Vuoden 2025 alusta lähtien Israelin armeija ja siirtokuntalaiset ovat pakottaneet 50 000 palestiinalaista lähtemään kodeistaan Länsirannalla. Säätämällä syrjiviä lakeja ja harjoittamalla päivittäistä väkivaltaa Israel jatkaa hiipivää liittämispolitiikkaa, jonka tavoitteena on maatalousmaiden haltuunotto ja uusien siirtokuntien rakentaminen. Tämä on kansainvälisen oikeuden mukaan laitonta.

Ali M. penkoo talonsa raunioita nostaakseen sieltä rautatankoja, joilla hän vahvistaa vuohien aitausta. Israelilaiset puskutraktorit tuhosivat hänen kotinsa talvella 2024. Parikymmentä vuotta karjaansa paimentanut Ali keskeyttää työnsä, kun vesitoimitus saapuu. Rinnettä ylös nousee ruostunut vanha Citroën-kuorma-auto, jonka lavalla huojuu valtava säiliö. Ali toivottaa kuljettajan tervetulleeksi. Tämä toimii biologianopettajana Jerikossa, mutta hoitaa myös vesikuljetuksia, jotka ovat elintärkeitä alueen perheille. Olemme Al-Malehin kylässä, aivan Länsirannan pohjoisosassa, pienessä kivisessä laaksossa, joka laskeutuu kohti Jordanjokea. Aitauksen alapuolella on kuivuneesta purosta jäljellä vain kivikkoinen uoma – kaksikymmentä vuotta sitten siinä virtasi vielä vettä. Nyt vain pöllyävä tuuli kulkee laakson läpi.

”Siirtokuntalaiset saapuivat vuonna 1967 ja alkoivat pumpata vettä vuonna 1973 yli sadan metrin syvyydestä”, selittää Ali. Puroa ruokkineet viisi lähdettä ovat vähitellen kuivuneet. Säiliöauton tuoma vesimäärä riittää kyläläisten ja karjan juomavedeksi, mutta ei valitettavasti pellon kasteluun.

Israelin siirtokuntapolitiikka vaikuttaa syvästi palestiinalaiseen maatalouteen. 

”Sektorin osuus Länsirannan bruttokansantuotteesta on laskenut jatkuvasti vuodesta 1967 ja miehityksen alusta lähtien”, selittää IFPO-talousinstituutin jerusalemilainen tutkija Taher Labadi. 

Maanviljelyllä on Palestiinassa kuitenkin pitkät perinteet. Maatalous perustuu pääosin alle hehtaarin kokoisiin perhetiloihin, jotka kattavat yli 70 prosenttia viljellystä maasta (1). Tuotanto on ensisijaisesti omavaraisuuteen tähtäävää, ja ylijäämä myydään paikallisilla markkinoilla. Puolikuivalla ja mäkisellä alueella pengerviljely muodostaa tärkeän osan perinteistä maataloutta, jonka symbolina on oliivipuu (2). 

”Satatuhatta perhettä on riippuvaisia oliivipuista joko osittain tai täysin, mikä luo erityisen suhteen palestiinalaisten, heidän maansa ja oliivipuiden välille. Se kuvaa sekä kansallista että taloudellista identiteettiä”, kertoo Palestiinan suurimman maatalousjärjestön Maataloustyökomiteoiden liiton (UAWC) projektikoordinaattori Moayyad Bsharat.

Illan tullen Ali pahoittelee, ettei voi tarjota vierailleen kunnollisia huoneita yöpymistä varten. Jatkuvien tuhoiskujen vuoksi perhe asuu osittain teltoissa. Osmanien ajalta peräisin oleva Al-Malehin kylä tuhottiin armeijan toimesta vuonna 1967, ja kaikki sen asukkaat joutuivat pakenemaan. Noin kuusikymmentä perhettä on palannut, mutta kylä ei ole koskaan palautunut entiselleen. Vain muutamat maahan hautautuneet marmorinsirut vihjaavat, että kadut olivat aikanaan päällystettyjä. Viljelijöitä, kuten Ali, jotka päättivät jäädä, viljellä maataan tai kasvattaa karjaa, kutsutaan nimellä samidin – ne, jotka pysyvät lujina elämän vaikeuksista huolimatta. Läsnäolollaan he suojelevat maata israelilaisten siirtokuntiin liittämiseltä, millä on ratkaiseva osa palestiinalaisten vastarinnassa.

Alin lapset perheineen ovat mieluummin asettuneet lähimpään kaupunkiin Tubaasiin. ”Kun tänne rakentaa talon, miehitysjoukot tuhoavat sen”, hän selittää.

Oslon rauhanprosessissa Länsiranta jaettiin 1995 kolmeen alueeseen: A, B ja C. Alue A on palestiinalaishallinnon alainen, alue B yhteisessä hallinnassa ja alue C (62 % Länsirannasta) Israelin suorassa valvonnassa. Armeija ei myönnä rakennuslupia alueelle C ja purkaa  siellä säännöllisesti lukuisia taloja. Toukokuussa Israel antoi uuden maarekisteriä ja kiinteistörekisteriä koskevan asetuksen, joka helpotti entisestään palestiinalaisten maiden haltuunottoa siirtokuntalaisten toimesta.

Jordanjoen laaksossa palestiinalaisten maat on pian menetetty, kun heidän viljelysmaitaan takavarikoidaan systemaattisesti. Niistä jo 80 prosenttia on siirtokuntalaisten tai armeijan hallussa. Alueen ihmisoikeustilannetta seuraava Anas H. huokaisee: ”Sota Gazassa on äänekästä, mutta täällä käydään hiljaista sotaa meitä vastaan.”

Tämä “sota” heikentää entisestään palestiinalaisten suvereniteettia, jota on jo murentanut siirtyminen omavaraisesta maataloudesta vientiin suuntautuneeseen tuotantoon. Länsirannan Palestiinalaishallinto ja kansainväliset lahjoittajat ovat kannustaneet 1990-luvulta lähtien ulkomaisille markkinoille tähtäävän viljelyyn. Jordanjoen laakson medjoul-taatelin viljely on tämän kehityksen symboli. ”Taateli merkitsi agrobisneksen tuloa Palestiinaan”, tiivistää Länsirannalla työskentelevä Ranskan kansallisen tieteellisen tutkimuskeskuksen (CNRS) hydrologi Julie Trottier .

Kulkiessamme Anasin kanssa Jordanjoen vartta pitkin kulkevalla tiellä numero 90 kohti Bardalan kylää näkyy, kuinka kilometreittäin jatkuvat laajat taateliviljelmät muodostavat yhtenäisen nauhan, jota rytmittävät suuret maatalousvarastot. Ensi silmäyksellä ei ole helppoa erottaa israelilaisia taatelitarhoja palestiinalaisista, mutta Anasin mukaan 70 prosenttia palmuistutuksista on siirtokuntalaisten hallussa.

Tyypillinen siirtomaatalousjärjestelmä

Tuolloin taatelipalmun valintaa viljeltäväksi perusteltiin monin tavoin. Kasvi kuluttaa vähän vettä ja kestää suhteellisen hyvin sen suolapitoisuutta. Ilmastollisiin oloihin sopeutuneena se tuottaa runsaasti ja nopeasti vientituloja, kunhan israelilaiset viljelijät ja muutamat suuret palestiinalaisomistajat olivat solmineet sopimuksia kansainvälisen elintarviketeollisuuden toimijoiden kanssa. 

”Aluksi taateleita istutettiin kuusisataa dunumia (kuusikymmentä hehtaaria). Vastaavaa ei oltu Palestiinassa nähty koskaan ennen”, kertoo Julie Trottier. Rahavirrat kasvattivat eriarvoisuutta palestiinalaisen yhteiskunnan sisällä. Ennen näitä viljelmiä Jordanjoen laakson tasangot oli omistettu omavaraisviljelylle ja paikallisille markkinoille. 

”Omistajat asuivat yleensä kaupungissa. Yhden dunumin banaaniviljelmä elätti kokonaisen perheen osuusviljelyjärjestelmän ansiosta”, tutkija selittää. Nyt osuusviljelijät on korvattu kausityöläisillä ja naispuolisilla työntekijöillä. Kausityöläiset korjaavat satoa kahden kuukauden ajan, ja naiset työskentelevät hedelmien lajittelussa ja pakkaamisessa viiden kuukauden ajan. Taloudellinen tilanne ja siirtokuntalaisten väkivalta on johtanut laajaan poismuuttoon maaseudun. Palestiinassa maatalouden palveluksessa olevien osuus työvoimasta on laskenut 37 prosentista vuonna 1975 viiteen prosenttiin vuonna 2023 (3).

Väestön tarvitsemia elintarvikkeita ei enää tuoteta paikallisesti. Suurin osa palestiinalaisten kuluttamista tuotteista tuodaan Israelin kautta, joka voi halutessaan estää niiden toimituksen. ”Tämä on tyypillinen esimerkki siirtomaataloudesta: tuotanto suunnataan vientiin, ja miehitetyn alueen talous muuttuu täysin riippuvaiseksi siirtomaavaltiosta”, analysoi Taher Labadi.

Järjestöt, kuten UAWC, taistelevat ruokaomavaraisuuden puolesta. 

”Palestiinalaishallinto ei myönnä edes yhtä prosenttia budjetistaan maatalousministeriölle, vastaavasti 35 prosenttia menee turvallisuuskoneistolle ja sen toimijoille, vaikka he eivät ole koskaan suojelleet ainuttakaan oliivipuuta tai naismaataloustyöntekijää siirtokuntalaisten tai armeijan hyökkäyksiltä”, pahoittelee Bsharat. 

”Maatalouden pitäisi olla budjetista vähintään 10 prosenttia, jotta se vastaisi viljelijöiden tarpeita.” 

Nelikymppinen agronomi on omistanut elämänsä samidinien tukemiseen. Hän tuntee Jordanjoen laakson maaseutuyhteisöt läpikotaisin ja jatkaa työtään maanviljelijöiden parissa israelilaisarmeijan uhkailuista huolimatta. Hänen vuonna 1986 perustettu järjestönsä koostuu sadastakymmenestä komiteasta Länsirannalla ja Gazan kaistalla. Se tarjoaa koulutusta, aineellista tukea ja teknistä neuvontaa perheviljelmille auttaen niitä irtautumaan riippuvuudesta tuontikemikaaleista ja sopeutumaan vesipulaan. UAWC työskentelee yksinomaan pientilallisten kanssa, etusijassa naisten johtamissa yhteisöissä.

”Toisin kuin palestiinalaishallinto ja länsimaiset lahjoittajat, me emme halua keskittyä siihen  viiteen prosenttiin väestöstä, jolla on suuria tiloja, unohtaen enemmistön, joka haluaa tuottaa oman ruokansa. Me emme halua vain tuottaa, me haluamme sosiaalista oikeudenmukaisuutta”, hän jatkaa. 

Ekologisten menetelmien omaksuminen ei kuitenkaan ole aina helppoa. 

”Haluamme kertoa viljelijöille, että jos he haluavat tuottaa enemmän, he menettävät myös maansa nopeammin, koska teolliset menetelmät kuluttavat maaperän loppuun muutamassa vuodessa”, hän lisää ja viittaa intensiiviseen taatelipalmujen kasvatukseen, joka uuvuttaa maaperän ja lisää sen suolapitoisuutta.

Ekologisuus on myös Palestiinan agroekologisen foorumin (FPA) taistelun keskiössä sen perustamisesta vuonna 2018 lähtien. 

”Suhteemme maahan on muuttunut. Perinteiset menetelmämme olivat lähellä agroekologisia periaatteita. Nykyään emme edes tiedä, mitä kemiallisia aineita maaperässämme on tai kuinka monia muuntogeenisiä lajikkeita meitä on pakotettu viljelemään”, selittää FPA:n jäsen Lina Ismaïl. 

”Israelin miehitysvalta määrää käyttämään heidän tarjoamiaan siemeniä. On monia paikallisia lajikkeita, joita ei enää löydy markkinoiltamme.”

Ongelman korjaamiseksi UAWC perusti vuonna 2003 Al-Khaliliin (palestiinalainen nimi Hebronille) viljelijöiden siemenpankin. Siellä kasvatettiin ja säilytettiin 76:tta paikallista lajiketta, joita jaettiin viljelijöille eri vuodenaikoina.

Jannat D. ottaa viljelijät lämpimästi vastaan kuivatuilla kasveilla koristetussa tilassa. Kuunneltuaan heidän tarpeitaan hän antaa neuvoja ja ojentaa heille arvokkaita siemeniä sisältäviä pusseja. Bsharatin mukaan maatalouden biodiversiteetin suojelu oli vain yksi tämän aloitteen monista eduista: ”Teolliset siemenet tuottavat vain, jos niitä käytetään yhdessä torjunta-aineiden, kemiallisten lannoitteiden ja runsaan kastelun kanssa. Ne eivät ole lisääntymiskykyisiä ja on siksi ostettava joka vuosi uudelleen. Meidän siemenemme välttävät nämä sudenkuopat. Ne ovat kestäviä, sietävät paremmin ilmastonmuutosta ja tauteja ja tarjoavat myös terveellisemmän ravinnon.”

Israelin näkökulmasta palestiinalaisten ruokasuvereniteetti on kuitenkin uhka. Viime heinäkuun 31. päivänä maansiirtokoneeet, naamioituneet miehet ja israelilaiset sotilaat tuhosivat siemenpankin ja murskasivat sen rakennuksen. UAWC:n mukaan kyse oli hyökkäyksestä, jonka tarkoituksena oli ”estää palestiinalaisia pysymästä maillaan” (4) . Viikkoa aiemmin Israelin parlamentti oli hyväksynyt symbolisen päätöslauselman Länsirannan täydellisestä liittämisestä ja vahvistanut 275 miljoonan dollarin tukipaketin siirtokunnille. Elokuun lopussa Israelin armeija repi juuriltaan 10 000 oliivipuuta – useat niistä satoja vuosia vanhoja – Al-Mughayyirin kylässä lähellä Ramallahia. Tekosyynä käytettiin ampumavälikohtausta viljelijöiden ja siirtokuntalaisten välillä. Kaikkiaan vuodesta 1967 lähtien Israelin hallitus on tuhonnut yli 800 000 oliivipuuta ja jyrännyt satoja neliökilometrejä palestiinalaisten viljelysmaita (5).

Mutta Al-Malehin kylässä Ali ei lakkaa päivän päättyessä vitsailemasta ja hymy pysyy hänen kasvoillaan. Hän sytyttää hiillosastian lämmittääkseen ruokaa ja pesuvettä. Hänen takanaan, taivasta vasten, piirtyy laaksoa hallitsevan piikkilangalla ympäröidyn sotilastukikohdan siluetti. Hän istuu tulen ääreen yhtä liikkumattomana kuin ympäröivät kivet. Palestiinalaisen sananlaskun mukaan “kivet eivät lähde laaksosta”..