Heidi Blake: Tappolista
Atena 2020
Suom. Aura Nurmi
Kremlin salamurhaohjelma?
Venäjän johto vähintäänkin sallii vastustajien vainoamisen
Tappolista perustuu BuzzFeed Newsin vuonna 2017 julkaistuun tutkivaan artikkelisarjaan salamurhaohjelmasta, joka kirjassa dramatisoidaan ”Putinin sodaksi länttä vastaan”. BuzzFeedin tutkiva journalistiryhmä penkoi ja yhdisteli kahden vuoden ajan suuren määrän aineistoa, joka kytkee vakuuttavasti venäläisiä valtiollisia toimijoita 14 hämärään kuolemantapaukseen Britanniassa ja yhteen Yhdysvalloissa.
Tappolistassa tutkiva toimittaja Heidi Blake liittää sarjan muitakin kuolemantapauksia salamurhaohjelmaksi, joka sai hänen mukaansa jatkua lähes 20 vuotta ennen kuin entisen sotilastiedustelijan Sergei Skripalin ja hänen tyttärensä murhayritys novitšok-hermomyrkyllä sai länsimaat reagoimaan. Kirja onkin tosielämän trilleri uskomattomine käänteineen, vuolas kertomus salamurhien peittelyistä ja häikäilemättömistä juonista – sekä länsimaiden viranomaisten välinpitämättömyydestä.
Blake väittää, että Britannian hallitukset ovat tarkoitushakuisesti ohittaneet vuosien ajan todisteita Venäjän osallisuudesta murhiin, koska maansa kansallisomaisuuden ryöstänyt ja Britanniaan asettunut venäläinen oligarkkipiiri pönkittää rikkauksillaan brittitaloutta. Keskeisen roolin kirjassa saa venäläisten emigranttien johtohahmona esiintynyt Boris Berezovski hoveineen. Moni tämän vuonna 2013 kylpyhuoneestaan hirtettynä löydetyn Kremlin arkkivihollisen oligarkkikollega tai brittiläinen kätyri on menettänyt henkensä. Tappolistan selitys onkin Kremlin tarve hiljentää hänet ja muut kriitikot.
Tappolistan laatijat sijoittuvat kirjassa Kremliin, jonka murhanhimoinen ohjelma on tarkkaan suunniteltua ja johdettua. Viime kädessä salamurhilla yritettäisiin peitellä FSB:n osallisuutta veristen kerrostalopommitusten sarjaan, jonka varjolla Vladimir Putin aloitti Tšetšenian toisen sodan ja sementoi valta-asemansa. Teoria on tuttu jo Anna Politkovskajan kirjoituksista ja oletetusti syynä tämän Tšetšenian sodan vääryyksien sinnikkään raportoijan tappamiseen Moskovassa lokakuussa 2006 samoin kuin entisen venäläisagentin Aleksandr Litvinenkon myrkyttämiseen poloniumilla Lontoossa saman vuoden marraskuussa. Sen jälkeen tappolista on pitkä. Blaken mukaan FSB:n upseerien osallisuutta kerrostalojen räjäytyksiin selvittäneet tutkijat ja toimittajat ovat kuolleet yksi toisensa jälkeen. BuzzFeedin lähteinä on muun muassa “28 nykyistä ja entistä tiedustelupäällikköä, 13 FBI:n edustajaa” ja lukuisia Yhdysvaltain salaisia tiedusteluasiakirjoja, joiden luotettavuutta lukijan on vain arvailtava.
Miten tiukasti Venäjän hämäräperäinen turvallisuuspalvelujen verkosto on Kremlin ja itse Putinin kontrollissa? Monenlaiset byrokraattiset, sotilaalliset eliitit ja lukuisat muut eturyhmät juonittelevat ja kamppailevat vallasta ja vauraudesta suurella Venäjällä. Valtio ja varsinkin kansalaisyhteiskunta on paljon monimuotoisempi ja ristiriitaisempi kuin Heidi Blaken tarjoilemassa juonessa. Silti Tappolista pohjautuu ansiokkaaseen tutkivaan journalismiin, ja kirja todistaa kriittisestikin luettuna Venäjän hallinnon korruption syvyyttä ja pyrkimystä vaientaa kriitikot ja toisinajattelijat. Tappolista vakuuttaa, että Venäjän johto vähintäänkin sallii vastustajien vainoamisen – ulkomaita myöten.
Mika Rönkkö
Keir Giles: Moskovan opit – Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä
Docendo 2020
Suom. Ilkka Rekiaro
Teoksessaan Moskovan opit Keir Giles antaa synkän kuvan Venäjästä sekä Venäjän ja länsimaiden välisestä suhteesta. Giles, joka on Britannian ulkopoliittisen instituutin Chatham Housen tutkija, ei usko, että esimerkiksi Venäjä ja EU pystyvät keskustelemaan oikeastaan mistään asiasta samalla tavalla, samalla tasolla tai edes käsittein, jotka ymmärrettäisiin samoin.
Gilesin mukaan Venäjä uskoo omaan erityisyyteensä. Se ei ole Eurooppaa eikä Aasiaa, vaan pitää itseään ortodoksisen kristillisyyden suurvaltana, joka pitää kiinni omista erityisoikeuksistaan ja etupiiristään. Giles käy läpi Venäjän historiaa ja löytää siitä toistuvia jaksoja: Venäjä hakee muilta kunnioitusta, näkee itsensä uhrina ja on aggressiivinen. Mutta mitä aggressiivisempi se on, sitä vähemmän se saa kunnioitusta ja sitä enemmän se uhriutuu. Noidankehä on valmis.
Giles on synkkä analyysissaan. Länsimaalaisia on jatkuvasti muistutettava siitä, että Venäjä ei ole eikä halua olla samanlainen kuin he ja että toimivien suhteiden luomisessa on jatkuvasti epäonnistuttu. Gilesin mukaan perusristiriita Venäjän ja lännen välillä on yksinkertaisesti hyväksyttävä, ja lisäksi on varauduttava kyber- ja informaatiohyökkäyksiin. Vain konfliktin hyväksyminen ja valmistautuminen konfliktin voittamiseen luo perustan lännen ja Venäjän välisen rauhan varmistamiselle. Giles kritisoi länsimaista mediaa, joka yrittää ymmärtää Venäjää sen länsimielisen vähemmistön, yliopistoväen, kirjailijoiden ja taiteilijoiden, kautta. Suuri enemmistö ajattelee toisin.
Giles on johdonmukainen teesissään, jota toistelee lähes 300 sivun verran. Sitaatit ja anekdootit on tarkasti nootitettu loppuviitteiksi. Ilkka Rekiaron sujuvasti kääntämän, helppolukuisen ja ajatuksia herättävän kirjan ärsyttävin piirre on valtioiden jatkuva kuvaaminen ikään kuin persoonina: ”Venäjä hermostui”, ”Venäjä on epäluuloinen”. Olisi ollut kiinnostavaa tietää enemmän Venäjän johtajien ja diplomaattien näkemyksistä ja linjauksista kulissien takana. Joitain mainintoja Giles on löytänyt, ja ne on merkitty lähteisiin.
Teoksen näkökulma on vahvasti brittiläinen. Giles sanoo ymmärtävänsä Venäjän rajanaapureiden asemaa, mutta esimerkiksi suomalaisiin tutkimuksiin kirjassa ei juuri viitata. Mieluusti lukisin vastaavanlaisen analyysin suomalaisesta näkökulmasta.
Ari Turunen
Fang Fang: Kun kaupunki suljettiin – Wuhanin kohtalonhetket
Into 2020
suom. Rauno Sainio
Kun koronapandemian keskellä kärvistellään toista vuotta, on kiinnostavaa katsoa taaksepäin. Fang Fang on palkittu kiinalainen kirjailija, jonka teos Kun kaupunki suljettiin – Wuhanin kohtalonhetket oli alun perin nettipäiväkirja Kiinassa suositussa Weibo-yhteisöpalvelussa. Fang asuu Wuhanissa, jossa on asukkaita 9–11 miljoonaa. Kaupunki sijaitsee sisämaassa Shanghaista länteen, Jangtsen rannalla. “Jos Wuhania kutsuisi helmeksi, olisi Jangtsejoki kuin nauha, joka kulkee tuon helmen lävitse. Sivujoki Han yhtyy Jangtseen keskellä Wuhania aivan Kilpikonnanmäen juurella”, Fang kuvailee kirjassaan runollisesti.
Jo tammikuussa 2020 koronaepidemia ulottui Fangin tuttavapiiriin. Monia heistä kuoli. Samaan tapaan kuin Suomessa on paheksuttu hiihtokeskusten koronalinkobaareja, Fang äimisteli Baibutingin kaupunginosaa. Siellä pidettiin 40 000 hengen illalliskemut. “Rikollista”, Fang kuittasi. Kun Wuhan sitten eristäytyi, jokainen oli pakotettu pysymään kotonaan, mutta ystävät yrittivät silti pitää huolta toisistaan. Lukijalla on vesi kielellä, kun Fang kertoo naapuruston ruokatoimitusten herkuista.
Fang avaa teoksessaan tarkkanäköisesti, kuinka asukasluvultaan tuplasti Suomen kokoinen vilkas jokirantojen kaupunki suljettiin. Keskusjohtoinen maa sai aikaan tuloksia. Viruksen leviäminen hidastui. Silti aluksi johto ei pitänyt huolta etulinjastaan, lääkäreistä ja hoitajista. Kun heitä alkoi menehtyä, wuhanilaiset suuttuivat.
Fangin päiväkirjan suosio kasvaa päivästä toiseen, mutta samalla hän joutuu masinoitujen vihakampanjoiden uhriksi verkossa. Nyt Fang Fang on taas kotiarestissa. Syy ei ole koronan, vaan tämän kirjan: poliittinen johto pitää häntä uhkana. New York Times ihastui Fangin kirjoituksiin jo vuosi sitten, mutta kansainvälinen suosio ei ole suojellut kirjailijaa. Päinvastoin. Se saattaa toimia jopa häntä vastaan.
Iida Simes
Kalle Kananoja: Kahlitut
Gaudeamus 2021
Joulukuun kuudentena päivänä 1865 Georgian osavaltio ratifioi perustuslain 13. lisäyksen, joka kielsi orjuuden Yhdysvalloissa muutoin kuin rangaistuksena rikoksesta. Koska Georgian myötä kolme neljäsosaa osavaltioista oli ratifioinut tämän historiallisen lisäyksen, siitä tuli lainvoimainen. Orjuuden lakkauttaminen ei kuitenkaan ratkaissut eriarvoisuuden ongelmaa. Afroamerikkalaisten syrjintä ja heihin kohdistuva rakenteellinen väkivalta jatkuu vielä meidänkin aikanamme, muistuttaa dosentti Kalle Kananoja teoksessaan Kahlitut.
Kananojan teos tutkii afrikkalaisen väestön väkivaltaista ja traumaattista tietä Afrikasta Amerikan mantereelle, vuosisatojen orjuutta ja järjestelmän purkamista. Kananojan valitsema näkökulma painottaa atlanttisen orjakaupan ja sen seurauksien sosiaali- ja inhimillishistoriallista puolta ja poikkeaa näin perinteisestä aihetta käsittelevästä historiankirjoituksesta, jonka lähtökohtana on useimmiten orjakaupan rooli osana maailmanlaajuista taloutta.
Kananojan kirjan keskeinen kysymys on, kuinka orjuuttamisen koko elämän ja persoonan läpäisevästä traumasta on mahdollista selviytyä. Kuten johdannossa todetaan: ”Yksi tämän kirjan pääväitteitä on, että – – orjien kulttuurinen ja sosiaalinen selviytyminen perustui yhteisöjen luomiseen ja ylläpitämiseen.” Esikoloniaalisessa Afrikassa ei ollut yhtä jaettua afrikkalaista identiteettiä, ja koska laajamittaiseen orjakaupankäyntiin tarvittiin paikallisten yhteistyötä, eräs orjakaupan mahdollistaja oli nimenomaan mantereen väestön erilliset identiteetit, vihollisuudet ja myös yksittäisten yhteisöjen sisäinen eriarvoisuus. Orjiksi päätyneiden oli siis joko kokonaan tai osin, kielellisistä ja kulttuurisista eroavaisuuksista riippuen, luotava uudet yhteisöt ympärilleen.
Kahlitut tarkastelee silmiä avaavasti orjien ja orjayhteisöjen todellisuutta ennen Atlantin yli kuljettamista, sen aikana ja sen jälkeen – toki vain niiden osalta, jotka matkasta hengissä selvisivät. Keskimäärin pahimmillaan jopa neljännes ”rahdista” menetettiin Atlantilla. Kuten Kananoja kirjoittaa, alukset olivat kelluvia helvettejä, joiden olosuhteet koettelivat etenkin orjien, mutta myös miehistön henkistä ja fyysistä terveyttä. Nääntyneitä orjia saattoi kuolla matkan koettelemusten seurauksena vielä laivan jo saavuttua määränpäähänsä. Selviytyjät päätyivät Amerikan mantereella vaihteleviin oloihin, joista tunnetuin populaarikulttuurin luoma mielikuva lienee plantaasiorjan ankara todellisuus.
Kananojan kertoma nojaa niin kirjallisiin kuin tilastollisiin lähteisiin, jotka on akateemisella tarkkuudella listattu teoksen lähde- ja kirjallisuusluetteloihin. Pölyistä tutkimuskirjallisuutta Kahlitut ei kuitenkaan ole. Kananoja kirjoittaa kiinnostavasti, sujuvasti ja johdonmukaisesti. Hänen teoksensa antaa inhimilliset kasvot niille miljoonille ihmisille, joita rahdattiin työvoimaksi yli Atlantin valtameren vuosisatojen ajan. Arkistomateriaalin sallimissa puitteissa Kananoja nostaa esiin myös yksittäisten ihmisten kohtaloita. Heidän nimensä ja tarinansa muuttavat tilastojen kautta tarkastellun käsittämättömän suurilukuisen, kasvottoman orjien massan eläväksi, hengittäväksi ihmiseksi. Meidän todellisuudessamme yhteiskunnan rakenteet tukahduttavat orjien jälkeläisiä edelleen – myös kirjaimellisesti.
Emilia Miettinen