Hyvä, paha, oikeutettu orjuus
Harriet Beecher Stowen vuonna 1852 ilmestynyt Setä Tuomon tupa nousi Yhdysvalloissa nopeasti kirjalliseksi sensaatioksi. Orjuuden julmuutta kuvanneesta teoksesta tuli myös sen sortin poliittinen kiistakapula, että presidentti Lincolnin kerrotaan tokaisseen Stowelle sisällissodan puhjettua vuonna 1861: ”Tässä on siis se pikkurouva, joka aloitti tämän sodan.” Ensimmäisenä vuonnaan teos myi yli 300 000 kappaletta Yhdysvalloissa ja yli miljoona kappaletta Britanniassa, missä orjuus oli jo lakkautettu mutta missä abolitionistinen liike jatkoi kansainvälistä kampanjaansa orjuuden kieltämisen puolesta.
Setä Tuomon tupa oli huikeine myyntilukuineen 1800-luvun toiseksi myydyin teos heti Raamatun jälkeen. Raamattu oli ollut jo vuosisatojen ajan orjuudesta käytyjen keskustelujen ytimessä, mutta päinvastaisesta syystä kuin Stowen kirja. Tarinaa Nooan kolmesta pojasta käytettiin perusteena afrikkalaisten orjuuttamiselle. Ensimmäisen Mooseksen kirjan kertomuksessa epäonninen kuopus Haam menee isänsä telttaan juuri kun Nooa on nauttimassa kalsarikänniensä syventävästä vaiheesta (kännistä ilman kalsareita). Haam kertoo asiasta veljilleen Seemille ja Jaafetille, jotka menevät pelastamaan isänsä häpeällisestä tilanteesta. Nooa kiroaa tirkistelevän, juoruilevan Haamin lausuen ”olkoon hän veljiensä orjain orja”. Orjuuden puolestapuhujat katsoivat Haamin olevan afrikkalaisten kansojen kantaisä, ja näin mantereen väestön orjuuttamiselle saatiin jumalinen oikeutus.
Orjuuden kannattajien mukaan oli lisäksi kristittyjen kansojen suoranainen velvollisuus saattaa alkuasukaskansat Jumalan tykö ja pitää huolta siitä, että holtittomat pakanat pysyisivät kurissa ja nuhteessa. Mutta hyveelliset kristilliset motiivit olivat vain osa orjuuttamisen ABC:tä. Vuosisatojen saatossa niin antiikin kuin valistusajan filosofit olivat puineet orjuuden harjoittamisen oikeutusta ja tarpeellisuutta, ja 1800-luvun vaiheilla kuoroon liittyivät myös kalloja mittailevat luonnontieteilijät, jotka vahvistivat aiemmat havainnot: vähäisempiä ovat. Antiikin filosofi Aristoteleen kunniaksi mainittakoon, että hän ei leimannut ihmisiä orjan asemaan sopiviksi ulkoisten ominaisuuksien tai etnisyyden perusteella. Ajan tavan mukaisesti orjiksi kelpasivat esimerkiksi kukistetut viholliset tai muutoin elämässään hävinneet. Tarve nimenomaan afrikkalaisten orjuuttamisen oikeutukselle syntyi vasta laajamittaisen atlanttisen orjakaupan myötä.
Setä Tuomon tuvan vanavedessä syntyi kokonainen kaunokirjallinen genre, joka tunnetaan anti-Tom- tai plantaasikirjallisuutena. William Gilmore Simmsin The Sword and the Distaff oli romaanina suora kannanotto vain hieman aiemmin ilmestyneeseen Setä Tuomon tupaan. Simmsin kirjassa isännän ja orjan välillä vallitsee lojaali, hyväntahtoinen kumppanuus, ja vihollisina näyttäytyvät orjia ryöstelevät brittijoukot. Toinen tunnettu esimerkki anti-Tom-romaanista on Caroline Lee Hentzin The Planter’s Northern Bride. Se kertoo abolitionistin tyttärestä, joka menee naimisiin plantaasinomistajan kanssa ja avioliittonsa myötä ymmärtää, että orjat ovat oikeastaan varsin onnellisessa asemassa hänen hyväluontoisen ja oikeamielisen miehensä huomassa. Tämän tyyppisiä orjuutta puolustavia kaunokirjallisia teoksia, mukaan lukien lastenkirjoja, ehti ilmestyä kymmenittäin ennen kuin sisällissodan puhkeaminen sai genren lopahtamaan. Neljä vuotta kestäneessä sodassa – jonka presidentillisen tulkinnan mukaan aloitti pikkuinen rouva – kuoli yli kuusisataa tuhatta sotilasta. Heistä neljäkymmentä tuhatta oli perimältään afrikkalaisia.
Lisälukemista:
http://self.gutenberg.org/articles/eng/Anti-Tom_literature
Pekka Isaksson ja Jouko Jokisalo: Kallonmittaajia ja skinejä – Rasismin aatehistoriaa (Umpihanki 2018)