Sieni kapitalismin reunamien symbolina
Antropologinen tutkimus matsutakesienen toimitusketjusta yllättää, ravistelee ja viihdyttää
Anna Lowenhaupt Tsing: Lopun aikojen sieni. Elämää kapitalismin raunoissa
Tutkijaliitto 2020
Suom. Anna Tuomikoski
Mitä sienet voivat kertoa meille maailmantaloudesta, tieteestä ja historiasta? Paljonkin, osoittaa antropologi Anna Lowenhaupt Tsingin Lopun aikojen sieni. Teoksessa tarkastellaan Suomessa tuoksuvalmuskana tunnetun matsutakesienen historiaa, ekologiaa ja asemaa maailmankaupassa. Teoksessa monimutkaiset verkostot, joiden kautta sieni päätyy metsistä kuluttajille, havainnollistavat nykymuotoisen kapitalismin mekanismeja. Matsutake näyttäytyy myös symbolina elämälle, joka kukoistaa epävarmoissa olosuhteissa, ihmisten aiheuttamien häiriöiden keskellä. Matsutakejen tarkkailu onkin Tsingin mukaan merkityksellistä siksi, että ympäristötuhon ja luontokadon myötä prekaarisuus luonnehtii oloja koko maapallolla: ”Ymmärtääksemme nykytilanteemme arvaamattomuutta ja laikuttaisuutta meidän on päästettävä mielikuvitus taas valloilleen”, hän luonnehtii. Lopun aikojen sieni antaa maistiaisen siitä, mitä tällaisen mielikuvituksen käytön avulla voitaisiin saada aikaan.
Antropologinen lähestymistapa on teoksessa vahvasti läsnä. Lopun aikojen sieni on kokoelma havaintoja erilaisista yksilöistä ja yhteisöistä Oregonin metsän kaakkoisaasialaisista poimijoista Lapin metsänkävijöihin ja japanilaisiin bisnesmiehiin. Näiden havaintojen kautta Tsing yhtenäistää aiempaa tutkimusta ja luo uutta käsitteistöä, joka tarjoaa vaihtoehdon kapitalistiselle näkemykselle luonnosta resurssina. Yksi tällainen käsite on yhteistoiminta, jonka Tsing kuvaa olevan keskeinen osa prekaareissa olosuhteissa selviytymistä. Niin ekosysteemi kuin sen osana elävät ihmisyhteisötkin menestyvät yhteistoiminnassa muiden kanssa. Eri yksilöiden, yhteisöjen ja lajien kohtaamiset synnyttävät olosuhteet, joissa elämme. Lopun aikojen sieni argumentoi, että kapitalismi hyödyntää sen ulkopuolella luotua yhteisvaurauteen ja yhteistoimintaan perustuvaa arvoa, kuten luonnonvaroja. Tämä ”talteenottokasautumiseksi” kuvattu ilmiö havainnollistuu matsutakesienien tuotantoketjun kuvaamisen kautta.
Yksi Lopun aikojen sienen perusajatus on, että maailma jäsentyy hierarkkisten suhteiden sijaan sommitelmana. Ekologiasta syntynsä saanut termi kuvaa lajien yhteenkietoutunutta kokonaisuutta, josta on mahdotonta erottaa kaikkia vuorovaikutussuhteita. Teoksen rakenne vastaa sen sisältöä: se on sommitelma, ei tiukasti lajiteltu yläotsikoista alalukuihin etenevä kokonaisuus. Tsing kuvaakin lyhyiden lukujen olevan kuin sateen jälkeen nousevia sieniä: ”ylenpalttista runsautta, houkutus jatkaa ja etsiä lisää, aina vielä yksi”. Maailmantalouden analyysi, sienten biologia ja metsien ekologia vuorottelevat ratkaisun ansiosta viehättävästi läpi teoksen ja pitävät yllä lukijan mielenkiintoa.
Lopun aikojen sieni liikkuu sopivasti akateemisen ja populaarin välillä: se on erinomaisesti lähteistetty ja asemoituu osaksi aiempaa tutkimusta, mutta toisaalta ei kavahda esittää rohkeita väitteitä, jotka saavat lukijan pohtimaan taloutta, tiedettä, biologiaa ja historiaa uudessa valossa. Lopun aikojen sieni on virkistävä teos, jonka tarjoaa paitsi analyysia kapitalismin ja ekosysteemien toiminnasta, myös kutkuttavia henkilötarinoita ja kiinnostavia yksityiskohtia esimerkiksi metsien historiasta ja stratosfäärissä lentävistä itiöistä.
Vellamo Hongisto
Jared Diamond: Mullistus – Valtiollisten kriisien käännepisteitä
Terra Cognita 2019
Suom. Kimmo Pietiläinen
Kuten yksilöt, myös valtiot voivat kohdata kriisejä, joihin joutuvat reagoimaan. Tästä ajatuksesta yhdysvaltalainen tietokirjailija Jared Diamond lähtee teoksessaan, jossa hän tarkastelee valtioiden viime vuosisatoina kohtaamia erilaisia kriisejä. Diamond on valinnut kirjaan seitsemän erilaista maata: Australian, Indonesian, Japanin, Chilen, Suomen ja Saksan. Näistä useimmissa hän on asunut eri vaiheissa elämäänsä, ja teos viliseekin hänen omia havaintojaan. Suomessa Diamond asui 1960-luvun taitteessa, jolloin hän keskusteli myös sotaveteraanien kanssa. Yhdessä luvussa Diamond kirjoittaakin talvi- ja jatkosodista ja niiden seurauksena toteutetuista yhteiskunnallisista muutoksista sotien jälkeisinä vuosikymmeninä.
Diamond kirjoittaa elävästi ja tempaa lukijan mukaan kertoessaan kokemuksistaan. Suomessa Diamond vieraili edellisen kerran toukokuussa 2017, jolloin hän kävi myös Helsingin Hietaniemen hautausmaalla. Helsinkiläisten sotilashautojen äärellä paikalle sattumalta tullut 40-vuotias perheenisä kuvailee Diamondille jokaisen suomalaisen suvun menettäneen läheisiään sodissa. Diamond havainnoi myös, että Suomessa ei ole samanlaisia pelkästään sotilaille omistettuja hautausmaita kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, vaan kaatuneet on saatettu viimeisille leposijoilleen kukin omalla paikkakunnallaan.
Suomen sotavuosina kohtaamaa mullistusta Diamond kuvailee yhtäkkisenä shokkina. Hyvin toisenlainen esimerkki on Australia, jonka kansallisidentiteetti on Diamondin mukaan muuttunut asteittain maan suhteiden hälvetessä entiseen siirtomaavalta Isoon-Britanniaan. Vielä maailmansodissa australialaisia taisteli kaukaisilla rintamilla Britannian joukoissa ja väestö oli tiukkojen maahanmuuttosäännösten vuoksi pääosin brittiläisperäistä, lukuun ottamatta joitakin pienempiä maahanmuuttajaryhmiä ja aboriginaaleja. Diamond luonnehtii Australian olleen Britannian kaukainen etuvartio, jonka puolustamisessa Japania vastaan Britannia toisessa maailmansodassa epäonnistui.
Britannian luopuessa siirtomaistaan pitkin maailmaa ja Australian suunnatessa yhteyksiä ja kauppaa lähempänä sijaitseviin maihin alkoi asteittain myös maahanmuuttopolitiikan höllentäminen. Samalla Britannia suuntasi Euroopan yhdentymiseen, mikä ajoi maat kiistoihin keskinäisen kaupan jatkosta. Brexit mainitaan kirjan johdantoluvussa, mutta Australiaa käsittelevässä luvussa sen mahdolliset merkitykset jäävät käsittelemättä. Australian väestö on monipuolistunut, ja Diamond ennustaa sen ennen pitkää luopuvan Britannian kuningattaresta valtionpäämiehenä ja Britannian lipusta osana omaa lippuaan.
Yhdysvaltoja käsitellään kirjassa kahden luvun verran. Diamond esittelee kiintoisia eroja näiden kahden entisen alusmaan itsenäistymisessä Britanniasta. Yhdysvallat soti itsenäisyydestään, kun taas Australian irrottautuminen kävi rauhanomaisesti. Siinä missä Britannia joutui ylläpitämään kallista armeijaa Pohjois-Amerikassa Ranskaa vastaan, ei Australiassa ollut samanlaista kilpailijaa, jota vastaan varustautua. Myös maantieteellisesti matka emämaahan oli paljon pidempi, mikä vaikeutti kontrollia ja teki yhteydenpidosta hitaampaa. Lisäksi Britannia oppi Yhdysvaltain tapauksesta myöntämään itsehallintoja siirtomailleen aiempaa herkemmin, kuten se teki Australian ja myös Kanadan tapauksessa.
Svante Thilman
Dan Carlin: Loppu on aina lähellä – Hardcore historiaa
HarperCollins 2020
Suom. Timo Utterström
Hardcore History on yhdysvaltalaisen Dan Carlinin podcast, joka tunnetaan monen tunnin mittaisista jaksoistaan, joiden aikana Carlin pureutuu laajoihin maailmanhistorian aiheisiin, esimerkiksi Rooman valtakunnan romahdukseen tai toiseen maailmansotaan. Kuten Carlin kertoo teoksen Loppu on aina lähellä esipuheessa, hänen podcastinsa jaksoja yhdistää usein sivilisaatioiden tuhon teema. Carlin hahmottaakin historiaa vääjäämättömiltä vaikuttavien yhteiskuntien nousujen ja tuhojen kautta, ja siksi se istuu myös hänen kirjansa punaiseksi langaksi.
Carlinin lyhyehkössä teoksessa on kahdeksan lukua, joissa käsitellään ihmisluonnon kovuutta ja entisaikojen ankaraa lastenkasvatusta, pronssikauden päättymistä, assyrialaisten ja Rooman valtakunnan tuhoa, pandemioita maailmanhistoriassa sekä toisen maailmansodan ja kylmän sodan ydinvarustelun aikaa. Aiheet siis keskittyvät läntisessä historiankirjoituksessa jo valmiiksi paljon koluttuihin teemoihin. Carlin tosin käsittelee niitä omaleimaisella, podcastista tutulla jutustelevalla ja suorasukaisella tyylillään, joka ei säästele herkimpiä lukijoita väkivallan ja sodan kauhujen kuvauksissaan. Esimerkiksi kertoessaan toisen maailmansodan aikaisista palopommituksista Carlin kirjoittaa niin elävästi, että graafisten mielikuvien lisäksi lukija lähestulkoon kuulee ja haistaa ne kammottavat aistimukset, joista osaltaan rakentui pommitusten hirvittävä sekasorto ja kauhu. Erilaisista historiallisista lapsia koskevista kasvatus- ja kurinpitomenetelmistä oli myös vaikea lukea.
Teos on kirjoitettu ennen koronapandemian alkamista, ja olisikin mielenkiintoista tietää, miten Carlin olisi tarkastellut nykyhetkeämme historian valossa. Viimeaikaiset tapahtumat tuntuvat joka tapauksessa muistuttavan meitä jälleen kerran siitä, kuinka historia – erilaisin variaatioin – toistaa itseään. Tästä hyvä esimerkki on syntipukkien etsiminen pandemioiden koetellessa kansoja. Meidän ajassamme aasialaistaustaiset henkilöt ovat joutuneet esimerkiksi Yhdysvalloissa koronan vuoksi ennakkoluulojen, syrjinnän ja jopa väkivallan kohteiksi. Heidän inhottava kohtelunsa on – onneksi suhteessa vaimea – kaiku siitä, kuinka keskiaikaisessa Euroopassa ruttoepidemian aikana juutalaiset joutuivat silmittömän vainon uhriksi, kun heitä syytettiin ruton levittämisestä kaivoja myrkyttämällä. Juutalaisten väitettiin haluavan tuhota krisityt kansat. ”Se, mitä juutalaisille tapahtui ruton aikaan, kalpenee kauheudessaan kenties ainoastaan holokaustille”, kirjoittaa Carlin.
Carlin huomauttaa 1300-luvun kauhuista kirjoittaneen Barbara Tuchmanin arvelevan, että moderni ihminen saattoi hyvinkin syntyä ruttoepidemioiden seurauksena. Järkkyihän aiemmin kyseenalaistamaton, Jumalan asettama yhteiskunnan luokkajärjestys pahoin, kun pahimmillaan noin neljäkymmentä prosenttia väestöstä kuoli lyhyen ajan sisällä – aateliset ja maatyöläiset rinta rinnan. Vaikka nykyinen pandemia on meidän onneksemme paljon lievempi, sekin tulee epäilemättä vaikuttamaan yhteiskuntiimme ja arkeemme pitkällä aikavälillä. Nähtäväksi jää, miten.
Sen sijaan, että Carlin edes yrittäisi kirjoittaa kattavasti kustakin valitsemastaan aiheesta, hänen päämääränään tuntuu olevan lukijan saattelu erilaisten historian suurten kysymysten äärelle, joista suurin koskee ihmisluontoa. Toistaako ihmiskunta itseään ja tuhoisaa historiaansa loputtomiin vai onko Homo sapiensilla kyky muuttua viisaammaksi ja lempeämmäksi, ja näin pelastaa itsensä ja tulevat sukupolvet yhteiskunnallisten romahdusten väkivaltaisesta syklistä?
Carlinin mielenkiintoisen kirjan turhauttavin piirre on alaviitteiden järjetön määrä: niitä on 255-sivuisessa kirjassa yhteensä 328 kappaletta. Jatkuva alaviitteiden ja leipätekstin välillä pomppiminen alkoi ärsyttää etenkin, kun suuren osan alaviitteiden sisällöstä olisi pienellä vaivalla voinut istuttaa osaksi leipätekstiä. Siksi Ville-Veikko Niemelän lukema äänikirja, jossa viitteet sulautuivat huomaamatta osaksi kokonaisuutta, oli huomattavasti miellyttävämpi lukukokemus kuin fyysinen kirja.
Emilia Miettinen
JJ Bola: Naamiotta
S&S 2021
Suom. Niko Koski
Patriarkaatti on läimäissyt miesten kasvoille naamion, jonka avulla esitetään tiettyä maskuliinisuuden roolia. Roolin ylläpitäminen on monella tavalla vahingollista johtaen muun muassa empatiakyvyttömyyteen ja masennukseen. Olisi jo aika heivata naamio hiiteen.
Tämä on kongolaistaustaisen brittikirjailija JJ Bolan Naamiotta-kirjan teesi. Runoutta ja yhden romaanin aiemmin julkaissut Bola yhdistelee esikoistietokirjassaan esseetä ja omaelämäkertaa. Alkuperäisteos oli osa Pluto-kustantamon nuorille suunnattua poliittisten kirjojen sarjaa.
Bola ruotii maskuliinisuuteen liittyviä myyttejä: miehet eivät itke, paljon seksiä harrastava mies on pelimies, mutta nainen huora ja niin edelleen. Hän käsittelee myös monia viime vuosina paljon tapetilla olleita käsitteitä, kuten incel ja intersektionaalisuus. Tutkimukset, joihin Bola viittaa, kertovat masentavasti miesten pahoinvoinnista. Entisenä nuorisotyöntekijänä kirjailija on itsekin hyvin kartalla nuorukaisten ongelmista. Bola kutsuu miehenalut identifioitumaan feministeiksi, sillä aate on myös heidän puolellaan.
Pohdintojensa tukena Bola käyttää puolihuolimattomasti tutkimuksen lisäksi journalistisia artikkeleita ja kepeämpää materiaalia, kuten rap-lyriikoita. Kirjassa on myös hämmentäviä puolianonyymeja sitaatteja, kenties Bolan jututtamilta nuorilta. Löperön lähdemateriaalin käytön lisäksi kirja kärsii toistosta ja hektisestä teemasta toiseen poukkoilusta. Kirja on 140-sivuisena kompakti, mutta olisi kaivannut aiheiden osalta tiiviimpää rajausta ja syvempää perehtymistä.
Epätasaisuudestaan huolimatta Naamiotta on tarpeellinen keskustelunlisääjä ja johdatus feministiseen ajatteluun. Ajoittainen blogipostausmainen tyyli ja huippu-urheilijoiden ja rap-artistien käyttö esimerkkeinä positiivisemmasta maskuliinisuudesta ovat myös hyviä keinoja kohderyhmän puhutteluun.
Tommi Kumén
Timo Virtala: Väkivallattomuuden voima – Kertomuksia rohkeudesta
Umpihanki 2020
Teoksessaan Väkivallattomuuden voima – Kertomuksia rohkeudesta rauhanaktivisti Timo Virtala esittelee esimerkkien kautta, mitä väkivallaton vastarinta ja kansalaisaktivismi on. Virtala tarkastelee niin yksittäisten henkilöiden kuin suurten kansanliikkeiden toimintaa ja luonnollisesti esittelee myös kaikkein ikonisimmat väkivallatonta kampanjointia harjoittaneet kansalaisaktivistit kuten Martin Luther Kingin, Mohandas Gandhin ja Nelson Mandelan. Esipuheessaan hän nostaa esiin myös meidän aikojemme ikonin, Greta Thunbergin, joka on nuoresta iästään huolimatta saanut oman esimerkkinsä voimalla organisoitua valtavan globaalin kansanliikkeen, joka vaatii huomiota ilmastonmuutoksen vastaiselle taistelulle. Suomesta Virtala esittelee pasifisti Arndt Pekurisen sekä vuosien 1902–1904 kutsuntalakon, joka käynnistyi, kun Venäjän keisari halusi sulauttaa Suomen armeijan osaksi venäläisiä joukko-osastoja.
Väkivallattomuuden voima keskittyy tarkastelemaan yksittäisiä tapausesimerkkejä eikä tarjoa syvällisempää analyysia erilaisista väkivallattoman vastarinnan muodoista. Se ei liene ollut Virtalan päämääräkään. Kirjan alussa hän kertookin haluavansa osoittaa nimenomaan erilaisten tarinoiden kautta, että väkivallaton mutta aktiivinen lähestymistapa on varteenotettava vaihtoehto väkivaltaan turvautumisen tai passiivisuuden ja syrjään vetäytymisen sijaan.
Virtalan selkeään tyyliin esittelemät protestit ja niitä ympäröivät poliittiset olosuhteet ovat mielenkiintoista ja yleissivistävää luettavaa. Vaikka hyvin monessa tapauksessa lopputulos on surullinen – kuten esimerkiksi aseistakieltäytymisen vuoksi teloitetun Arndt Pekurisen kohdalla – kirjaa lukiessa olo on useimmiten vaikuttunut ja toiveikas. Teoksen teemoista ja tapahtumista kiinnostuneelle lukijalle Virtalan jokaisen tarinan loppuun tarkasti listaamat lähteet ovat upea lisälukemisen aarreaitta.
Emilia Miettinen
Älä unohda näitä!
Nicolaus Cusanus: De docta ignorantia – Oppineesta tietämättömyydestä
Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura 2020
Suom. Juha Pihkala
Nicolaus Cusanuksen (1401-1464) De docta ignorantia valmistui vuonna 1440. Juha Pihkalan laatima käännös ja sitä koskevat selitykset tarjoavat mahdollisuuden tutustua suomeksi Cusanuksen ajatteluun, joka horjuttaa mustavalkoisia käsityksiä keskiajan kirkon suhteesta maailmankuvan murrokseen.
Monipuolinen Cusanus oli teologi, filosofi, kirkkojuristi, matematiikan ja tähtitieteen tutkija, ekumeenikko, mystikko, paavien luottomies ja lähettiläs. Hänen rohkeutensa tarttua suuriin ongelmiin ja kykynsä keskustella maailmankuvallisista kysymyksistä rakentavasti ja luovasti käy ihanteeksi nykylukijallekin.
Cusanuksen kosmologiset pohdinnat poikkesivat ajan vakiintuneista käsityksistä. Hän esitti muun muassa, että Maa kiertää Aurinkoa äärettömässä kosmoksessa, ja ettei Aurinko ole maailmankaikkeuden keskus vaan yksi tähti lukemattomien muiden joukossa.
Niccolò Machiavelli: Ruhtinas
Basam Books 2021
Suom. Taru Nyström
Firenzeläisen filosofin ja valtiomiehen Niccolò Machiavellin (1469-1527) Il Principe eli Ruhtinas ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1532. Ruhtinas on yksi vaikuttavimmista ja vaikutusvaltaisimmista uuden ajan poliittisen filosofian tutkielmista. Machiavelli kirjoitti teoksensa ohjekirjaksi hallitsijoille, erityisesti Lorenzo de’ Medicille, jonka toivoi kohottavan Firenzen entiseen loistoonsa ja yhdistävän Italian.
Ruhtinas sisältää kosolti teräviä havaintoja suurten johtajien käytännöllisistä, juonikkaista ja jopa häikäilemättömistä vallanpitokeinoista, ja sen sisältämät ohjeet ovat sekä ihastuttaneet että kauhistuttaneet ihmisiä julkaisemisestaan saakka. Vaikka näennäisesti Ruhtinas kuvaa oman aikansa vallankäyttöä, siitä huokuu laaja-alainen ymmärrys vallanpidosta, ja siksi se onkin ollut poliittisen kirjallisuuden ylittämätön klassikko jo liki viidensadan vuoden ajan.
Marcus Porcius Cato: Caton opetuksia – Dicta Catonis
Planeetta-antikvariaatit 2020
Suom. Arto Kivimäki
Caton opetuksia on myöhäisantiikin aikana laadittu kokoelma Cato vanhemman (243-148 eaa.) nimiin laitettuja roomalaisia elämänohjeita. Runomittaan laaditut parisäkeet opastavat nuorta koululaista kunnialliseen käytökseen ja valmistavat häntä kohti aikuisuutta. Viisaudet ovat luonteeltaan maallisia ja käsittelevät asioita perhe- ja ystävyyssuhteiden vaalimisesta menestykseen, vaikutusvallan käyttöön ja toimintaan julkisessa elämässä.
Caton opetukset oli keskiajalla yksi Euroopan luetuimmista teoksista. Sitä käytettiin latinan alkeisoppikirjana likimain kaikissa kouluissa yli tuhannen vuoden ajan. Kirja sisältää Caton opetusten suomennoksen lisäksi sen latinankielisen alkutekstin sekä parisäkeiden selityksiä. Kirjan lopussa käsitellään vielä erikseen Caton opetusten taustaa, syntyä ja jälkivaikutusta.
Jaakkojuhani Peltonen: Aleksanteri Suuri – Sankari ja myytti
Gaudeamus 2021
Aleksanteri Suuri, Makedonian kuningas ehti lyhyen valtakautensa aikana johtaa armeijansa tunnetun maailman ääriin asti, ja hänen myyttinsä on säilynyt tähän päivään saakka.
Aleksanteri Suuri – sankari ja myytti esittelee, millä tavoin legendaarista soturia on vuosituhansien ajan hyödynnetty moninaisten poliittisten, moraalisten ja ideologisten tarkoitusperien ajamiseen. Aleksanteria on pidetty niin Zeuksen kuin Egyptin viimeisen faaraonkin poikana, ja esimerkiksi profeetta Danielin näkyjen nelipäisen leopardin ja Koraanin Kaksisarvisen on tulkittu viittaavan häneen.
Aleksanteri on myös innoittanut taiteentekijöitä. Keskiajalla Aleksanterista kertovaa kirjallisuutta julkaistiin Skandinaviaa ja Kaakkois-Aasiaa myöten, ja sittemmin hän on löytänyt paikkansa muun muassa Bollywood-elokuvien ja japanilaisen animaation kuvastossa.
Davide Sisto: Verkon muisti
niin&näin 2020
Suom. Tapani Kilpeläinen
Menneisyys on pelkkä tarina, jota kerromme itsellemme, sanotaan. Mutta mitä tapahtuu, kun tarinaa ryhdytäänkin kertomaan verkossa myös somekavereille ja satunnaisille lukijoille? Verkon muisti yrittää ymmärtää, millaisen mullistuksen sosiaalisen median yleistyminen on muistamisessa ja unohtamisessa aiheuttanut. Kun muisto on kerran viety verkkoon, se ei nimittäin olekaan enää muistajansa yksityisomaisuutta.
Italialainen filosofi Davide Sisto puntaroi, miten internetiin tallentaminen tekee muistoista alati läsnä olevia. Hän tuumii, miten kuolleen käyttäjän someprofiili voi alkaa elää omaa elämäänsä, ja pohtii, mitä verkossa odottavat muistot tekevät ajan mieltämiselle. Ajatuksiaan hän avaa esimerkeillä kulttuurin eri aloilta Schellingistä Metallicaan.
Bruno Patino: Levottomat – Huomiotalous ja keskittymiskyvyttömyys
niin&näin 2020
Suom. Tapani Kilpeläinen
Ihmiset eivät tuijota kännyköitään huonokäytöksisyyttään eivätkä tarkista uusia somepäivityksiä vähän väliä heikkoluonteisuuttaan. Huomiotaloudessa Facebookin, Twitterin ja Tinderin tapaiset alustat myyvät mainostajille nimenomaan ihmisten aikaa, ja siksi palvelusta kuin palvelusta pyritään tekemään mahdollisimman addiktiivinen.
Riippuvaisuus ei siis ole sattumaa. Kun käyttäjät yritetään saada koukkuun, mitään psykologista tai kognitiotieteellistä tietoa ei jätetä hyödyntämättä, ja samalla kaikkea verkkosisältöä kohdellaan kuin mainoksia. Tilanteen muuttaminen vaatii taloudellisen mallin muuttamista.
Bruno Patino on journalisti, televisiomies ja Pariisin Sciences Pon -journalismikoulun johtaja. Hänen pamflettinsa Levottomat on ollut suurmenestys Ranskassa.