Suomessa julkaistaan kiitettävän monipuolista kirjallisuutta. Suomen Kustannusyhdistyksen vuoden 2020 tilasto osoittaa, että vain puolet (51,2%) myydystä kaunokirjallisuudesta on kotimaista. Puolet (48,8%) on käännettyä kaunokirjallisuutta. Usein Suomessa sanotaan, kuinka keskeinen merkitys kääntäjillä on kirjallisuuden perinteelle.
Toisaalta muilla kielillä kirjoitetun kirjallisuuden asema on edelleen epävarma. Käännöskirjallisuus ei ole välttynyt anglosentrismiltä eikä kapeakatseiselta kansainvälisiin bestsellereihin keskittymiseltä. Yhtä hyvin sitä käytetään ajankohtaisten geopoliittisten kriisien tökerönä näyteikkunana. Tarvitaankin uusi määritelmä suomalaiselle kirjallisuudelle.
Keskustelulla suomalaisen kirjallisuuden määritelmästä on myös käytännöllinen ja ajankohtainen merkityksensä, sillä se vaikuttaa muun ohella lukuisten Suomen kansalaisten ja Suomessa pysyvästi oleskelevien, muilla kielillä päätoimisesti kirjoittavien kohtaloon. Ensinnäkin Suomen Kirjailijaliitto hyväksyy jäsenikseen vain kotimaisilla kielillä kirjoittavia taiteilijoita. Sama kriteeri on käytössä myös kirjallisuuspalkintoja ja kirjallisen luomistyön apurahoja jaettaessa. Niiden, jotka eivät tuota ehtoa täytä, osaksi jäävät rasismin vastaiseen työhön tai monikulttuurisuuden edistämiseen tarkoitetut apurahat.
Muunkielisen kirjallisuuden näkyvyyden puolestapuhujia riittää, arvovaltaisimmista ja vakavaraisimmista instituutioista aina omaehtoisiin kollektiiveihin ja lehdistöön. Vaatimus ymmärretään yleensä demokratian ilmentymänä taiteessa. Yksi strategia on luoda vaivihkaa kielivähemmistö- ja identiteettikiintiöitä, jotka nousevat ratkaisevaan asemaan jaettaessa tukia kulttuurintuottajille, kustantamoille ja muille alan instituutioille.
Vilpittömistä tarkoitusperistä huolimatta strategia voi kääntyä itseään vastaan, kun siihen liittyy jokin muu ongelma. Varmistaakseen eri kielillä kirjoitettujen teosten kypsyyden ja taiteellisen tason rahoittajat tarvitsevat esilukijoiksi kielitaitoisia asiantuntijoita. Tyypillisesti niitä ei ole. Autenttinen pyrkimys kulttuuriseen diversiteettiin typistyy kiintiöiden täyttämiseksi, ja kulttuurikenttä tuottaa näin julkaisuja ja tapahtumia keskittyen kirjailijoihin, joiden teoksia kukaan ei ole asianmukaisesti lukenut. Suomalaiselle yleisölle esitellään – tietoisesti tai ei – usein silkkaa kulttuurista toiseutta, eksoottisia nimiä ja fenotyyppejä.
Toimintamallin juurisyynä on keskeneräiseksi jäänyt näkemys kulttuurisen integraation ja taiteen suhteista. Kukaan tuskin haluaa kieltää taiteen mahdollisuuksia yhteiskunnallisen harmonian rakentajana. Kuitenkaan ei ole tavatonta, että yleisö tulee lukutilaisuuteen kuuntelemaan muunkielisen kirjailijan esitystä vain ”nauttiakseen eksoottisen kielen musiikista”. Foneettinen ulottuvuus on tietysti erottamaton osa kirjallisuutta, mutta taideteoksen irrottaminen tyystin semantiikastaan trivialisoi tylysti tekijän eksistentiaaliset, käsitteelliset ja esteettiset pyrkimykset. Vaikka tavoitteena olisikin näkyvyyden lisääminen, on tämänkaltainen yliolkainen suhtautuminen esimerkki holhoavasta asenteesta, joka vaivaa kulttuurisuhteita Suomessa.
Toinen vaikuttava tekijä on suomentamiseen tarkoitettujen tukien riittämättömyys. Pitäkäämme mielessä, että kääntämistä toiseen suuntaan, suomesta muille kielille, edistetään useamman kansallisen instituution voimin. Vieraalla kielellä kirjoittava suomalainen kirjailija sen sijaan joutuu sijoittamaan huomattavia summia käännättääkseen näytteitä teoksistaan, ja mikäli hän ei siihen pysty, jää hän riippuvaiseksi kielitaitoisten kollegoidensa avusta ja hyvästä tahdosta. Joka tapauksessa, institutionaalisen tuen uupuessa, olemme saaneet huomata monien vierailla kielillä työskentelevien kirjailijoiden joutuneen kärsimään puutteellisista, usein kolmannen kielen kautta tehdyistä käännöksistä, jotka eivät tavoita paikallista yleisöä toivotulla tavalla.
Edellä kuvattu tilanne voi koskea hyvinkin myös alkuperämaassaan tunnustettua tai kansainvälisesti menestynyttä kirjailijaa. Hassan Blasimin hiljalleen ansaitsema arvostus on poikkeus, jonka lienee mahdollistanut kirjailijan aiempi läpimurto anglosaksisessa kulttuuripiirissä. Useimmissa muissa tapauksissa jätetään käyttämättä tilaisuus integroida muualla tunnustettu kirjailija, ja näin toteuttaa aitoa monikulttuurisuutta. Koska kirjailijoilla ei ole selkeää käsitystä siitä, miten he voisivat päästä paikalliselle kirjallisuuskentälle, he keskittävät ponnistelunsa uransa jatkamiseen alkuperämaissaan, Suomesta käsin. Pelkästään pääkaupunkiseudulla tiedämme useita eri kielillä kirjoittavia kirjailijoita tässä luovuttamisen tilassa.
Kaikkein epäedullisimmassa asemassa lienevät silti vierailla kielillä kirjoittavat kirjailijat, jotka aloittavat uransa vasta Suomeen asetuttuaan. Heidän tapauksessaan kotoutumisen tavanomaisia haasteita jyrkentävät vielä kulttuurijärjestelmän vieraus ja kielellinen eristys. Jotkut heistä hyväksytään osaksi kirjallisuustapahtumien ohjelmaa ja jotkut ei. Monet tekevät taidettaan lähes kokonaan vailla vuorovaikutusta paikallisten kollegoidensa kanssa.
Mikäli haluamme monimuotoista kirjallisuutta, meidän tulisi tarjota mielekkäitä kehitysmahdollisuuksia myös uraansa muilla kuin kotimaisilla kielillä viritteleville taiteilijoille. Syrjäytymisuhan ja kiintiöjärjestelmän houkutuksen välillä luovivat muunkieliset kirjailijat kaipaavat asiantuntevia lukijoita ja mahdollisuuksia laadukkaisiin käännöksiin. Tämän lisäksi tarvetta on kirjallisille työpajoille, joissa osallistujien erilaiset taustat pääsisivät rikastuttamaan toinen toisiaan. Vain tällä tavoin suomalaisen kirjallisuuden nationalistinen vaihe voidaan saattaa päätökseen.