Pääomasta ja linnuista, elämästä ja kuolemasta

KIRJAILIJAHAASTATTELU Humoristinen ja viiltävän älykäs kirjailija Silvia Hosseini nousi suoraan suomalaisten kirjailijoiden kärkikaartiin vuonna 2018 esikoisteoksellaan Pölyn ylistys (Savukeidas). Esseissään hän tarkasteli muun muassa Leonard Cohenia, seksiä ja Seinäjoen Tangomarkkinoita. Pölyn ylistys voitti Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon ja oli myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas. Kun ansioituneen esikoisteoksen vuosittain palkitseva Helsingin Sanomien raati pyysi häntä sijoittamaan itsensä kotimaiseen kirjallisuuteen, Hosseini vastasi: “Esseekokoelman tekijänä olen auttamatta marginaalissa. Täällä on huono tarjoilu, mutta parhaat näköalat.” Pölyn ylistystä hän kuvaili näin: “Halusin selvittää, mikä tylsässä, mauttomassa tai moraalisesti epäilyttävässä taiteessa ja viihteessä kiehtoo.”

On hauskaa huomata, ettei Hosseini edelleenkään ole kaukana Pölyn ylistyksen tunnelmista eikä esseistin parhaiden näköalojen marginaalista. Hänen uutuutensa, esseeteos Tie, totuus ja kuolema (Gummerus 2021) on kirjallisen ajattelun runsaudensarvi. Hosseini tykittää oivaltavia huomioitaan yhteiskunnallisista keskustelunaiheista vahvaan, selkeään ja sarkastiseen tyyliinsä kuin haluten kääntää nykyajan normien kurssia. Kaunokirjallisen herkästi ja asiantuntevan suorasanaisesti hän kirjoittaa väärin ymmärretyistä teksteistä. Valkoisen miehen ylivallan purkaukset paljastuvat epätoivoksi, ja naisten kirjoittamat kirjat eivät olekaan uhrikertomuksia vaan voimainnäytteitä.

Kun mielipide on teko

Nykyään identiteettien kautta käydään monenlaisia kamppailuja. Keskustelujen käydessä kuumana monille on tärkeää julkaista oikeamielisiä kannanottoja sosiaalisen median alustoilla, sillä statustaan voi nostaa “ryhtymällä moraaliseksi esikuvaksi”, Hosseini sivaltaa kuin ohimennen viitaten sosiaalisen median aktivismia huokuviin päivityksiin. Pelkkä hyvikseksi julistautuminen ei kuitenkaan vielä ole varsinaista hyvyyden puolustamista tai maailman muuttamista paremmaksi, mutta sosiaalisen median nopeus on luonut harhan, jossa jo aktivistiksi identifioitumisen ajatellaan olevan aktivismia.

“Aktivismista on tullut trendi-ilmiö”, sanoo Hosseini etähaastattelussa. “Voi ottaa selfien ja julkaista jotain moneen kertaan todettua, jotain ‘rasismi on väärin’ -tyyppistä. Ymmärrän tietenkin halun puolustaa vähemmistöjä, mutta välillä se tuntuu siltä kuin ihmiset pyrkisivät vain itse pääsemään sinne hyvien piiriin, eivätkä he silti ehkä elämässään tee sellaisia tekoja, jotka edistäisivät itse asiaa.”

Vaikka feminismi on lähellä Hosseinin sydäntä, hän toteaa esseissään feministienkin sortuvan virheajatteluun:

“Samalla kun feminismistä on tullut länsimaissa valtavirtaa, feministinen ajattelu on meemiytynyt: käsitteet ja asetelmat siirtyvät ympäristöstä toiseen, ja ne omaksutaan pelkkinä letkautuksina. Kaikki palautuu tekijään ja tekijän oletettuun valta-asemaan, eikä ole paljon väliä sillä, millaisia tulkintoja teos mahdollistaa. Se, mikä on olevinaan edistyksellistä ja vapauttavaa, osoittaa lukutaidon, ymmärryksen ja myötätunnon puutetta.”

Intersektionaalinen feminismi, eli ihmiseen yhtä aikaa vaikuttavien määritelmien, kuten sukupuolen, ihonvärin, seksuaalisuuden sekä näistä muodostuvien valta-asemien ymmärtäminen, luokittelee ihmisen identiteettien kautta. Sorron tapojen tai kokemusten tunnistaminen ja nimeäminen on tärkeää, mutta Hosseini ei pidä jumittumisesta identiteettiin, jos se annetaan kohteelleen ilman, että tämä pääsee valitsemaan sitä itse. Esseessään hän suomii jopa näin:

“Identiteettipolitiikka on pahimmillaan fundamentalistista, tekivät sitä oikeistopopulistit tai vähemmistöaktivistit. Se käyttää samanlaista symbolista väkivaltaa kuin mitä vastaan se kamppailee.”

Representaatioiden liiallinen painoarvo

Identiteetteihin liittyy myösjatkuva puhe representaatioiden merkityksestä”, johon Hosseini sanoo olevansa hieman kyllästynyt. Tämä keskustelu kärjistyi erityisesti viime syksynä, kun Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmästä nousi kohu. Transaktivistit olivat tiedottaneet, että “[näyttelijä] Janne Reinikainen saa esittää trans-hahmoa, jos tämä avoimesti tunnustaa olevansa transfeminiini mies”, Hosseini muistelee. “Sellainen vaatimus on aika kohtuuton! Ihmisen pitäisi tulla kaapista ulos näytelläkseen jotain roolia. Mitä se kenellekään kuuluu, millainen joku on ja minkälainen hänen sukupuoli-identiteettinsä on?”

Jos identiteettiä pidetään esityksen ja sen sisäistämisen mittarina, suuri ongelma on, ettei kukaan voi tietää onko yhteinen kokemus todellakaan yhteistä. Julkisessa keskustelussa on jo nostettu esille, ettei esimerkiksi kokemus äitiydestä ole kaikille äideille yhtäläinen, eikä kokemus masennuksesta, syövästä tai alkoholismista ole kaikille sairastuneille samanlainen.

Silti moni vahvoin äänenpainoin kantaaottava henkilö on esittänyt oletuksia, joiden mukaan kokemus transsukupuolisuudesta on kaikille transihmisille yhteinen tai ainakin sellainen, jonka merkitykset transihmiset ymmärtävät samoin. Samoin ajatellaan, että kokemus ihonväristä ja siihen liittyvästä sorrosta on rodullistetuille yhteinen tai kokemus vammaisuudesta kaikkien samalla lailla vammaisten ymmärtämä, eikä näitä kokemuksia voi ymmärtää toisenlaisen identiteetin ihminen.

Hosseini kertoo huvittuneena ihailevansa erään näyttelijän, taisi olla Mads Mikkelsenin nasevaa vastausta, kun tältä kysyttiin voiko hän näytellä homoa, kun ei itse ole homo. “Mistä sinä tiedät, mikä minä olen”, Mikkelsen oli kuitannut. ”On selvää, että vähemmistöön kuuluva tuntee valtaväestöä paremmin viiteryhmänsä asioita, mutta viime kädessä yksilö edustaa vain itseään”, Hosseini sanoo.

Keskusteleminen on halpaa

Nykyisin vaikuttaa olevan mielekkäämpää käydä keskustelua keskustelusta kuin itse asiasta eli siitä, miten maailmaa voisi muuttaa. Esimerkiksi kun puhutaan tyttöjen ympärileikkauksesta eli silpomisesta, moni puhuu siitä, miten keskustelua pitäisi käydä, mutta ani harvalla on esittää ratkaisuja siitä, mitä asialle pitäisi tehdä.

“Joo, Ujuni Ahmed on terävä tyyppi”, Hosseini mainitsee ihaillen. Ahmed on somalitaustainen suomalainen silpomista vastustava aktivisti. Hän ja hänen aktivistikollegansa ovat valittaneet siitä, miten suomalaisilla feministeillä ei tunnu olevan kiinnostusta puuttua silpomiskysymykseen, vaikka heidän tukeaan kipeästi kaivattaisiin silpomisen estämiseksi.

“Puhutaan siitä, minkä värisiä ja sukupuolisia ihmisiä on teatterissa ja elokuvissa ja kuka saa esittää ketä.” Taidekentän moninaisuuteen pyrkivä puhe on tarpeen, mutta se on Hosseinin mielestä ihan yhtä elitististä kuin kaikki taidepuhe: ”Se ei hyödytä millään tavalla köyhän lähiöperheen lasta, joka ei koskaan pääse teatteriin näkemään niitä representaatioita.”

Jottei spekuloisi toisten ihmisten identiteettien käsityksillä saati kokemuksilla, Hosseini haluaa ottaa esimerkiksi itsensä. “Olen Itä-Helsingistä köyhästä perheestä ponnistanut ihminen. Merkittävin syy siihen, että olen tehnyt niin kutsutun luokkanousun, on se, että meillä suomalaisessa yhteiskunnassa on hyvä koulutusjärjestelmä, kirjastot ja terveydenhuolto. Minua ei olisi yhtään auttanut lapsena se, että joku olisi tullut taputtelemaan päähän ja sanonut ‘voi voi, kun sinä olet iranilainen, sinä olet varmaan kokenut rasismia’.”

Hosseini painottaa, ettei missään nimessä tarkoita sitä, etteikö rasismin vastaista työtä pitäisi tehdä. Hän kuitenkin muistuttaa, että puhe yhtäläisistä oikeuksista ja uhrien asemasta ei alkuunkaan riitä tai voi olla jopa turhaa, jos emme ensisijaisesti keskity konkreettisiin asioihin, kuten koulutuksellisen ja taloudellisen eriytymiskehityksen pysäyttämiseen. Jos luulemme pelkän puheen riittävän, isot yhteiskunnalliset ongelmat jäävät korjaamatta.

Miesten matkassa

Matkustamista rakastavan Hosseinin laajaa kirjallista makua kuvaa hänen kiinnostuksensa beat-kirjallisuuden klassikkoa, Jack Kerouacin Matkalla-teosta kohtaan. Vuonna 1957 ilmestynyt romaani on bebop-jazzia mukailevaa, rönsyilevää porvarillisen Yhdysvaltain isänmaakäsityksen aikalaiskritiikkiä. Kerouacin hillittömät ja jopa vastenmieliset sekoilut olivat aikansa kirjallista kapinaa. Ne kertovat työväenluokkaisten päähenkilöiden kamppailusta yhteiskunnassa, jossa normina ovat amerikkalainen rikastumisen unelma, konservatiivinen perhekäsitys ja kunnollisen miehen rooli.

Hosseini ei olisi kyennyt tekemään Kerouacin ja hänen ystävänsä Neal Cassadyn reissua – sen olisivat 1940-luvulla estäneet “runsaat ja kivuliaat kuukautiset” – mutta se ei vähennä hänen innostustaan lukea yhdysvaltalaiskundien revittelyistä tien päällä.

Teoksessaan Hosseini vääntää rautalangasta, mikä on kirjallisuuden ja kirjoittajan asema:

“Henkilöhahmon maailmankuva ei ole yhtä kuin romaanin maailmankuva. Ei edes silloin, kun henkilöhahmo on romaanin kertoja. Edes silloin kun kertoja muistuttaa kirjailijaa itseään.”

Kerouacin lisäksi Hosseini ruotii teoksessaan ranskalaisten pelkäämää ja palvomaa kirjailijaa Michel Houellebecqiä arvostaen.

“Ranskalaisen kirjallisuuden pahaksi pojaksi” määritelty Houellebecq on alati kirjallista maailmaa ravisteleva rääväsuu, jota on pidetty naisvihaajana ja islamofobina. Hosseini toteaa, ettei kirjailijan sanomisten kanssa tarvitse olla samaa mieltä, mutta silti tämän ajankohtaista tekstiä kannattaa ymmärtää. Kenestäkään kirjailijasta ei tarvitse myöskään “pitää” ymmärtääkseen, että tällä saattaa olla painavaa sanottavaa. Hosseinin mielestä Houellebecqin viiltävän raadollinen ja kyyninen tapa katsoa maailmaa voi olla avartava kokemus aivan kaikille, vaikka juuri tämä kirjailija on kaikkea muuta kuin helppoa luettavaa.

Entä onko rasismista Houellebecqin tavoin kirjoittava väistämättä itse rasisti eli onko ilmiön kuvaaminen – vaikka fiktion keinoin – osallistumista ilmiön vahvistamiseen? Hosseinin mukaan näin ei ole, sillä asian kuvaaminen ja sen edistäminen itse ovat aivan eri asioita. Hän antaa kirjailijalle ylipäänsä vapauden olla oma itsensä: “Kirjailijan tehtävä ei ole olla esimerkillinen ihminen. Hän on vain ihminen.”

Jane Austen ja kasautuva pääoma

Esseessään Ylpeys, ennakkoluulo ja pääoma Hosseini pui Jane Austenin vuonna 1813 ilmestyneen klassikon tarinaa. Hosseinin esseen keskiössä on erittäin epätasainen varallisuuden jakautuminen, ja hän argumentoi sen olevan Austeninkin kirjan olennainen pointti. Austenin varallisuuspuhetta ei yleensä edes tunnisteta hänen teostensa tulkinnoissa. Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin köyhtyvän perheen sankarittaren Elizabeth Bennetin ja hänen sisartensa on pakko päästä rikkaisiin naimisiin, muuten heidän ja heidän vanhempiensa elintaso romahtaa.

Esseessään Hosseini suomii muun muassa nykyajan snobismia, jossa suomalaisille pienituloisille markkinoidaan kirjoissa ja naistenlehdissä sijoitusneuvoja – ikään kuin sijoittamisesta kiinnostuminen ja sen arvostaminen olisi jo itsessään tie parempaan toimeentuloon ja sen myötä tulevaan luokkanousuun.

“Pääoman kasautumisesta on hyötyä vain sille, jolle se kasautuu.”

“Tässä nykyajan, pitäisikö sanoa myöhäiskapitalistisen ajan, talouspuheessa talous on kuin luonnonvoima, eikä nähdä, että ihmisethän sen talouden luovat. Se on inhimillinen järjestelmä. Se on asia, johon voidaan vaikuttaa”, sanoo Hosseini haastattelussaan.

Hosseinin maltillinen ja harkittu teksti pääoman välttämättömyydestä tuntuu suorastaan vallankumoukselliselta. Maailmankuulun ranskalaisen taloustieteilijän ja kirjailijan Thomas Pikettyn mukaan suuri progressio eli superrikkaiden nykyistä huomattavasti korkeampi pääomien verotus toisi oikeudenmukaista hyvinvointia koko yhteiskuntaan.

“Varallisuuserojen kasvu on niin voimakasta, että Pikettyn mielestä itseohjautuvien markkinoiden innokkaimpienkin puolustajien tulisi olla siitä huolissaan. Moni uskoo yhä Reaganin 1980-luvulla lanseeraamaan ´trickle down´-efektiin, vaurauden valumiseen alaspäin, vaikka se on pelkkää satua.”

“Eiväthän ne ehdotukset supersuurten pääomien verotuksesta estä ketään rikastumasta. Edelleenkin voi olla aivan sikarikas, vaikka Pikettyn ehdotuksia noudatettaisiinkin!” Hosseini nauraa. “Ihmisille, joilla on rahallista pääomaa, on kasautunut paljon muutakin pääomaa, kuten valtaa vaikuttaa asioihin. Niillä, joilla on vähemmän pääomaa, on myös vähemmän valtaa.”

Oikeistolaista finanssipolitiikkaa puolustavat leimaavat suurten pääomien kritiikin nopeasti kommunismiksi, jolloin keskustelu siirretään pois nykyajan pääomaverotuksesta jaaritteluihin Neuvostoliiton vankileireistä. “Somen algoritmit ruokkivat mustavalkoista ajattelua”, Hosseini pohtii.

Sukuloimista Iranissa

Kaksivuotiaana Suomeen Iranista muuttanut Hosseini käy säännöllisesti isän puolen sukulaistensa luona Teheranissa. Yhteydet ovat välimatkasta huolimatta tiiviit. Esseessään Iranilaisia kirjeitä Hosseini kuvaa vierailujaan. Rakkaiden sukulaisten kanssa on mukavaa ja huumori kukkii. Persian kieli sujuu ontuen, mutta sujuu. Mutta:

“Maassa on periaatteessa uskonnonvapaus, mutta kaikki viranomaiset eivät ymmärrä, että uskonnon levittämisen into tulisi erottaa kiintymyksestä, jota tuntee sitä kohtaan, ja ettei islamia rakastaakseen ja noudattaakseen ole välttämätöntä vihata ja vainota heitä, jotka eivät sitä noudata.”

”Iranin koulujärjestelmä on kehno”, harmittelee Hosseini ja jatkaa: “Se on epäilemättä tarkoituksenmukaista toimintaa vallanpitäjiltä. Jos ihmiset eivät saa tietoa asioista, he äänestävät miten sattuu. Tai jos he ovat köyhiä. Jos aika menee sen miettimiseen, miten saisi leipää, on ihan selvää, ettei ehdi pohtimaan kulttuurisia asioita. Totalitaaristen valtioiden perussysteemiä.”

Suomessa pitäisi ymmärtää paremmin sekä Irania, 83 miljoonan asukkaan suurvaltaa, että islamia, yhtä suurimmista maailmanuskonnoista. “Meidän pitäisi nähdä, että on poliittinen islam ja henkilökohtainen islam. Ihmiset harjoittavat uskontoaan monin eri tavoin.” Hosseini painottaa islamin olevan moninaista ja monimutkaista – ja sellaista on politiikkakin.

“Me voidaan kritisoida poliittista islamia, mutta meidän ei pidä heittää koko uskontoa romukoppaan. Mä olen itse uskonnoton ihminen, mutta en pidä uskontoa ongelmana, vaan Iranin totalitaristista politiikkaa. Uskonnon ja politiikan välille ei voi vetää yhtäläisyysmerkkejä, vaikka valtio yrittää sitä tehdä. Iranissa on hyvinkin hartaita ja konservatiivisia muslimeja, jotka eivät kannata valtiovaltaa. Ilman muuta sitä politiikkaa pitäisi pystyä kritisoimaan.”

Linnut ja kuolevaisuus

Kirjansa loppupuolella Hosseini suuntaa ensin huomiomme lintuihin, noihin kaikkialla lentäviin ja pomppiviin dinosaurusten perillisiin, joita pidämme täysin virheellisesti itsestäänselvyyksinä. Kirjoitus linnuista on teoksen kaunokirjallisin essee, ja siinä hän siteeraa lyriikan klassikoita kuten Uuno Kailasta ja Aaro Hellaakoskea.

Linnut eivät ole niin paljon elämän symboli kuin kuoleman, on Hosseini oivaltanut. Jopa von Wrightin veljesten lintutaulut muistuttavat tästä, sillä maalaustaiteen klassikoissa poseeraavat elikkoparat olivat tietenkin kuolleita.

Viimeisessä esseessä Aurinkokuningatar katse kääntyy Silvia Hosseiniin itseensä, kun hän kirjoittaa rempseästi “perseestään”, joka on “räjähtänyt” – toisin sanoen peräsuolen fistelistä, joka on omituinen ja vaikea sairaus, kivulias ja vertavuotava muistutus kuolevaisuudesta. Kuulemma Ranskan kuninkaalla Ludvig XIV:llä oli samankaltainen vaiva. On hyvin hosseinimaista huumoria verrata itseään Aurinkokuninkaaseen ja tehdä peräreiästä tähti.

Kuoleman ajattelu tekstin kautta on terve ja jopa virkistävä ilmiö. Kuoleman muistaminen tuo nöyryyttä ja ymmärrystä muuten niin itsekkään ihmislajin arkeen. Jos ihmislaji välittäisi enemmän elämän hauraudesta, ehkä ilmastokriisiäkin olisi helpompi ehkäistä. Onko ihmislajilla Hosseinin mielestä toivoa? “Ajattelen synkkämielisen optimistisesti, että ihmislaji selviytyy ilmasto- ja biodiversiteettikriisistä. Mutta valtavin vahingoin.”

Linnut muistuttavat kirjailijaa elämän kirjon laajuudesta. “Ne ovat ihania,” Hosseini innostuu. “Villieläimiä keskuudessamme!” Esseisti kirjoittaa runollisesti: “Linnut tuovat kuoleman kotiovelle. Ne viestivät: katso, kuolemaa on.”

Kuvateksti 1: Koulutukseltaan Hosseini on maisteri, ammatiltaan kirjailija, opettaja ja kriitikko.  Parhaillaan hän työstää väitöskirjaansa, jonka aiheena on Leonard Cohenin laululyriikan juutalais-kristilliset viittaukset. “Ei mulle ole statuskysymys valmistua tohtoriksi. Työ vaan on ollut välillä niin pitkään kesken, että haluan sen jo valmiiksi.”

Kuvateksti 2: Hosseini tunnustaa olevansa hyvin laiska. Varsinkin kaamosaika kuluu Netflix-maratonien parissa kotisohvalla – jos ei pääse reissaamaan. Elokuvien lisäksi Hosseini pitää musiikista ja käy jazz-keikoilla.