteistä välittämättä. Tällainen käytös tietenkin kostautuu myyteissä lähes poikkeuksetta. Omapäiset naiset kuvataan kammottavina harppuina, kuten Louhen tapauksessa, tai he joutuvat maksamaan hirvittävän hinnan valinnoistaan, kuten joka yö sata lastaan menettävä Lilith.
Muutoin sujuvaan tekstiin on harmillisesti jäänyt joitain nimityksiä, kuten intiaani ja eskimo, joiden käyttö ei ole enää nykypäivää. Kirjassa on myös yksi erityisen pahasti korvaan särähtävä, ilmeisesti hauskaksi tarkoitettu heitto: Pulakka pohtii, onko hänessä jotain vikaa, kun ei ole törmännyt törkeisiin ehdotuksiin ja seksuaaliseen häirintään julkisilla paikoilla yhtä paljon kuin ystävänsä. Vaikka kyseessä on selvästi vitsi, olisin jättänyt sen pois vastuullisuuden nimissä. En haluaisi edes vahingossa antaa ulkonäköpaineissa ja elämän kasvukivuissa painivien nuorten lukijoiden ymmärtää, että seksuaalinen häirintä on kaikessa ahdistavuudessaankin merkki siitä, että olet tarpeeksi hyvännäköinen – eli kelpaat – ahdisteltavaksi.
Mainittujen kaltaiset säröt tekstissä ovat pieniä, pelkkiä yksittäisiä sanoja tai lauseita, mutta kovin teräviä. Se on harmillista, sillä kansiliepeessä kerrotaan, että ”Pulakka taistelee kirjallaan tasa-arvoisemman ja sukupuolivapaamman maailman puolesta”. Suurelta osin Pulakan teos palveleekin tätä päämäärää ja on kokonaisuudessaan eloisasti kirjoitettu ja mielenkiintoinen esitys.
Emilia Miettinen
Muista myös nämä!
Marko A. Hautala: Algoth – Kapinallinen kynämies: A. Untolan merkillinen elämä
Warelia 2021
Algoth – Kapinallinen kynämies on kattava elämäkerta monien arvoitusten miehestä Maiju Lassilan ja Irmari Rantamalan tekijänimien takana. Kirjailijavuosinaan erakkomaista elämää viettäneen Algoth Untolan (1868-1918) elämäntarina on ollut näihin päiviin asti sekä lähteiden niukkuuden että tietoisen vääristelyn hämärtämä.
Marko A. Hautalan elämäkerran jälkeen voimme nähdä paitsi Algothin uusin silmin myös vuoden 1918 tapahtumat Algothin silmin. Yli 1 100-sivuinen elämäkerta imee lukijan vastustamattomalla tavalla taikapiiriinsä. Hautala täyttää tällä teoksella Suomen kirjallisuushistorian kenties rumimman aukon. Filosofian tohtori Hautala on tutkinut Algoth Untolaa 25 vuotta. Hänen väitöskirjansa (2010) aiheena oli Untolan elämä ja ajattelu.’
Marija Vantti: Älä koske perhosen siipiin – Uuno Kailaan elämä ja kuolema
Aviador 2021
Älä koske perhosen siipiin on ensimmäinen elämäkerta traagisen elämän eläneestä Suomen itsenäisyyden alkuvuosien keskeisestä runoilijasta Uuno Kailaasta. Kerronnan aikamuotona on historiallinen preesens, ja elämäkertomus etenee Kailaan sisäisen kokemusmaailman kautta.
Elämäkerran kirjoittaja Marija Vantti on paneutunut aiheeseensa perusteellisesti. Hän on vieraillut Kailaan kuolinkaupungissa Nizzassa useamman kerran, ja kirjailija jopa muutti Kailaan syntymä- ja koulupaikkakunnalle Heinolaan. Kailaan kokemusmaailmaan sukeltaminen luo elämäkerran tunnelman ja kuljettaa sen dramaattisia käänteitä aina runoilijan viimeiseen hengenvetoon saakka.
Heinolassa asuva Marija Vantti (s. 1953) on taustaltaan historioitsija, tietokirjailija ja kirjoittaja-kouluttaja.
Ulrika Gustafsson: Valoisa kaupunkini – Sally Salmisen elämä ja teokset
Teos 2021
Ainutlaatuisen elämän elänyt kirjailija Sally Salminen (1906-1976) syntyi isoon kalastajaperheeseen Ahvenanmaan saaristossa. Jo varhain hän tiesi haluavansa maailmalle. Vuonna 1930 Salminen muutti laman riivaamaan New Yorkiin. Hän työskenteli monissa yläluokkaisissa perheissä kotiapulaisena ja kirjoitti vapaa-aikanaan. Sally Salmisen esikoisromaani Katrinasta tuli kansainvälinen menestysteos, joka käännettiin monelle kymmenelle kielelle.
Salminen kirjoitti romaaneja, matkakirjoja ja omaelämäkerrallisia teoksia, joiden kantavia teemoja olivat ihmisarvon tärkeys, sosiaalinen vastuunkanto ja yksilönvapaus. Toisen maailmansodan puhkeaminen toi Salmisen elämään muutoksia myös yksityiselämän puolella. Hän avioitui tanskalaisen taidemaalarin Johannes Dührkopin kanssa 1940 ja he perustivat yhteisen kotinsa Kööpenhaminaan.