Syyrian Idlibin maakunta ja Aleppon maakunnan luoteisosa ovat vuodesta 2018 lähtien olleet tosiasiallisesti Turkin suojeluksessa toimivien, maan hallintoa vastaan kapinoivien joukkojen valvomia enklaaveja. Niiden tilanne havainnollistaa rajaseutujen kaksijakoisuuden: ne voivat paitsi muodostaa alueen, jonka rauhaa valvovat samasta maasta tulevat, mutta keskenään sotivat osapuolet (hallinnon joukot, islamistiset miliisijoukot), myös olla myös ulkopoliittinen kiistakapula (Turkin vaikutusvalta ja sotilaallinen läsnäolo). Puhuttiinpa sitten buffer zone -puskurivyöhykkeistä, no man’s landista eli ei-kenenkään-maasta tai safe zone -turvavyöhykkeistä, kaikki nimitykset kertovat hallinnollisesta poikkeusjärjestelystä. Se ilmenee eri muodoissa joko niin, että alue suljetaan siviileiltä, se demilitarisoidaan tai siellä sovelletaan erityisiä aluejärjestelyjä konfliktin aikana. Viime vuosina useilla Lähi-idän alueilla on nähty tällaisten järjestelyjen paluu, kun sotilasmiehitystä käytetään strategisten päämäärien saavuttamiseksi.
1990-luvulla käytössä ollut muotikäsite ”harmaa vyöhyke” (1) kuvasi keskusvaltion valvonnan ulkopuolelle jääviä alueita, joista esimerkkinä ovat eri heimojen asuttamat seudut Länsi-Pakistanissa. Käsitteen tausta löytyy kaksinapaisen maailmanjärjestyksen jälkeisestä epävarmuuden täyttämästä kansainvälisestä tilanteesta. Nyttemmin terminologiaa on teoretisoitu pidemmälle ja esimerkiksi ”puskurivyöhykkeen” käsite on rehabilitoitu, Sen kriittinen uudelleenarviointi (2) on kuitenkin keskittynyt strategiseen tulkintaan ja toimijoiden kohtalo on unohtunut. ”Ei-kenenkään-maan” teoreettinen käsitteellistäminen (3) puolestaan on määritellyt no man’s landin aidatuksi tilaksi, josta sotilaat ovat vetäytyneet ja jossa väestö saa luvan kehittää omia konstejaan voimiensa mobilisoimiseksi. Haluaisinkin esittää näiden erilaisten nimitysten ja realiteettien leikkauspisteeseen käsitettä ”välitilavyöhyke”. Se on suljettu alue, jossa on ohut tuomiovalta ja heikko toimielinrakenne. Alueen asema on hauras ja epävakaa, mikä johtaa vähemmistöjen muodostumiseen ja siellä toimivien syrjäytymiseen. Tällaisen alueen toimijat todennäköisesti käyttävät kaikki tilaisuudet hyväkseen määritelläkseen elinympäristönsä uudelleen ja muuttaakseen sitä (4).
Kun Britannia kävi kauppaa Irakin merisatamasta
Kansainvälisesti tunnustetut välitilavyöhykkeet voidaan erottaa niistä, joita ei ole tunnustettu. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat puskurivyöhykkeiden tai ei-kenenkään-maiden kaltaiset valtiollisesti ja kansainvälisesti taatut aluejärjestelyt, jotka mahdollistavat sen, että alueen erityisasemasta huolimatta siellä asuvien elämää määrittelevät oikeusnormit, joita myös noudatetaan. Alueen vakaudelle on keskeistä, että sotaa käyvät osapuolet sopivat yhdessä välitilavyöhykkeen aseman oikeudellisesta tunnustamisesta, mutta kuitenkin niin, että niiden tilannetta ei sidota lopullisesti nykytilaansa. Aluejärjestelymekanismit kehitettiin Geneven yleissopimuksen (1951) puitteissa siviiliväestön lyhyen aikavälin suojelemiseksi konfliktin aikana, mutta niistä on ajan mittaan tullut laajemmin myös konfliktin jälkeinen toimintamuoto. Tästä esimerkkeinä voidaan mainita YK:n valvoma ”vihreä linja”, joka erottaa Turkin ja Kreikan alueet toisistaan Kyproksella, tai Israelin armeijan Syyrialta vuonna 1967 valtaamat Golanin kukkulat, missä partioivien YK:n rauhanturvajoukkojen tehtävänä on ollut tarkkailla ja valvoa tätä Syyrian ja Israelin välistä demilitarisoitua ei-kenenkään-maata Jom kippur -sodasta (1973) lähtien.
Molemmissa esimerkkitapauksissa demilitarisoidun ”hyvän rajan” paradigman tavoitteena on luoda ”hyvät naapuruussuhteet” klassisen rauhanrakentamisen kaavan mukaisesti. Todellisuudessa tämän mallin rajat tulevat paikan päällä kuitenkin pian vastaan: jos konfliktien perimmäisistä syistä ei keskustella eikä neuvotella, se johtaa väliaikaisiksi tarkoitettujen ratkaisujen pitkittymiseen. Kyproksen tilanteessa puuttuu poliittinen tahto, ja rauhanneuvottelut ovat hiipuneet. Golanilla YK:n rauhanturvaoperaatio joutui voimattomana seuraamaan, kun Israel liitti alueen itseensä yksipuolisella päätöksellä vuonna 1981. YK:n mahdollisuuksien rajat vaikuttavat ilmeisiltä, vaikka sillä olisi käytössään vankempikin tuki, kuten Etelä-Libanonissa, jonne on sijoitettu 14 000 rauhanturvaajan vahvuiset Unifil-joukot. Niiden tehtävänä on valvoa Israelin ja Libanonin välille vuonna 2000 perustettua ”sinistä linjaa”, mutta jakolinjan loukkaukset ovat lähes päivittäisiä eivätkä Hizbollahin ja Israelin väliset jännitteet ole lientyneet.
Toiseen kategoriaan sijoittuu sarja erilaisia muiden valtioiden tai maan hallinnon ulkopuolisten toimijoiden määräämiä aluejärjestelyjä. Usein maan hallituksen romahtaessa tai sodan yhteydessä jälkimmäiset saavat tukea edellisiltä. Tällaisten alueiden itsenäisyyttä tai autonomiaa ei yleensä tunnusteta kansainvälisesti, jolloin niitä usein pirstoo vielä miliisihallinto, joka saattaa toimia naapurivaltojen käskyläisenä. Alueen valvonta perustuu mielivaltaisiin sääntöihin, jotka eivät takaa vähäisintäkään oikeudellista suojaa siellä asuvalle väestölle, eikä siellä usein myöskään toimi minkäänlaisia ulkopuolisia tarkkailijoita. Ne ovat siis eräänlaisia ”poikkeusalueita” (5). Lähi-idän ulkopuolelta mieleen tulevat Venäjän vaikutuspiiriin siirtyneet Ukrainan Donetskin ja Luhanskin separatistitasavallat. Arabimaailman itäosien Mashriq-maista esimerkkinä voidaan mainita islamistiryhmien valvoma Syyrian Idlibin alue. Kakkoskategorian välitila-alueille tyypillisiä ovat geopoliittinen horjuvuus ja äkilliset tilanteen muutokset sekä hallintorakenteiden merkittävä epävakaus, jotka aiheuttavat sen, että näiden kansainvälisesti tunnustamattomien alueiden elinkaari on yleensä lyhyt.
Lähi-idässä historian painolasti vaikuttaa osaltaan siihen, että ”välitila-alueista” tulee poliittisen välineellistämisen kohteita. 1800-luvun lopusta lähtien mandaattialueita hallinneet Ranska ja Britannia eivät epäröineet vetää rajoja omien yksipuolisten päätöstensä mukaisesti ja hyödyntää alueita omien halujensa ja etujensa mukaisesti. Britannia kävi kauppaa Irakin merisatamasta Kuwaitiin ja Saudi-Arabiaan liittyneiden ulkopoliittisten tarpeittensa pohjalta ja Ranska peräti lahjoitti kemalistiselle Turkille Syyrialta viedyn Aleksandrettan (nykyinen İskenderun) sancakin eli hallintopiirin varmistaakseen Turkin myöntyväisyyden puolueettomuuteen toisessa maailmansodassa.
Lähi-idän maiden itsenäistymistä seuranneita Israelin laajentumispyrkimyksiä on mahdotonta sivuuttaa tässä yhteydessä. Israelin tunkeutuminen Syyrian, Egyptin ja Palestiinan alueille on vain vahvistanut vahvimman oikeuden periaatetta Lähi-idän kansainvälisissä suhteissa. Saman aikaan valtaosa alueen valtioista on siekailematta pyrkinyt ”kansallistamaan” maansa vähemmistöjen asuttamia alueita (Irakin, Turkin, Iranin ja Syyrian kurdit ja Marokon sahrawit) niiden asukkaiden oikeuksien kustannuksella ja heidän legitiimeistä identiteetti- ja aluevaatimuksistaan välittämättä. Tiivistetysti voidaan sanoa, että raja-alueisiin nykyisin kohdistuva saalistusasenne ei ole syntynyt tyhjästä.
Kylmän sodan aikana vallalla oli ajattelutapa, joka nosti valtaapitävien prioriteetit etusijalle ja vähät välitti väestön tarpeista. Sen pohjalta hallitukset alistivat tietyt alueet strategisten päämääriensä alle. Kuvaavin tapaus oli Neuvostoliiton Afganistanin miehitys vuonna 1980, mutta myös Jemen on joutunut kärsimään tämän maailmanjärjestyksen seurauksista 1960-luvun lopusta lähtien Saudi-Arabian sosialistiseen Etelä-Jemeniin kohdistamien, aluevaltauksia tavoittelevien hyökkäysten vuoksi. Israelin Etelä-Libanonin miehitys vuonna 1978 kuului myös pieneltä osaltaan itä-länsi-vastakkainasetteluun, ja kasvatti entisestään kuilua sosialistisen ideologian leimaaman palestiinalaisten vallankumouksellisen taistelun ja Yhdysvaltojen tukeman Israelin valtion välillä. Huolimatta YK:n päätöslauselmasta, jossa Libanonin alueen loukkaaminen tuomittiin, alueelta vetäytyessään Israel uskoi kymmenen kilometriä leveän rajakaistaleen rahoittamiensa libanonilaisten miliisijoukkojen valvontaan. Vyöhykkeen tarkoituksena oli toimia puskurina palestiinalaisten fedayeenitaistelijoiden ja Israelin välillä. Vuoden 1982 jälkeen itä-länsi-dynamiikka hiipui, ja konflikti muuttui šiialaisen Hizbollah-liikkeen hallitsemaksi kansalliseksi vapautustaisteluksi. Etelä-Libanonin väestö eli eristyksissä Israelin ikeen alla 22 vuotta. Sen erotti muusta Libanonista Israelin ohjailemien sotilasjoukkojen valvoma raja ja alueella vallitsi Israelin määräämä poliittinen järjestys, joka perustui kollaboraattoreihin, mielivaltaan ja pelkoon. Puskurivyöhykkeen keskellä sijainneeseen Khiamin vankilaan suljettiin palestiinalaisia ja libanonilaisia aktivisteja ilman oikeudenkäyntiä ja heitä kidutettiin siellä järjestelmällisesti. Khiam oli kaiken lainkäytön ja tuomiovallan ulkopuolella toimineen järjestelmän symboli.
Toinen eristetty alue, Gaza, on ollut 2000-luvulta lähtien alueellisten ristiriitojen valokeilassa. Tässäkin tapauksessa väestö on joutunut konfliktin seuraamusten panttivangiksi ja joutunut maksamaan niistä kovan hinnan. Kun Israel vetäytyi alueelta 2005, Gaza on jäänyt alueellisesti eristyksiin myös mereltä. Jokaisen sotilaallisen yhteenoton (2008, 2012, 2014, 2021) yhteydessä on paljastunut, miten uskomattomalla tavalla alue on syrjäytetty poliittisesti ja miten epäinhimillisellä tavalla pakotteet köyhdyttävät, takapajuistavat ja häpäisevät alueen kaksimiljoonaista väestöä. Länsimaiden kieltäytyminen vuoropuhelusta Gazan ”terroristeiksi” luokiteltujen poliittisten toimijoiden kanssa tarkoittaa käytännössä sitä, että hiljaisesti hyväksytään järjestelmä, jossa pakotteista muodostuu kollektiivinen rangaistus, mikä puolestaan on kansainvälisen oikeuden tuomitsema käytäntö. Välitila-alue osoittautuu tässä tapauksessa eräänlaiseksi Israelin ja länsimaiden yhteiseksi rakennelmaksi, joka tekee koko Gazan alueesta suuren ulkoilmavankilan.
Syyriassa vuoden 2011 kansannousun jälkeen maan valtiollinen alue on pirstaloitunut ja sen rajoilla on useita välitila-alueita, jotka ovat seurausta paikallisista valtataisteluista maan sisäisten ja kansainvälisten toimijoiden välillä, joista kullakin on omat tavoitteensa. Kuvaava ja julkisuudessa eniten huomiota saanut tapaus on Turkin etelärajalla sijaitsevan kaistaleen miehitys, jonka Turkki aloitti vuonna 2016 Eufratin kilpi -operaationsa turvin ja jota se jatkoi seuraavina vuosina kahdella muulla hyökkäyksellä, joiden ilmoitettuna tarkoituksena oli häätää alueelta Isisin taistelijat. Turkin epävirallisena ensisijaisena tavoitteena oli kuitenkin estää Turkin Kurdistanin työväenpuoluetta (PKK) lähellä olevan Demokraattisen yhtenäisyyspuolueen (PYD) johtaman kurdialueen muodostuminen. Se halusi eristää Syyrian kurdialueet toisistaan sekä eristää ne samalla Turkin alueella sijaitsevista taustavoimista. Näin Turkin armeijan alaisuudessa muodostunut puskurivyöhyke annettiin osittain Turkin palkollisena toimivan paikallisen miliisin hoiviin. Sen joukot koostuivat entisistä Vapaan Syyrian armeijan (FSA) taistelijoista ja entisistä jihadisteista. Tämä on johtanut lukuisiin julmuuksiin alueella asuvaa kurdiväestöä kohtaan, mikä on selvä osoitus tällä välitila-alueella vallitsevan oikeuskäytännön heikkoudesta, sen epävakaudesta ja sen asukkaiden jättämisestä alueellisten toimijoiden armoille.
Syyrialainen pakolaisleiri, jonne edes YK:lla ei ole pääsyä
Sama alueelta vetäytymiseen ja sen eristämiseen perustuva poikkeushallinto vallitsee myös Yhdysvaltojen luomalla ja valvomalla rajavyöhykkeellä Syyrian ja Jordanian rajanylityspaikan Al-Tanfin ympärillä. Siellä sijaitsee syyrialaisten pakolaisten asuttama Rukbanin leiri, jonne edes YK:lla ei ole pääsyä – ainoastaan maan hallinnon alainen Syyrian Punainen Risti saa käydä siellä. Vuonna 2016 Jordania sulki rajanylityspaikan ja julisti sen sotilasalueeksi. Se on jatkanut ruoan toimittamista leirille, mutta vain satunnaisesti ja antamatta sen asukkaiden hakeutua turvaan Jordanian puolelle. Oman onnensa nojaan jätetyt pakolaiset ovat yhtäällä pakolaisleiristrategioiden ja toisaalla ehdotonta alistumista edellyttävien strategioiden armoilla, joten monet eivät ole nähneet muuta ratkaisua kuin palata Syyrian hallituksen valvomalle alueelle, jossa he ovat vaarassa joutua vankilaan.
Venäjän, Turkin ja Iranin isännöimässä Astanan prosessissa (2017) perustetut turvavyöhykkeet olivat sen sijaan erillisalueita, jonne Syyrian hallinnon oppositiovoimat oli eristetty eräänlaisiin humanitaarisiin saarekkeisiin. Venäjän ja Syyrian strategiana oli kuitenkin eristää ne toisistaan, jotta ne olisi helpompi kukistaa sotilaallisesti. Ainoa poikkeus on Idlibin alue, jossa asuu kolme miljoonaa ihmistä ja jossa vallitseva alueellinen status quo johtuu sen sijainnista Turkin vastaisella rajalla. Turkki on neuvotellut Venäjän kanssa alueelle kohdistettujen hyökkäysten ja erityisesti ilmaiskujen, rajoittamisesta, sillä se ei missään tapauksessa halua ottaa vastaan syyrialaisten pakolaisten vyöryä, jos hallitusta kannattavat joukot hyökkäävät tälle alueelle. Lähi-idän alueen vahvimpien maiden monimutkaisen valtapelin panttivangiksi joutuneella välitila-alueella on kuitenkin kehitetty islamististen toimijoiden hallintojärjestelmä ja saatu jopa aikaan jonkinlainen avaus lännen suuntaan, kun radikaaleimmat jihadistiryhmät on tukahdutettu (6).
Irakissa vuonna 2005 hyväksytyn uuden perustuslain pykälässä 140 mainitaan Irakin valtionhallinnon ja Kurdistanin aluehallinnon viranomaisten välillä olevat kiistanalaiset alueet. Yhteensä noin 30 000 neliökilometrin laajuisilla alueilla asuu kurdeja, arabeja ja erilaisia vähemmistöjä, jotka ovat 1960-luvulta lähtien olleet hallitsevan Baath-puolueen arabisointipolitiikan kohteena. Hallinnon tavoitteena on ollut saada haltuunsa alueen maaperän runsaat öljyvarat. Vaikka Saddam Husseinin karkottamat kurdit ovat alkaneet palata maan muille alueille ja perustuslakiin on kirjattu mekanismi edistämään kansanäänestykseen perustuvaa alueellista ratkaisua, Irakin ja kurdien viranomaiset eivät ole osoittaneet merkittävää halukkuutta etsiä yhteisymmärrystä. Paikalliset identiteettikysymykset on valjastettu palvelemaan poliittisia tarkoitusperiä. Alueellisella monimuotoisuudella on ollut haitallisia seurauksia: Kurdistanin aluehallinto on pystynyt väistämään valtionhallinnon valvontaa, hyödyntänyt alueen öljyvaroja ja vakiinnuttanut oman valtansa alueella, josta Irak vetäytyi Isisin joukkojen tieltä. Alueellinen pirstaloituminen on edistänyt paikallisten miliisijoukkojen muodostumista siviiliväestön suojaksi ja niitä tukevat alueen voimakkaat valtiot (Turkki ja Iran) sekä vastakkain olevat kurdiryhmät.
Rojavan kurdit järjestäytyvät
Välitila-alue toimii ennen kaikkea panoksena keskenään kilpailevien osapuolten välisessä taistelussa, jossa ollaan valmiit tekemään paikallisista toimijoista välineitä sitä suoremmin, mitä enemmän kyseisillä alueilla on hyödynnettävissä olevia luonnonvaroja. Tällaisten alueiden nopea muodostuminen liittyy strategioihin, jotka ovat kehittyneet kahden Lähi-itään vaikuttavan rakenteellisen dynamiikan pohjalta: yhtäältä alueelle leviää ”heterarkkinen” järjestelmä, missä on useita heterogeenisia valtakeskuksia (lue kainalojuttu) ja toisaalta siellä vallitsee interregnum-vaihe, joka on seurannut Yhdysvaltojen vetäytymistä alueelta, jolloin sitä ei hallitse yksikään suurvalta (7). Skenaario on havaittavissa Syyrian kurdialueiden (Rojava) poliittisessa ja alueellisessa vahvistumisessa; siinä, miten Yhdysvallat on käyttänyt tällaisia alueita terrorismin vastaisessa taistelussa Isisiä vastaan; välitila-alueiden hylkäämisessä Yhdysvaltojen vetäytymisen yhteydessä sekä Turkin turvallisuuspoliittisessa reaktiossa niiden olemassaoloon sen lähialueella. Kaikesta huolimatta Syyrian kurdit ovat osoittaneet kykenevänsä järjestäytymään. Heidän identiteettinsä vahvistumista ei voi mitenkään redusoida väliaikaiseksi huumaksi, vaan he todella ovat luomassa uutta maantieteellistä jakoa, joka osaltaan pyrkii määrittelemään Syyrian tulevat rajat. Rojava on kenties lupaavin versio välitila-alueiden toimivuudesta vallan uudelleenjaon yhteydessä.