Israel on kietoutunut uhriretoriikkaan 7. lokakuuta 2023 jälkeen. Kriittiset äänet on vaiennettu ja todellisuus kielletty tylysti. Maasta on tullut yhä vihamielisempi paikka demokratialle. Tehdyt joukkomurhat olivat kuolemantuomio Gazan kaistaleelle. Kestää vuosia ennen kuin se henkii taas elämää – jos koskaan. Iskua seurannut Israelin hyökkäys Gazaan surmasi myös toivon toisenlaisesta Israelista.
On vielä liian aikaista arvioida, kuinka syviä vaurioita tämä sota on aiheuttanut Israelin yhteiskunnalle ja valtiolle. Muutos on kiistatta radikaali. Israelin puolellakin vaurioiden korjaus ja yhteiskunnan jälleenrakennus tulevat kestämään vuosia – jos ne ylipäänsä koskaan alkavat. Gaza ja Israel on tuhottu, ehkä peruuttamattomasti, kumpikin omalla tavallaan. Rantakaistaleen puolella järkyttävät tuhot näkyvät paljaalla silmällä kilometrien säteellä, Israelin puolella tuhot ovat yhä pinnan alla piilossa.
Lokakuun 7. päivä 2023 oli historiallinen käännekohta. Tuona päivänä Hamas hyökkäsi Israeliin ja toteutti ennennäkemättömän verilöylyn. Ja tuona päivänä Israel muuttui. Ehkä vain naamiot riisuttiin. Tai ehkä muutos oli syvempää laatua. Joka tapauksessa demonit pääsivät silloin irti, eikä niitä saada helposti takaisin laatikkoon. Gazan kaistale on nyt asumiskelvoton. Varsinaiset tuhot ovat Israelin puolella tietenkin paljon vähäisempiä, mutta maasta on tulossa luotaantyöntävä paikka niille, jotka janoavat vapaata ja demokraattista yhteiskuntaa.
Monet tekijät ovat muuttaneet Israelin poliittista ilmapiiriä ja ihmisten asenteita iskun jälkeen. Hyökkäystä kuvattiin saman tien ”suurimmaksi katastrofiksi, joka on kohdannut juutalaista kansaa sitten holokaustin”, kuten pääministeri Benjamin Netanjahu totesi maan parlamentissa Knessetissä 12. lokakuuta 2023. Nuo kaksi tapahtumaa mainittiin samassa hengenvedossa ikään kuin olisi tehty kaksi kansanmurhaa, vaikka toinen oli paljon suurempi ja kauheampi. Se oli progandatarkoituksessa tehty laskelmoitu, absurdi ja täysin perusteeton liioittelu.
Holokaustiin vertaaminen ei ollut sattumaa, vaan kumpusi uhriajattelusta, joka on seurannut Israelia sen perustamisesta vuonna 1948 lähtien natsien tekemän juutalaisten kansanmurhan jälkiseurauksena. Uhriajattelu antaa monien israelilaisten silmissä maalle oikeuden toimia tavalla, johon mikään muu valtio ei ole oikeutettu. Holokaustin esiin nostamisen tarkoituksena oli oikeuttaa lokakuun 7. päivän jälkeen tehdyt kauheudet. Se toimi vihreänä valona Israelin hyökkäykselle Gazaan. Jos Hamasin ja muiden isku nähtäisiin ”holokaustina”, sen johdosta toteutettu kansanmurha olisi oikeutettu.
Gazassa kukaan ei ole viaton
Mieliala maassa muuttui tai ainakin asenteet tulivat näkyviin ilman suodattimia, riisuttuna kaikesta ”poliittisesta korrektiudesta”. Monet israelilaiset totesivat, että ”Gazassa ei ole viattomia”. Jerusalemin heprealaisen yliopiston yhteydessä toimivan aChord-keskuksen elokuussa 2025 tekemän mielipidetutkimuksen mukaan 62 prosenttia israelilaisista – ja peräti 76 prosenttia maan juutalaisista – uskoo näin. Syytös on laajentunut muotoon ”Yksikään palestiinalainen ei ole viaton”, eli Gazan lisäksi se kohdistuu myös Länsirantaan.
Nyt valmistellaan Israelin suuren suunnitelman seuraavaa askelta, jonka tavoitteena on perustaa ”joelta merelle” ulottuva juutalainen valtio ilman palestiinalaisia. Tosin kyseessä on pikemminkin äärioikeiston vääristynyt näkemys kuin minkäänlainen suunnitelma.
Satojen palestiinalaisten tunkeutuminen Gazaa ympäröivän aidan läpi tappamaan sumeilematta ja kidnappaamaan ihmisiä nähtiin Israelissa palestiinalaisten sisäsyntyisenä kansallisena julmuutena ilman minkäänlaista historiallista, poliittista tai yhteiskunnallista perustetta. Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri António Guterres oli ensimmäisiä, jotka nostivat kontekstin esiin. Israel leimasi hänet välittömästi antisemitistiksi. Kuinka hän kehtasikaan? Israel kritisoi häntä raivokkaasti, sillä näkökulman laajennus horjutti Israelin reaktion oikeutusta. Kommentit tulkittiin Hamasin teon puolustamiseksi. Keskustelussa sivuutettiin saarrettujen Gazan asukkaiden jatkuva toivoton tilanne. Muu maailma oli unohtanut Palestiinan, myös arabimaat, jotka ovat vähitellen lähentyneet Israelia.
Oikeutusta etsimässä
Heti lokakuun 7. päivän jälkeen levisi kulovalkean tavoin ajatus siitä, että Israelilla on lupa tehdä mitä tahansa. ”Mitä meidän sitten olisi pitänyt tehdä?” kysyi jokainen israelilainen – aivan kuin kansanmurha olisi ollut ainoa mahdollinen vaihtoehto. Hyökkäystä Gazaan pidettiin välttämättömänä itsepuolustuksena, jonka kansainvälinen oikeus sallii. Israel meni Gazaan rangaistakseen palestiinalaisia ja kostaakseen kaikille, koska kukaan Gazassa ei ollut viaton.
Lähes yksimielisesti israelilaiset katsoivat, ettei palestiinalaista kumppania enää ole – koska viattomia ei ole – eikä siten ole enää mitään neuvoteltavaa, paitsi israelilaisten panttivankien vapauttaminen.
Mutta sekään ei riittänyt. Pian Israel kielsi kaiken empatian, solidaarisuuden, huolenpidon, surun jakamisen, myötätunnon ja tietenkin kaikki yritykset auttaa Gazaa. Sellaiset eleet tuomittiin Israelissa ja toisinaan tulkittiin rikoksiksi. Israelin arabeja pidätettiin myötätuntoisten somekirjoitusten takia ja toisia erotettiin työpaikoistaan. Israelin palestiinalaiset, noin 20 prosenttia maan kansalaisista, vaiennettiin täysin. Lamaannus ei ole vieläkään ohi, ja he pysyvät yhä hyvin hiljaa, etteivät joutuisi vaikeuksiin.
Äärioikeistolainen kansallisen turvallisuuden ministeri Itamar Ben Gvir pyrki estämään kaikki rauhaa edistävät toimet. Juutalaisetkaan eivät säästyneet painostukselta, ja useita vasemmistolaisia kutsuttiin kuulusteluihin epäiltyinä myötätunnon osoittamisesta. Myös opettajat ja muut maksoivat hintaa kannanotoistaan. Koko yhteiskunta vaikeni.
Israelin tiedotusvälineet ovat tietoisesti ja jopa innostuneesti olleet tässä mukana. Kahden vuoden ajan ilman minkäänlaista sensuuria – ellei itsesensuuria lasketa – ne ovat päättäneet olla raportoimatta Gazassa tehdyistä julmuuksista. Niiden yleisö voi elää siinä uskossa, että siellä asuu vain parikymmentä ihmistä: ne 20 vielä elossa olevaa israelilaista panttivankia.
Kahden miljoonan gazalaisen kokema nälänhätä, tuho ja joukkomurhat sivuutetaan tai siirretään uutisten marginaaliin eräänlaisena symbolisena myönnytyksenä totuudelle. Voi sanoa, että jopa huonoimmin tapahtumista perillä oleva ranskalainen on nähnyt enemmän kuvia Gazan kärsimyksestä kuin keskiverto israelilainen.
Israelin media tarttui innokkaasti peittelyn ja kieltämisen kampanjaan, koska tiesi, että juuri tätä yleisö halusi. Israelilaiset eivät ole koskaan halunneet tietää miehityksestä, eivätkä nyt halua tietää Gazan kärsimyksestä. He keskittyvät elossa oleviin panttivankeihin ja Gazassa menehtyneisiin sotilaisiin. Kaikki muu on epäkiinnostavaa tai merkityksetöntä. Yleisesti ajatellaan, että gazalaiset ovat ansainneet kohtalonsa.
Ne vähät tiedot, jotka Gazasta tulevat, kehystetään mediassa epäilevin kommentein kuten: ”Onko Gazassa muka nälänhätä?” Kaikki tiedot esitetään armeijan valheellisen narratiivin mukaisesti. Nasserin sairaalaa pommitettiin, 21 ihmistä kuoli, mukana viisi toimittajaa – varmaankin siellä oli tärkeä Hamasin päämaja. Sairaalan ikkunasta pilkistänyt kamera laukaisi hyökkäyksen? Sen täytyi olla Hamasin kamera, ja jos se oli Hamasin kamera, 21 ihmisen, myös lääkintähenkilökunnan ja toimittajien, tappaminen on tietenkin sallittua. Se on kätevää kaikille: hallitukselle, armeijalle, medialle ja yleisölle.
Entä mitä voimme sanoa armeijasta, joka on tappanut 20 000 lasta kahdessa vuodessa? Tai armeijan omista luvuista, joiden mukaan 83 % (Guardian, 21.8.2025) palestiinalaisista uhreista ei liity Hamasia vastaiseen sotaan? Parasta on olla raportoimatta tuollaista, niin kaikki pysyvät tyytyväisinä.
Yksikään sota ei ole herättänyt yhtä sitkeää kieltämistä ja salailua. Kun kritisoidaan Venäjän mediaa Ukrainan sodan uutisoinnista, niin silloin tietää, ettei toimittajilla oikeasti ole valinnanvaraa. Mutta vapaa israelilainen media on voinut valita linjansa, ja se on laiminlyönyt tehtävänsä.
Joskus näytän ystävilleni kauhistuttavia kuvia Gazasta, ja heidän lähes pavlovilainen reaktionsa on: ”Ehkä se on väärennös? Ehkä tekoälyä? Ehkä kuvattu Afganistanissa?” Kieltäminen on Israelin yhteiskunnan suojamekanismiksi todellisuuden kohtaamista vastaan. Se ei kuitenkaan auta, sillä Israelista on tullut hylkiövaltio maailmassa, joka näkee Gazan julmuudet joka päivä eikä voi pysyä hiljaa.
Israel ei enää välitä muun maailman mielipiteestä. Maassa on toki ollut näyttäviä ja laajoja protesteja siitä lähtien, kun hyökkäys Gazaan alkoi, mutta ne ovat keskittyneet lähes yksinomaan panttivankien palauttamiseen ja Netanjahun syrjäyttämiseen. Sodan lopettamista on vaadittu, mutta vain panttivankien ja sotilaiden hengen säästämiseksi. Gazan kohtalo on puuttunut protesteista lähes kokonaan. Siitä on puhunut vain päättäväinen ja ihailtava pieni vähemmistö, jonka äänen enemmistö toisinaan vaientaa.
Netanjahun lähtö ei riitä
Netanjahun syrjäyttäminen on välttämätöntä sodan pysäyttämiseksi, mutta ongelma ei kiteydy hänen persoonaansa, eikä hänen lähtönsä välttämättä tuo dramaattista muutosta Israelin politiikkaan. On helppo ajatella, että kaikki johtuu Netanjahusta, mutta ne fasistiset ja fundamentalistiset tendenssit, jotka ovat vahvistuneet kahden vuoden sodan aikana ja levinneet israelilaiseen yhteiskuntaan, eivät katoa hänen mukanaan. Sodan jälkeen Israelin ongelma tulee olemaan paljon syvemmällä kuin sen johtajan henkilöllisyydessä.
Mikään tästä ei olisi ollut mahdollista ilman Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin Israelille antamaa täyttä tukea. Netanjahu on Kansainvälisen rikostuomioistuimen etsintäkuuluttama, mutta Trumpin silmissä todelliset rikolliset ovat tuomioistuimen tuomarit, joita hän on henkilökohtaisesti sanktioinut presidentin asetuksella nro 14203.
Eurooppa on osoittautunut voimattomaksi. Sielläkin pelätään Trumpia, ja siksi Eurooppa epäröi ryhtyä toimiin Gazan pelastamiseksi ja Israelin hyökkäyksen pysäyttämiseksi, vaikka eurooppalainen yleinen mielipide on jyrkästi Israelia vastaan. Tuskin koskaan on nähty näin suurta kuilua kansalaisyhteiskunnan ja hallitusten välillä Euroopassa yhden tietyn kysymyksen ympärillä.
Tällä hetkellä Eurooppa tyytyy pelkkiin eleisiin asettamalla Israelille vähäisiä pakotteita ja tunnustamalla Palestiinan valtion, jota ei ole olemassa eikä sellaisen perustaminen ole edes näköpiirissä lähitulevaisuudessa. Eurooppa ei kykene – tai ei uskalla – toimia Israelin suhteen samoin kuin se toimi Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon kanssa tai Venäjän kohdalla sen hyökättyä Ukrainaan. Mutta israelilaiset alkavat jo tuntea maailmansa kutistuvan, kun he matkustavat ulkomaille ja ovat kontaktissa muun maailman kanssa talouden, tieteen, kaupan ja kulttuurin saralla tai henkilökohtaisten suhteiden kautta.
Heidän silmissään kaikki johtuu antisemitismistä, mutta paine Israelia ja israelilaisia kohtaan kasvaa jatkuvasti. Tällä hetkellä Eurooppa on liian voimaton pysäyttääkseen Gazan kansanmurhan ja etnisen puhdistuksen. Eikä se varmasti lopu israelilaisten protestoinnin ansiosta. Israel on jo rakentanut oman maailmansa, joka on täysin irrallaan todellisuudesta. Siksi Gazan pelastaminen on kansainvälisen yhteisön vastuulla. Toistaiseksi se on ollut täysin saamaton.