Kesällä 2019 ei ollut vielä tietoa koronasta tai poikkeusoloista. Silloin saattoi vielä pakata rinkkansa ja suunnata raiteita pitkin Eurooppaan ja Ranskaan. Matkalla vierailin paikallisissa kirjakaupoissa, jotka ovat huomattavasti omaperäisempiä ja persoonallisempia kuin Suomessa.
Eräs sympaattisimmista kirjakaupoista oli Etelä-Ranskan Toulousessa sijaitseva Terra Nova. Kirjakaupassa toimi myös kahvila. Aivan kuten kaikissa muissakin kaupoissa, suurin osa valikoimasta oli ranskaksi ja englanninkielisille kirjoille oli varattu maksimissaan yksi hylly, jos sitäkään.
Huomasin, että kaupan myyjän kanssa keskusteli henkilö, jolla oli käsissään Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen sarjakuva Vihan ja inhon internetin ranskankielinen käännös. Tapauksen sattumanvaraisuus huvitti minua siinä määrin, että pyysin ranskaa osaavaa matkatoveriani kertomaan, että olemme Suomesta. Selvisi, että henkilö oli esittelemässä lokakuussa julkaistavaa ranskannosta kaupan myyjälle.
Kerron tarinan tammikuussa 2022 Johanna Vehkoolle. Toimittajana ja tietokirjailijana tunnettu Vehkoo on kirjoittanut useita artikkeleita ja teoksia muun muassa misinformaatiosta, faktantarkistuksesta ja hylätyistä paikoista. Vihan ja inhon internetin tarinat kertovat verkkovihaa kohdanneista suomalaisista naisoletetuista. Miten tällainen suomalaisista kertova kirja kääntyy muille kielille?
– Mä olen aina ollut sitä mieltä, että Vihan ja inhon internetin voisi kääntää vaikka mille kielelle, koska ne kokemukset, joita siinä kirjassa esitellään, ovat universaaleja. Naisoletetut ja vähemmistöt saavat osakseen samanlaista tai vielä pahempaakin vihaa ympäri maailman.
Viime marraskuussa Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kirjan ranskantaja Kirsi Kinnunen piti Vihan ja inhon internetiä käsittelevän työpajan. Kirjasta oli tehty toistakymmentä koekäännöstä, eikä kyseisessä tapahtumassa kukaan ollut sitä mieltä, etteikö kirja kelpaisi esimerkkiensä vuoksi käännettäväksi. Sen sijaan eräs englantilainen kustantaja oli aiemmin hylännyt kirjan juuri sillä perusteella, että sen esimerkit olivat suomalaisia.
– Tämä johtuu siitä, että Briteissä julkaistaan ylipäätään vähän käännöskirjallisuutta ja kirjallisuuden maailma siellä on vähän nurkkakuntainen.
Kuten Vihan ja inhon internetistä käy ilmi, verkkoviha on hyvin sukupuolittunut ilmiö. Suurin osa verkkovihasta kohdistuu naisoletettuihin ja erilaisiin vähemmistöihin. Vehkoon mukaan pohjalla on naisviha. Kyse ei ole mitenkään uudesta ilmiöstä, mutta uudet kommunikoimisen muodot ovat tehneet asiasta entistä näkyvämmän. Ja kun joku julkisesti pilkkaa jotakuta ilman seuraamuksia, on se myös merkki muille, että näin voi ja saa toimia.
– Asiaa olisi syytä käsitellä paljon enemmän julkisuudessa. Me ollaan eletty sellaisessa illuusiossa, että Suomi on tasa-arvon mallimaa ja kaikki on tosi hyvin. Joissakin asioissa onkin päästy pitkälle, mutta missään tapauksessa me ei olla asian suhteen vielä valmiita.
Se, ettei verkkovihaa oteta Suomessa tosissaan, johtunee ainakin osittain siitä, että läheskään kaikilla ihmisillä ei ole siitä minkäänlaista kokemusta. Se, mikä on toiselle positiivinen ja kannustava tila, onkin toiselle täynnä vihaa ja ulossulkevuutta. Jos verkkovihasta ei ole henkilökohtaista kokemusta, miten sellaiseen voisi edes puuttua?
– Sellaisia ihmisiä, joilla on kokemuksia ja jotka tuntee nämä ilmiöt, tulisi tietysti kuunnella enemmän. Asia tosin on ollut jo vuosia kaikkien tiedossa ja siitä on tehty valtavasti tutkimusta, joten on vaikea ymmärtää, miksi asiaan ei olla puututtu toden teolla.
Tyypillisin verkkovihaa kylvävä on keski-ikäinen, valkoinen mies, kun taas sen kohteena ovat useimmiten naiset tai erilaisten vähemmistöjen edustajat. Aggressiivisen viestittelyn lisäksi verkkovihaajat voivat vaikkapa jaella yksilön yhteystietoja, soitella keskellä yötä tai tehdä perättömiä viranomaisilmoituksia.
Näyttäisi kuitenkin siltä, että ihmiset kuuntelevat usein kaltaisiaan. Vehkoon mukaan Twitterissä on tehty kokeita, joissa henkilöt, joiden profiilikuvana on valkoinen mies, ovat puuttuneet esimerkiksi rasistiseen kielenkäyttöön. Tämä on yllättävästi johtanut siihen, että verkkovihaa kylvänyt ihminen on lopettanut ja siirtynyt muualle. Tämä korostaa entisestään sitä, että niiden, jotka eivät vihaa kohtaa, tulisi puuttua siihen kaikkein näkyvimmin.
Kirjallisuuskritiikin kapeneva kärki
Vehkoo ei ole kirjoittanut pelkästään verkkovihasta. Journalismin tulevaisuutta pohtinut esikoisteos Painokoneet seis! ilmestyi vuonna 2011 Jo silloin Vehkoo kirjoitti aiheista, joihin on sittemmin palannut useita kertoja: faktantarkistuksesta ja misinformaatiosta. Vehkoo kiinnostui näistä teemoista sen jälkeen, kun huomasi, ettei niistä opetettu Suomessa oikeastaan millään tapaa. Sen sijaan Yhdysvalloissa faktantarkistuksella on pitkä perinne erityisenä osaamisalueena tai jopa ihan ammattina.
Ennen kuin Vehkoo alkoi kirjoittaa valemedioista ja misinformaatiosta, hän työskenteli pitkään kirjallisuustoimittajana ja -kriitikkona Aamulehdessä. Tehtäviin kuului kirjailijahaastatteluja, kritiikkien tilaamista ja yleinen portinvartijuus sen suhteen, mistä kirjoista ylipäätään kirjoitettiin. Nykyistä kirjallisuuskritiikin tilaa Vehkoo pitää kuitenkin huolestuttavana.
– Kirjallisuuskritiikin tila on kaventunut Suomessa todella paljon. Sitä julkaistaan nykyisellään yhä vähemmän ja harvemmissa julkaisuissa. Lisäksi median omistajuuden keskittyminen on johtanut siihen, että samoja juttuja kierrätetään eri lehdissä, mikä tietysti vähentää kritiikin moniäänisyyttä.
Erityisen huolissaan Vehkoo on tietokirjakritiikkien asemasta, sillä edelleen noin 85–90 prosenttia Suomessa julkaistavista nimikkeistä on tietokirjoja. Silti suurin osa kritiikeistä käsittelee nimenomaan kaunokirjallisuutta. Suomalainen tietokirjakritiikki ei ole toisaalta myöskään kovin erikoistunutta, mikä tarkoittaa sitä, että kirjoja arvostelevat henkilöt keskittyvät nimenomaan tietosisältöön ja faktojen paikkansapitävyyteen. Hyvin harvoin jos koskaan kritiikot käsittelevät kerronnan keinoja tai sitä, kuinka asiat on tietokirjassa esitetty.
– Esimerkiksi mun uusin teos Oikeusjuttu on ennen kaikkea kertovaa tietokirjallisuutta, mutta samalla se on sekoitus erilaisia lajityyppejä, kuten omaelämäkertaa, muistelmaa ja yhteiskunnallista esseetä. Olen täysin vakuuttunut siitä, että kirjasta ei tule ilmestymään kritiikkiä, jossa pohdittaisiin nimenomaan tätä puolta tässä kirjassa.
Paitsi ehkä tämän jälkeen.
Kirjallisuustoimittajan työn Vehkoo jätti oltuaan Oxfordissa stipendiaattina mutta osittain myös siksi, että hän koki jo tuntevansa kaikki alalla kustantajista kirjailijoihin. Ennen pitkää tästä olisi seurannut integriteettiongelmia, kun tervettä etäisyyttä kritiikin kohteisiin ei enää olisi ollut.
– Kirjallisuustoimittajan aikoina tilasin paljon juttuja kriitikolta, joka oli itsekin kirjailija. Hän teki päätöksen, ettei käy missäään kirjallisissa riennoissa sen vuoksi, että pystyy pitämään sen etäisyyden arvioitaviin. Tämä oli vieläpä aikana, jolloin kustannusalalla oli enemmän rahaa kuin nykyään. Silloin näitä bileitä oli enemmän kuin nykyisin.
Kirjailijoiden mielipaha epäedullisista kritiikeistä on ollut viime vuosina paljon esillä. Esimerkiksi Juha Itkonenpahastui suuresti, kun Helsingin Sanomien Arla Kanerva moitti hänen Palatkaa perhoset -teostaan. Kritiikkejä ja kriitikkoja Itkonen pui myös yhdessä Kjell Westön kanssa kirjoittamassaan kirjekokoelmassa 7 + 7 – levottoman ajan kirjeitä (2019). Siinä kirjailijakaksikko typisti kritiikin valtapeliksi, oman hännän nosteluksi ja vehkeilyksi kirjailijan kustannuksella.
Tuoreempiakin esimerkkejä löytyy. Niin Miki Liukkonen kuin Katja Kettu suivaantuivat molemmat viimeaikaisten teostensa kritiikeistä. Ketun kirjoittama Ismo Alanko -elämäkerta sai kriitikoilta täystyrmäyksen, ja Kettu avautui asiasta julkisella Facebook-seinällään. Kirjoitus on sittemmin poistettu. Vehkoo ymmärtää kirjailijoita, joiden monen vuoden työ saatetaan lytätä muutamalla virkkeellä.
– Kirjailijalla on tietysti oikeus pahoittaa mielensä kritiikistä, mutta samalla pitäisi muistaa, ettei kriitikko ole vastuussa kirjailijalle vaan kirjoja lukevalle yleisölle. Tämä on asia, jonka kirjailijat hyvin usein unohtaa. On toki luonnollista, että jos kritiikeistä viisi on kiittäviä ja yksi huono, niin se huono on se, jonka se kirjailija muistaa.
Fiktiota elävästä elämästä
Tämän päivän kaunokirjallisuudessa kovin trendi tuntuu olevan auto- ja biofiktio, jossa tosielämän ainekset ja ihmiset sekoittuvat kirjailijan kuvitelmiin. Esseissä taas niiden kirjoittajat saattavat paljastaa hyvinkin intiimejä asioita omasta elämästään.
Myös Johanna Vehkoon viimeisin kirja Oikeusjuttu (2021) on hyvin henkilökohtainen kirja, joskaan siinä ei ole fiktiivisiä aineksia. Se on kertomus yli viisi vuotta kestäneestä oikeusprosessista, jossa pyrittiin selvittämään, loukkasiko Vehkoo silloisen kuntavaalikampanjaa käyneen oululaisen paikallispoliitikon kunniaa kutsuessaan tätä Facebookissa natsipelleksi ja rasistiksi. Vastoin kaikkia odotuksia syyttäjä päätyi viemään asiaa eteenpäin, ja yhtäkkiä Johanna Vehkoon nimi ja kasvot olivat esillä kaikkialla.
Oulun käräjäoikeus ja Rovaniemen hovioikeus tuomitsivat Vehkoon kunnianloukkauksesta sakkoihin, mutta tammikuussa 2022 korkein oikeus vapautti Vehkoon kaikista syytteistä. Korkeimman oikeuden päätös oli suomalaisen sananvapauden kannalta erityisen merkittävä, sillä se viitoittaa sitä, miten vastaavia tapauksia tulee käsitellä jatkossa alemmissa oikeusasteissa.
Oikeusjuttu ei kuvaa ainoastaan vuosien mittaista oikeusprosessia vaan myös sitä, miten se vaikuttaa yksilön terveyteen ja jaksamiseen. Itsestä kirjoittaminen ei kuitenkaan ollut Vehkoolle selviö, sillä hän ei ollut aiemmin kertonut yksityiselämästään juurikaan edes kolumneissaan, vaikka erityisesti siinä juttutyypissä oma näkökulma usein korostuu. Oikeusjutun kirjoittamista Vehkoo on kuvaillut katarttiseksi: kirjan kirjoittaminen auttoi häntä irtautumaan koko prosessista. Samalla hän korostaa, ettei olisi pystynyt kirjoittamaan aiheesta ilman selkeää emotionaalista etäisyyttä.
– Yksi ohjenuora tämän kirjan kirjoittamisessa oli Vivian Gornickin The Situation and the Story (2002), jossa Gornick käsittelee muun muassa esseetä kirjallisuuden lajityyppinä. Luin kirjan siinä vaiheessa, kun olin jo aloittanut kirjoittamaan Oikeusjuttua, ja mulle jäi erityisesti mieleen lause, ”without detachment, there is no story”. Se tarkoittaa, ettei henkilökohtaisista kokemuksista pidä kirjoittaa, ellei pysty ottamaan niihin riittävää emotionaalista etäisyyttä. Tai siis voi, mutta silloin ei tule yhtä hyvää kirjaa.
Auto- ja biofiktio eivät kuitenkaan ole Vehkoon mukaan mitenkään uusia ilmiöitä, sillä hän muistaa kirjoittaneensa aiheesta jo kirjallisuustoimittaja-aikoinaan. Esimerkiksi vuonna 2004 julkaistiin Helena Sinervon Runoilijan talossa, joka on elämäkertaromaani Eeva-Liisa Mannerista. Kirja palkittiin ilmestymisvuonnaan kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla.
Nykyisen autofiktion buumin aloitti kuitenkin Karl Ove Knausgård, jonka omaelämäkerrallisen Taisteluni-sarjan ensimmäinen osa julkaistiin norjaksi vuonna 2009. Knausgård ei tietenkään keksinyt autofiktiota, sillä vastaavaa pikkutarkkaa selostusta omasta elämästään harrastivat vuosikymmeniä ennen Knausgårdia esimerkiksi Kalle Päätalo ja Henrik Tikkanen. Viime aikoina moni on suhtautunut autofiktioon vähätellen. Tämä saattaa Vehkoon mukaan johtua siitä, että monet näkyvimmistä tekijöistä ovatkin nyt naisia.
– Mieskirjailijat ovat kirjoittaneet itsestään maailman sivu, ja sitä on pidetty aina todella kiinnostavana, kun he tunnustavat, käyttävät päihteitä ja niin edespäin. Nyt kun kirjat kertovatkin naisista tai naiset kertovat henkilökohtaisia asioita omasta elämästään, se onkin yhtäkkiä joidenkin mielestä vaivaannuttavaa.
Menneisyyden hautapaikoilla
Vuonna 2016 julkaistu Autiopaikoilla-kirja on Vehkoon tuotannossa hieman erilainen kirja. Siinä toimittaja vaeltelee hylätyissä paikoissa, kuten Otanmäen vanhassa kaivoskylässä Kajaanissa ja konkurssin tehneessä Detroitin kaupungissa, ja pohdiskelee, miksi niin monet ihmiset tuntevat vetoa hylättyihin ja ränsistyneisiin paikkoihin.
Vehkoon mukaan hän on ollut lapsesta asti kiinnostunut raunioista ja ”epäpaikoista”, tiloista, jotka ovat menettäneet aiemman merkityksensä. Kirjailijan mukaan omia pakkomielteitä kohti kulkeminen tuottaa usein myös hyviä kirjoja ja journalismia. Samalla se herätti kiinnostavia kysymyksiä siitä, mitä erilaisille jälkiteollisille raunioille pitäisi tehdä ja mitä siirtymä jälkiteolliseen aikaan ylipäänsä tarkoittaa.
Autiopaikoilla keskittyy modernin maailman jäännöksiin, mutta kiinnostus raunioihin ei kuitenkaan ole mikään uusi ilmiö. Esimerkiksi Heli Rantalan 1800-luvun matkailijoista kertovassa tietokirjassa Pikisaaresta Pariisiin (2020) kerrotaan, kuinka ihmiset vierailivat matkoillaan muun muassa mielisairaaloissa ja Pompeijin raunioilla.
Vehkoon kirjassa käsitellään toisaalta myös hylättyjä virtuaalimaailmoja, ja vastoin kaikkia odotuksia niistä kertova osuus on kirjan kiinnostavinta antia. Ihmisillä on taipumus kiintyä erilaisiin paikkoihin, joten miksi tämä ei toteutuisi myös internetin kohdalla. Vehkoo on asiasta samaa mieltä.
– Ihminen on nostalgiaan taipuvainen olento, ja en tosiaan näe mitään syytä, miksi se ei kohdistuisi myös internetiin. Se on ympäristö siinä missä muutkin, ja me vietämme siellä aikaa siinä missä muuallakin.
Autiopaikoilla-kirjan punaisena lankana kulkee kirpeä kapitalismikriittisyys. Esimerkiksi autotehtaistaan aiemmin tunnettu ja sittemmin konkurssin tehnyt Detroitin kaupunki on kiusallinen esimerkki kapitalismin ”luovasta tuhosta”. Globaali kapitalismi on tyhjentänyt kokonaisia kaupunkeja ja jakanut ihmisiä voittajiin ja häviäjiin. Jälkimmäiset ovat juuri niitä, jotka ovat sittemmin hakeneet turvaa muun muassa oikeistopopulistisista liikkeistä. Samalla on kuitenkin todettava, ettei nykyisen populismin taustalla ole pelkästään eriarvoisuutta. Kansanedustaja Anna Kontula totesi hiljattain Facebook-päivityksessään: ”Tämä ajatusmalli kiehtoo eliittiä, koska populistit nähdään mieluummin barbaarisena rahvaana, siis meluisana ja huonokäytöksisenä roskasakkina, joka reagoi omaan kurjuuteensa herrakateudella.”
Erilaisten populististen liikkeiden johtajat ovat kuitenkin usein korkeasti koulutettuja ja jopa varakkaita. Monien nykyisten populistipuolueiden kannatus tuleekin perinteisiin puolueisiin pettyneestä keskiluokasta. Tämä pätee esimerkiksi tämän päivän perussuomalaisiin, joka on kulkenut pitkän tien soinilaisesta pienen ihmisen puolueesta nykyiseen oikeistolaiseen muotoonsa.
– Sattuvaa on se, että tämä Rajat kiinni -porukka järjesti mielenosoituksen juuri Otanmäen kaivoskylässä, jossa tapahtui väkivallanteko, johon liittyi turvapaikanhakija.
Valitse taistelusi
Oikeistopopulismin nousuun liittyy myös keskustelu valemedioista, joiden lyhyt nousu ja tuho nähtiin vuoden 2015 tietämillä, kun Suomeen saapui ennätysmäärä turvapaikanhakijoita. Samoihin aikoihin Johanna Vehkoo alkoi kirjoittaa Ylelle Valheenpaljastaja-juttusarjaa, joka on sittemmin laajentunut myös podcastiksi. Vuonna 2019 Vehkoolta ilmestyi samaan aiheeseen liittyvä Valheenpaljastajan käsikirja.
– Kun oli vuosia kirjoittanut lyhyitä juttuja samasta aiheesta, mulle tuli tunne, että haluan laittaa kansien väliin sen, mitä mä aiheesta ajattelen. Siksi mä kirjoitan kirjassa myös salaliittoteorioista ja misinformaation psykologiasta ja muusta, minkä mä näen ikään kuin vaikuttavan laajemmin koko ilmiön taustalla.
Faktantarkistus ja valheiden osoittaminen ei ole kovin kiitollista puuhaa, sillä tunnetusti valheellisen väittämän esittämiseen menee vain hetki, kun taas sen kumoamiseen kuluu moninkertainen aika. Vehkoon mukaan taistelua misinformaatiota vastaan ei voikaan voittaa, mutta meidän täytyy silti toimia parhaamme mukaan ja pyrkiä minimoimaan valheiden aiheuttamat vahingot. Tarkoittaako tämä, että taistelu totuudesta on hävitty?
– Taistelua ei ole hävitty, mutta teknologia kehittyy jatkuvasti ja koko ajan on edullisempaa ja helpompaa tuottaa liukuhihnalta erilaista feikkisisältöä. Journalismissa asioita täytyy tutkia ja selvittää, jolloin se on pakostakin reaktiviista. Mun mielestä juuri tästä reaktiivisuudesta pitäisi päästä eroon ja pyrkiä ”etukenossa” vastaamaan erilaisiin kysymyksiin.
Misinformaatiosta Vehkoo aikoo kirjoittaa jatkossakin, autiot paikat ja verkkoviha eivät häntä enää kiinnosta. Niistä hän on omasta mielestään kirjoittanut jo riittävästi. Tietotaitoaan hän aikoo kuitenkin jakaa jatkossakin muun muassa koulutusten muodossa. Viime kuntavaalien aikaan hän esimerkiksi piti verkkoviha-aiheisia koulutuksia kuntavaaliehdokkaille, joilla oli riski tulla häirityksi.
Vehkoon mukaan erilaiset välineet ja taidot misinformaation tunnistamiseksi ovat erittäin tärkeitä. Toinen keskeinen asia on se, että pitää osata valita oikeat taistelut. Ei ole esimerkiksi mitään järkeä alkaa vängätä Twitterissä rokotteita vastustavan ihmisen kanssa, koska on hyvin epätodennäköistä, että faktat kääntäisivät tällaisen ihmisen päätä. Sen sijaan on valtava määrä ihmisiä, joilla ei ole eri asioihin kovin selkeää näkemystä. Tämä on se joukko, jolle viesti pitää Vehkoon mukaan suunnata.