Timo R. Stewart: Luvatun maan lumo – Israelin kristityt ystävät Suomessa
Gaudeamus 2022
Suomalaiskristittyjen sionismi
Pyhän maan Suomi-yhteyksien kuvaus jää vajavaiseksi
Timo R. Stewartin väitöskirja kristillisestä sionismista aatehistorian keinoin 1800-luvun lopulta aina 1960-luvulle asti on saanut tietokirjaksi toimitettuna nimen Luvatun maan lumo – Israelin kristityt ystävät Suomessa.
Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi nostettu teos esittelee kolme lähestymistapaa suomalaisten kristittyjen Palestiina-suhteeseen. Ensimmäinen on erityisesti suomalaisten pappien ja teologien Palestiinaan suuntautunut matkailu ja sen myötä syntynyt matkakirjallisuus. Toinen on suomalaisten lähetystyöntekijöiden samaistuminen sionisteihin, ja heidän maailmankatsomuksensa välittäminen Suomeen. Kolmas on Raamatun profetioiden yhdistäminen yhä useammin sionismiin ja Israelin syntyyn.
Stewartin uurastus ja onnistuminen näkyy historiallisuuden rakentamisessa ja arkistojen hyödyntämisessä, mutta kirja olisi kaivannut tiivistämistä ja kustannustoimittajan editointia. Ongelmallista on myös se, että erottelemalla poliittisen ja kristillisen maailmankatsomuksen, Steward antaa ymmärtää, että poliittiset mielipiteet eivät olisi vaikuttaneet suomalaiskristittyjen sionismiin ja Israeliin identifioitumiseen.
Aiheen käsittelyn lopettaminen 1960-luvulle on aiheen kannalta ongelmallinen ja kokonaiskuvaa vääristävä. Juuri sen jälkeisistä tapahtumista olisi löytynyt enemmän aineistoa, joka olisi avartanut näkemystä suomalaiskristittyjen suhtautumisesta juutalais- ja palestiinalaiskristittyihin. Viimeistään ensimmäisen intifadan (1987) myötä ihmisoikeudet ja palestiinalaiskristittyihin luodut kontaktit nousivat kirkon piirissä keskeisemmälle sijalle. Ero fundamentalistikristittyjen ja rauhanratkaisua hakevien kristittyjen välille tuli selväksi.
Arkkipiispa John Vikström kuohutti aikoinaan monia Israelin ystäviä toteamalla, että jos ajattelemme juutalaisten olevan Jumalan valitsema kansa, tulee heidän toimiaan tarkastella suurennuslasin kautta. Eikä Vikström ollut ainoa. Ekumeenisen liikehdinnän myötä monet piispat, kuten Jukka Paarma, Ville Riekkinen ja Irja Askola, tukivat julkisesti Pyhän maan ja Jordanian evankelisluterilaista kirkkoa, joka oli toiminut jo 1800-luvulla eurooppalaisten kirkkojen tuella.
Israelin perustamiseen liittyi hyvin paljon propagandaelementtejä, joilla mystifioitiin maan itsenäistymisjulistus. Holokaustin uhriksi joutuneen diasporajuutalaisuuden heikkoudelle oli sionismin myötä aika löytää uusi vahva juutalaisuus, joka ilmeni ja ilmenee peränantamattomuutena ja käytännössä palestiinalaisvähemmistön kaltoin kohteluna Israelissa, miehitetyllä Länsirannalla ja Gazassa.
Israel on ollut taitava hyödyntämään kansainvälisiä ystävyysverkostoja propagandassa ja manipulaatiossaan juutalaisverkostojen ja kristillisten sionistiystävien kautta. Esimerkiksi Israelin armeijan tiedotteet käännetään suomeksi sellaisenaan (Israelin ystävät, ICEJ). Israelin vuosikymmeniä jatkuneen mediavaikuttamisen Stewart jättää kirjassaan kovin vähälle. Uskontojen retoriikka kuitenkin toimii ja vaikuttaa muun muassa poliittisten johtajien kyvyssä käyttää hyödykseen uskonnollisten tekstien kertomuksia silloin, kun niillä on ollut käyttöarvoa identiteetin rakentamisessa.
Tapio Kujala
YTT, Lähi-idän mediasodan tutkija
David Graeber ja David Wengrow: Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia
Teos 2022
Suom. Anna Tuomikoski
Uuden ajan sivilisaatioista on ehditty kirjoittaa jo niin paljon, ettei niistä voi enää laatia täysin uutta historiaa. Antropologi David Graeberin ja arkeologi David Wengrowin vuosien mittaisen yhteistyön tulos Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia esittää, että esihistoriasta sellaisen voi vielä kirjoittaa. Kirjoittajien mukaan muinaisista ajoista tulee nimittäin paljon kiinnostavampi, kun siirretään katse tavallisiin ihmisiin.
Alussa oli… lähtee oletuksesta, että pääosa ihmisen kehityshistorian kuvauksista nojaa aivan liikaa todistamattomiin myytteihin. Kirjoittajat syyttävät maailmanhistoriaa omien tieteenalojensa, antropologian ja arkeologian, tutkimustulosten sivuuttamisesta. Graeberin ja Wengrowin mukaan tieteellinen tutkimus on pala palalta muodostamassa todenmukaisempaa kuvaa ihmiskunnan alkutaipaleesta, josta laajempi yleisö ei ole vielä tietoinen.
Alussa oli… vyöryttää lukijan silmien eteen provokatiivisia väitteitä hengästyttävällä tahdilla. Maanviljelyn ja valtion syntytarinat käännetään täysin päälaelleen ja pohdinnat sivilisaatioiden kausiluonteisuudesta, naisten asemasta teknologisessa kehityksessä tai Amerikan alkuperäiskansojen vaikutuksesta valistusajattelulle haastavat perustavimpia käsityksiämme ihmiskunnan alkuajoista. Kaikki on silti argumentoitu sekä viihdyttävästi että uskottavasti, tukenaan yli sadan sivun kirjallisuusluettelo ja viitteet.
Kirjoittajille kaikki on kiinni kysymyksenasettelusta. Ehkä ihmiskunnan esihistoria ei ollutkaan valinta väkivaltaisen kaaoksen ja paratiisinomaisen luonnontilan välillä. Ehkä esihistorialliset yhteisöt olivat tietoisesti yhtä luovia (tai jopa luovempia) yhteiskunnallisissa kokeiluissaan kuin nyky-yhteiskunnat. Pääsanoma onkin, että juuri me nykyihmiset olemme unohtaneet vapauden merkityksen ja jääneet jumiin yhteen ajattelumalliin.
Alussa oli… ei ole mitenkään tyypillinen historiateos. Luvut eivät etene kronologisesti eivätkä oikeastaan edes temaattisesti, vaan kaikki on rakennettu uusien historiallisten näkökulmien ympärille. Koska teos pohjaa Graeberin ja Wengrowin uransa aikana kirjoittamiin esseisiin, tarkastelu menee välillä pikkutarkkuuksiin ja punainen lanka jää toisinaan ohueksi. Mutta jos teosta lähestyy avoimin mielin, lähes jokainen sivu tarjoaa uutta ajateltavaa.
Juurtuneita käsityksiä haastaessaan Alussa oli… on väistämättä myös poliittinen teos, joka pyrkii kertomaan jotain omasta ajastamme. Kirjoittajat eivät erityisemmin salaa anarkistista näkökulmaansa, joka näkyy erityisesti puhuttaessa muinaisaikojen kaupungeista ilman hierarkioita ja johtajia. Vaikka huimimmat väitteet vaativat edelleen lisätutkimusta tuekseen, lukijalle käy selväksi, että ihmiskunnan esihistoria on paljon koulukirjoja kiinnostavampi ja yllättävämpi.
Myös nykyaika on täynnä yllätyksiä, osa niistä traagisia. David Graeber menehtyi äkillisesti sairauskohtaukseen syksyllä 2020 vain muutama viikko teoksen käsikirjoituksen valmistumisen jälkeen. Hänen tutkija-aktivistin uralleen Alussa oli… on upea ja arvokas joutsenlaulu. David Wengrowin vastuulle jääkin, näkevätkö kirjalle kaavaillut ainakin kaksi jatko-osaa ikinä päivänvaloa, ja mitä historian myyttejä niissä mahdollisesti murretaan.
Saska Suvikas
Atte Korhola: Tämä ihmisen luonto
Otava 2022
Ympäristömuutoksen professorin Atte Korholan Tämä ihmisen luonto on laaja teos, jonka tavoitteena on piirtää kokonaisvaltaisempaa kuvaa ilmastonmuutoksesta, ekokriisistä sekä ihmisen ja ilmaston vuorovaikutuksesta. Korhola käsittelee ilmastonmuutosta ja sen ratkaisuehdotuksia näkökulmista, jotka ovat yleisessä keskustelussa jääneet vähemmälle huomiolle tai vain pintapuolisesti käsitellyiksi.
Teoksen aihevalikoima on laaja, aina metsäpaloista ydinvoimaan ja Kuolleestamerestä metaanipäästöihin. Osa aiheista ovat sellaisia, joita käsitellään harvoin mediassa, kuten pohdintaa ja tieteellistä vertailua ilmastoystävällisistä tavoista tulla haudatuksi sekä uskonnollis-hengellistä ulottuvuutta ihmisten voimavarana ekokriisin keskellä.
Kirjan markkinointiteksti lupaa rohkeaa ja ravistelevaa kirjaa, jollainen se paikka paikoin onkin. Teos haastaa näkemään ilmastonmuutokseen liittyviä asioita ja syy-seuraussuhteita hyvin moninaisista ja erilaisista näkökulmista. Kirjan parasta antia ovat luvut, jotka käsittelevät lentämistä ja liikennettä, Arktista sekä pohdintaa siitä, tarvitseeko kaikkia ottaa ilmastotalkoisiin mukaan.
Tämä ihmisen luonto ei ikävä kyllä silti nouse ilmastonmuutosta käsittelevän tietokirjallisuuden kärkikastiin. Lukukokemus jäi hyvinkin keskinkertaiseksi ja jopa valjuksi. Korholalla on faktat kunnossa, vuosikymmenten kokemus, vankka asiantuntijuus sekä suuri palo vaikuttaa, mutta toteutus jää mielestäni kuitenkin vain kädenlämpöiseksi.
Korholan teos vertautuu Petteri Taalaksen kirjaan Ilmastonmuutos ilmatieteilijän silmin (Tammi, 2021). Molemmat teokset ovat hyvin maltillisia ja korostavat toivoa. Toivon ylläpitäminen on toki keskeistä ja elintärkeää, mutta mielestäni maltillisuuden aika meni jo parisenkymmentä vuotta sitten. Siksi ehkä vuonna 2022 julkaistussa ilmastonmuutosta käsittelevässä tietokirjassa hiertää eniten maltillisuuden peräänkuulutus, joka huokuu rivien välistä miltei jokaisessa luvussa.
Pohdin lukiessani, mikä on kirjan kohdeyleisö. Ekokriisin uhat ja tarvittavat kiireelliset, rakenteelliset muutokset ja toimet hyvinkin kipeästi sisäistäneenä maallikkona koin Korholan teoksen sanoman menevän itseltäni hieman ohi.
Oona Grönroos
Rinna Kullaa, Janne Lahti ja Sami Lakomäki (toim.): Kolonialismi Suomen rajaseuduilla
Gaudeamus 2022
Suomen sodan jälkeen vuonna 1809 maamme siirtyi Ruotsin alaisuudesta osaksi Venäjää ja itsenäistyi runsaat sata vuotta myöhemmin valmiina valtiona. Edeltävä lause voisi esiintyä missä hyvänsä Suomen historiaa lyhyesti käsittelevässä esityksessä, mutta jo pelkästään maantieteellisesti katsoen totuus on paljon monimutkaisempi.
Kokonaisuus syvenee heti, kun mainitaan että Venäjän alaisuuteen siirryttäessä Suomeen liitettiin “Vanha Suomi”, eli Viipurin kuvernementti, joka oli muodostunut Ruotsin 1700-luvulla menettämistä maa-alueista. Alueella sijaitsevat nykyään esimerkiksi Hamina, Lappeenranta ja Savonlinna.
Kolonialismi Suomen rajaseuduilla -teoksessa kuvataan nimenomaan erilaisia rajaseutuja Suomen historiassa. Eri historioitsijoiden artikkeleissa käsitellään niin Itä-Karjalan maita toisen maailmansodan mainingeissa, talvi- ja jatkosotien jälkeistä evakkojen asutusta ruotsinkieliselle Uudellemaalle kuin suomalaisten osallisuutta kolonisaatioon Belgian Kongossa ja brittien Etelä-Afrikassa.
Takakansitekstin mukaan “teos auttaa ymmärtämään, että Suomen historia on samalla kolonialismin historiaa, jonka perintö muokkaa myös oman aikamme yhteiskuntaa”. Kouriintuntuva osoitus tarpeesta tähän on viime aikojen uutisointi eduskunnassa käsiteltävästä saamelaiskäräjälaista. Kiistan keskiössä on kysymys siitä, kuka on saamelainen. Eikä Suomi ole vieläkään ratifioinut ILO:n alkuperäiskansojen oikeuksia koskevaa yleissopimusta.
Lappi ja saamelaiset nostetaan siis ansaitusti näkyvästi esille. Suomen suuriruhtinaskunta laajeni 1800-luvulla pohjoisemmaksi ja saamelaisten perinteisille maille. Nykyään tuo Euroopan unionin alueen ainoa alkuperäiskansa on jakautunut neljän valtion alaisuuteen: Suomen lisäksi Ruotsin, Norjan ja Venäjän.
Kirja havainnollistaa myös kiehtovasti, miten rautatieverkosto on Suomessakin valjastettu edistämään kolonistisia pyrkimyksiä. Itsenäistymisen jälkeen Suomi pyrki mukaan Jäämeren kaupankäyntiin suunnittelemalla junayhteyttä Petsamoon. Toisen maailmansodan jälkeen alue luovutettiin Venäjälle, mutta jäämerenrataa suunnitellaan toisinaan yhä – ja esimerkiksi vuonna 2018 hahmotellun suunnitelman tärkein vastustaja oli saamelaiskäräjät. Ratalinjaus kun vaikuttaisi suoraan alkuperäiskansan elinkeinoihin.
Svante Thilman
Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Sorretut sanat – vainottujen neuvostokirjailijoiden jäljillä
SKS Kirjat 2022
Bolševikkivallankumouksen tavoitteet Venäjällä eivät alun alkaenkaan ollut pelkästään poliittisia ja taloudellisia vaan myös kulttuurisia. Pyrkimyksenä oli luoda uusi neuvostoihminen, joka asettaisi yhteisön tarpeet omien yksilöllisten halujensa edelle. Kirjallisuudella oli tässä tehtävässä hyvin keskeinen asema, minkä vuoksi bolševikit pyrkivät tarmokkaasti parantamaan muun muassa tavallisten kansalaisten lukutaitoa.
Vuonna 2019 julkaistussa Luiden tie -teoksessa Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen reissasivat ympäri Venäjää ja pyrkivät löytämään merkkejä kymmeniä miljoonia uhreja vaatineesta vankileirijärjestelmästä eli Gulagista. Uudessa teoksessaan kaksikko kääntää katseensa neuvostokirjallisuuteen. Sorretut sanat on eräänlainen temaattinen ”jatko-osa” Luiden tielle. Jatko-osa on lainausmerkeissä, sillä vaikka Sorretuissa sanoissa on joitakin samoja elementtejä, on se jo aiheensakin ohjaamana huomattavasti tutkimusmaisempi kokonaisuus.
Tekijät ovat jakaneet neuvostokirjallisuuden kuuteen eri vaiheeseen vallankumouksesta Neuvostoliiton romahdukseen asti. Kirjan läpileikkaava teema on kirjallisuuden ja sosialistisen valtioideologian välinen jännite, joka ilmeni Neuvostoliitossa hieman eri tavalla eri aikoina. Kultakin aikakaudelta kirjoittajat ovat poimineet kaksi kirjailijaa, joiden kautta kyseisen aikakauden eetosta avataan. Harmillisesti kirjailijavalintoja ei perustella sen enempää kuin toteamalla, että toinen edustaa vastustavampaa ja toinen myötäilevämpää kantaa suhteessa valtiojohtoon.
Valtion asettaessa kirjallisuudelle raamit seurauksena oli niin ideologista höttöä kuin rajoja koettelevaa kirjallisuutta. Osa kirjailijoista pohti myös, voisiko ylhäältä asetettujen rajojen sisällä luotu taide olla myös taiteellisesti korkeatasoista. Yhdysvaltoihin emigroituneen Vasili Aksjonovin mielestä amerikkalainen kirjallisuus ei kuitenkaan lopulta poikennut paljoakaan neuvostoliittolaisesta. Siinä missä neuvostokirjailija joutui pohtimaan, mikä olisi ideologisesti oikeaoppista, miettivät amerikkalaiset kirjailijat sitä, millaista kirjallisuutta ostava yleisö juuri sillä hetkellä halusi lukea.
Kukin luku koostuu kahden eri kirjailijan elämänvaiheiden kertaamisesta ja teosten analysoinnista. Ilahduttavasti Ropposen ja Sutisen esiin nostamat kirjailijat eivät ole niitä kaikkein ilmeisimpiä. Bulgakovin, Pasternakin ja Solženitsynin kaltaiset suuruudet toki mainitaan, mutta pääosaan on nostettu Isaak Babelin ja Vasili Grossmanin kaltaisia nimiä, jotka eivät nyt ole täysin unohdettuja, mutta joiden teoksista ei ainakaan suomeksi ole otettu viime vuosina uusia painoksia.
Kahden eri kirjailijan vaiheiden välillä hyppiminen tekee tekstistä kuitenkin rikkonaisen ja lukukokemuksesta vaivalloisen. Sekaan ripotellut kuvaukset vierailuista kirjailijoiden haudoille ja muille muistomerkeille jäävät nekin irrallisiksi.
Hankalasta rakenteestaan huolimatta Ropposen ja Sutisen läpileikkaus neuvostokirjallisuudesta on kiinnostava. Se monipuolistaa onnistuneesti mustavalkoista käsitystä ajanjakson kirjallisuudesta. Sorretut sanat osoittaa, että neuvostokirjallisuus oli muutakin kuin ideologian hapattamaa propagandaa tai urheiden toisinajattelijoiden aikaa kestäneitä mestaritöitä.
Esko Juhola