Orlando Figes: Vallankumouksen Venäjä 1891-1991
Siltala 2021
Suom. Kalevi Suomela
Sata vuotta kuohuntaa
Historioitsija laventaa käsitystä Venäjän vallankumouksesta
Orlando Figes on arvostettu Lontoon yliopiston historian professori, joka on kirjoittanut laajalti Venäjän ja Euroopan historiasta. Hänet tunnetaan yleistajuisista historiateoksistaan, jotka tyydyttävät sekä maallikoiden että akateemisten lukijoiden tiedonjanon. Näin on myös hänen viime vuonna suomennetun teoksensa laita. Kalevi Suomelan moitteettomasti kääntämä Vallankumouksen Venäjä 1891–1991 on helposti lähestyttävä, informatiivinen ja uusia näkökulmia avaava tietopaketti ajanjaksosta, joka ei ravistellut ainoastaan yhtä kansakuntaa.
Figes katsoo Venäjän vallankumouksen ajanjakson kestäneen sata vuotta, aina vuoden 1891 nälänhädän aiheuttamista levottomuuksista vuoden 1991 Neuvostoliiton romahdukseen saakka. Ajatus poikkeaa tavanomaisista tulkinnoista, joista suuri osa rajaa vallankumouksen päättymään Vladimir Leninin kuolemaan vuonna 1924, kuten Figeskin teki aiemmassa, toistaiseksi vielä suomentamattomassa vuonna 1994 julkaistussa teoksessaan A People’s Tragedy: Russian Revolution 1891–1924. Nyt käsillä olevassa, alkukielellä vuonna 2014 julkaistussa teoksessa kuvataan laajempaa historiallista kehityskaarta, jonka Figes jakaa kolmeen ajanjaksoon tai pikemminkin sukupolveen.
Vallankumous sai alkusysäyksensä vuonna 1891, kun ”nälänhätä politisoi venäläisen yhteiskunnan”. Kriisi osoitti, kuinka huonosti tsaarin johtama valtio toimi, ja aloitti poliittisen kuohunnan, joka huipentui vuonna 1917 bolševikkien vallankumoukseen. Uuden hallinnon johtohahmoksi nousi Lenin, jonka kuoleman jälkeen esiin astui seuraava sukupolvi – Leninin inhoaman Josif Stalinin johtama hallinto, joka luotsasi Neuvostoliiton halki suuren terrorin aina toiseen maailmansotaan ja sen jälkeiseen aikaan. Ajanjakso päättyi Stalinin kuolemaan vuonna 1956. Seuraavan sukupolven johtajat, jotka halusivat pitää uskollisesti yllä Leninin aikalaisineen alkuunpanemaa kehitystä.
Figesin teesiin vallankumouksen jatkuvuudesta historiakirjoituksen päivämäärien ja virstanpylväiden – esimerkiksi suurten johtajien kuoleman – jälkeen, on helppo uskoa. Suuret kehityskulut eivät ala tai lopu nappia painamalla, vaan mieluummin aaltoilevat ja limittyvät toisiinsa. Esimerkiksi Neuvostoliiton romahdus vuonna 1991 oirehti tuloaan vähintään Mihail Gorbatšovin vuoden 1985 valtaannoususta lähtien, jolloin lanseerattiin valtion lopulliseen tuhoon johtanut uudistumis- ja avoimuuspolitiikka. Romahduksen jälkipyykkiä pestiin vielä pitkään ympäri maailmaa.
Vallankumouksen Venäjän vahvuus on sen kerronnassa, joka selittää lukijalle selkeästi miksi tapahtumat etenivät niin kuin ne etenivät, ja samoin miksi tapahtumien keskiössä olleet henkilöt toimivat niin kuin toimivat. Vain noin 350-sivuinen teos on kieltämättä epäilyttävän suppea, kun ottaa huomioon, että se käsittelee kokonaista vuosisataa, mutta se on erinomainen yleisteos ja johdanto aiheeseen. Ahnaimmat, kielitaitoiset lukijat voivatkin seuraavaksi tarttua jo edellämainittuun Figesin teokseen A People’s Tragedy, jossa on hulppeat 926 sivua.
Emilia Miettinen
Irene Vallejo: Papyrus
S&S 2021
Suom. Taina Helkamo
Päällisin puolin ihmetyttää, miksi espanjalaisen kirjailijan Irene Vallejon ylipitkä kirjallinen essee ja anekdoottikokoelma El infinito en un junco: La invención de los libros en el mundo antiguo on palkittu niin moneen kertaan ja pitänyt kääntääkin kymmenille eri kielille, nyt myös suomeksi Taina Helkamon moitteettomana suomennoksena. Mutta tarkemmin tutustuen on pakko myöntää, että antiikin kirjallisuuteen perehtyneen bibliofiilin intiimi tarina Papyrus on kerta kaikkiaan valloittava teos.
Vallejo tunnustaa antaumuksella syvää rakkauttaan ja kiintymystään kirjaan, lukemiseen ja kirjailijoihin – ylipäänsä kaikkeen mahdolliseen kirjalliseen kulttuurin, tiedon ja aatteiden levittämiseen liittyvään kautta aikojen, tosin antiikkiin painottuen. Mainiona tarinankertojana Vallejo punoo taiten yhteen historiallista tietoa, kirjallisuuden fiktiivisiä hahmoja, henkilökohtaisia kokemuksiaan ja välillä rasitteeksi asti aikamme populaarikulttuuria.
Kirja onkin Vallejon mukaan niin täydellinen ja ”ihmeellinen keksintö”, että moni unohtaa, ettei sitä aina ole ollut olemassa. Hauraudestaan huolimatta papyrusrulla oli ”huima edistysaskel”, ”kun kieli viimein löysi kotinsa elävästä materiaalista”, mihin alkuteoksen espanjankielinen nimi viittaa. Vanhimmista kirjoista ei ole jäljellä mitään, vain kaikuja ja viittauksia vanhoissa teksteissä. Ei voi olla sattumaa, että kreikkalainen filosofia syntyi samaan aikaan kirjojen syntymän kanssa.
Mutta Papyrus ei olekaan perinteinen historiateos, vaikka Irene Vallejo on myös antiikin historian tutkija ja latelee teoksen lopuksi innostavan lähdeluettelon. Lähteiksi ja sankareiksi nousevat sellaiset kirjalliset hahmot kuin Herodotos, Hesiodos, Sapfo, Plutarkhos ja Cicero niin kuin Shakespeare, Calvino ja Borges – tuo kirjastonhoitajista suurin, Kallimakhos Kyreneläisen rinnalla – sekä tietysti Aleksanteri Suuri ja tämän kenraali, faarao Ptolemaios I ja poika-Ptolemaios II, Aleksandrian kirjastojen takapirut. Aleksandrian Museioniin, kaikkien kirjastojen äitiin, Vallejo palaa toistuvasti.
Siinä missä Vallejo ihailee maailman kaikkien aikojen kirjastoja, hän rakastaa samalla tavoin kirjakauppoja. 400- ja 300-lukujen vaihteessa uusi sana bibliopólai (’kirjojen myyjät’) alkoi pilkahdella ateenalaisrunoilijoiden teksteissä”. Sokrateen puolustuspuheessakin todetaan, että ”drakmalla saattoi kuka tahansa ostaa torilta filosofisen tutkielman.” Vallejo muistuttaa kuitenkin viisaasti, kuinka jo antiikin kirjailijat tiesivät, että ”kirjojaan myymällä heillä ei ollut mitään mahdollisuutta rikastua. Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla humoristi Martialis valitti: Kirjoitukseni kelpaavat vain ilmaiseksi.”
Puheisiin kirjan kuolemasta Vallejo viittaa kintaalla. Sen sijaan aragonialaista bibliofiiliä korpeaa turhanpäiväinen makulointi: ”Kunnialliset yhteiskuntamme tuhoavat vuosittain yhtä paljon kirjoja kuin natsit, inkvisitio ja Qin Shi yhteensä. Kaikessa hiljaisuudessa, ilman julkisten rovioiden eeppistä draamaa, joka vuosi pelkästään Espanjassa tuhotaan miljoonia kirjoja. Kustantamojen varastoista on tullut ruumishuoneita, jotka vastaanottavat kirjat, kun ne julistetaan kuolleiksi. … Kirjoja, joiden toivotaan yltävän bestsellereiksi, painetaan tietoisesti paljon enemmän kuin lukijat kykenevät nielemään, sillä markkinamiesten käsitys on, että juuri valtavat kirjapinot saavat teoksen menemään kaupaksi.”
Eliminoiko äänikirja tämänkin synnin? Irene Vallejo ei noteeraa äänikirjaa lainkaan, vaikka moni pelkää juuri sen syrjäyttävän tuon ihmeellisen keksinnön, jonka monipolvisen tarinan kirjailija valloittavasti kutoo.
Mika Rönkkö
Johanna Vehkoo: Oikeusjuttu
Kosmos 2021
Uutuustietokirja on rankka tositarina oikeudenkäynnistä. Se menee uutisten ja kulissien taakse näyttäen minkälaisia tunteita vastaajan, Johanna Vehkoon, päässä pyörii oikeuden piinan keskellä. Junes Lokka – jonka nimeä kirjassa ei mainita kertaakaan, vaan häntä kutsutaan “asianomistajaksi” – on sanonut Vehkoosta paljonpuhuvasti nimetyllä “Monokulttuuri FM” -nettikanavalla näin: “Tää henkilö on niin ärsyttävä, että kyllä sille pitää joku näpäytys antaa. … Tää on semmonen henkilö, tälle on pakko jotain seuraamuksia tulla.” Asianomistaja taisi itsekin olla ihmeissään siitä, miten rikosilmoitus eteni oikeuslaitoksessa hänen toivomallaan tavalla.
Lokka, kuten monet suomalaiset aktiivirasistit, pitää jopa rasistiksi nimittämistä kunnianloukkauksena, vaikka rasisti on selkeä määre, jolla tarkoitetaan ihmisiä rodullisesti erottelevaa henkilöä. Ihmistä, joka uskoo ihmisten etnisen taustan vaikuttavan tämän älyllisiin ominaisuuksiin. Lokan rasismista ei ole epäselvyyttä, hän on Oulun valtuustossa ehdottanut äärioikeistolaisia “kuolemanpartioita” kaduille.
Lokka puolisoineen on kehottanut haastamaan itseään oikeuteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, sillä hän haluaa identifioitua sananvapaustaistelijaksi. “Jos Suomessa olis sananvapaus niin esmes Ylen faktantarkistaja voi sanoa mua natsipelleksi niin paljon kuin se haluaa ilman oikeudenkäyntiä”, siteeraa Vehkoo. Lokalle oikeudenkäynti näyttää olevan kevyttä huumoria ja hyvä miljöö somekanavan ympärille. Oikeudenkäynti motivoi häntä, koska “suvakkeja vituttaa”.
Oudointa, epäreiluinta ja kiinnostavinta kirjassa ovat oikeudenistunnot. Tuntuu uskomattomalta, että erityisesti syyttäjällä ja oletettavasti tuomareillakin oli kehnot tiedot sosiaalisen median toimintaperiaatteista. Vaikka Vehkoon asianajaja yritti korjata väärinkäsityksiä ja selittää, miten ja keille Vehkoon Facebook-päivitys oli näkynyt, sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa syyttäjä luuli natsipelle-päivityksen olleen julkinen.
Oikeuden vääristymisen takia Vehkoo ei juurikaan syyllistä asianomistaja-Lokkaa kafkamaisesta tilanteestaan vaan oikeuslaitosta. Alusta alkaen Vehkoo koki, että näytön paikka on hänellä eikä asianomistajalla. Oikeudenkäynnissä tapahtui virheitä, ja Vehkoon todistusaineistoa jopa katosi.
Vehkoo oli lopen uupunut hovioikeuden päätöksen jälkeen: “Väsymiseni ei kuitenkaan johtunut trolleista vaan oikeusjärjestelmästä. Petyin siihen, että oikeus oli sokea tälle vaikuttamisen ja häiriköinnin muodolle ja lähti siihen mukaan kuin pöljä pässi narussa. – – En yksinkertaisesti jaksanut pitkään aikaan [hovioikeuden tuomion jälkeen] sanoa mitään, se tuntui liian raskaalta. Ensin sananvapauttani rajoitettiin tuomiolla, sen jälkeen luovuin puheoikeudestani itse. Elämäni oli vain paljon siedettävämpää kun pysyin hiljaa.”
Kirjan rehellinen ja avoin ote tuo tekstin lähelle lukijaa. Lukukokemus on piinaavan jännittävä, vaikka tarinan lopputulos on selvä. Kirja on nopealukuisen soljuvaa hyvää journalistista kieltä. Miinuksia sivupeilistä: kapeapalstainen sidottu kirja on toki suloinen käyttöesine, mutta tietokirjalle perinteinen leveämpi palsta olisi soveliaampi.
Kirjan ilmestyessä Vehkoo oli tuomittu hovioikeudessa, mutta valituslupa korkeimpaan oikeuteen oli myönnetty. Siihen teos päättyy: keskeneräiseen juttuun ja epätietoisuuteen. Korkein oikeus ei vielä ehtinyt viimeisillä sivuilla kertomaan kantaansa eli kumoamaan kunnianloukkaussyytettä.
Vehkoon vapauttaneen korkeimman oikeuden päätöksen jälkeen kirja herättää edelleen ihmetystä: Miksi syyttäjä lähti peliin mukaan? Miksei hovioikeus kumonnut syytettä? Inhoaako oikeuslaitos journalisteja tai naisia tai molempia? Toivottavasti tätä oikeusjuttua avataan vielä kirjoissa tai journalistisesti. Joku Pohjois-Suomen oikeuslaitoksen asiantuntija voisi kertoa, mitä ihmettä oikein tapahtui.
Iida Simes
Erkki Tuomioja: Tulevaisuuden varjossa – Selviääkö ihmiskunta?
Tammi 2021
Erkki Tuomioja, 40 vuotta kansanedustajana (sd.) toiminut viisinkertainen ulkoministeri esittää kiperän kysymyksen kirjansa alaotsikossa. Poliittisen toiminnan ohella Tuomioja on sekä filosofian tohtori että ekonomisti, ja hänen kirjallinen tuotantonsa on laaja. Häntä voi aiheellisesti pitää laaja-alaisena yhteiskunnallisena keskustelijana. Hän on myös poliittisen historian dosentti Helsingin yliopistossa.
Tuomioja tarkastelee ajankohtaisia ja pidempiaikaisempia trendejä koronapandemiasta, tieteenvastaisuudesta ja Yhdysvaltain ex-presidentti Donald Trumpista aina ilmastonmuutokseen ja tekoälyyn. Hän pohtii, keitä kuuntelemme kun kuuntelemme asiantuntijoita ja miten historian tuntemus tai toisaalta historiattomuus näkyvät päätöksenteossa ja arjessa.
Loppua kohden Tuomioja suuntaa kirjassaan katsetta yhä enemmän kohti pohjoismaista yhteistyötä ja Suomen eduskuntaa.
Jälkimmäisestä ensi kertaa eduskuntaan jo vuonna 1971 valitulla Tuomiojalla on yli puolen vuosisadan kokemus. Hän kertoo järjestäneensä eduskunnassa “taitelijajuhlia” ensimmäisen valintansa 30. ja 40:nnen vuosipäivän kunniaksi, mutta koronapandemian takia 50-vuotisjuhlat peruttiin, vaikka kutsutkin jo oli lähetetty.
Tuomioja perkaa eduskuntatyöskentelyn kehitystä kokemusasiantuntijana. Hänen mukaansa EU-jäsenyys on tuonut paljon lisää eurooppalaisuutta parlamentin arkeen. Tuomioja kantaa huolta populismin noususta sekä oppineena ihmisenä toivoo sivistykselle uutta arvostusta myös politiikkaan. Avainasiaksi Tuomiojan tarkastelussa nousee yhteistyö ja kunnioitus sekä parlamentissa että puolueiden välillä kuin myös kansalaisyhteiskunnan suuntaan.
Kirjassa käsiteltävien tapahtumien ja ilmiöiden tarkan analysoinnin ja pohdinnan lomassa Tuomioja tuo virkistävästi kuin ohimennen esiin, miten hän parlamentaarikkona on ajatellut käsittelemistään kysymyksistä eri aikoina. Hän myöntää näkemyksensä vaikkapa ydinvoimasta muuttuneen tutkimuksen kehittyessä.
Tuomioja esittelee aiheet kattavasti, perustelee ja taustoittaa näkemyksensä huolellisesti ja tarkasti. Laaja lukeneisuus ja pitkä kokemus eduskunnasta paistavat läpi tekstistä. Kirjan lukemiseen kannattaa varata aikaa, sillä sen teemat laittavat pohtimaan asioita itsekin.
Alaotsikossa esitettyyn kysymykseen Tuomioja tarjoaa vastauksesi seuraavaa muunnosta presidentti Mauno Koiviston kuuluisasta mietelauseesta: “Jos emme tiedä, kuinka tulee käymään, toimikaamme niin kuin hyvä käyminen olisi vielä mahdollista”.
Kiinnostavana kuriositeettina Tulevaisuuden varjossa on ollut Tuomiojan kirjan nimenä jo aiemmin. Vuonna 1981 Tuomioja ja toinen akateeminen poliitikko, Jan-Magnus Jansson (r.) julkaisivat samannimisen keskustelukirjan. Nykyisen kirjan esipuheessa Tuomioja kertoo jännittäneensä nimen uudelleenkäyttöä, sillä “maailma on 40 vuodessa suuresti muuttunut ja minäkin toivoakseni olen oppinut jotain uutta”.
Samassa yhteydessä Tuomioja myöntää kirjan nimen kuitenkin olevan velkaa nyt jo sata vuotta sitten ilmestyneelle Edith Södergranin runokirjalle Tulevaisuuden varjo (1920). Teoksen runo “Tulevaisuuden varjo” myös avaa tämän Tuomiojan uuden kirjan.
Vuosikymmenet kuluvat ja maailma muuttuu – tulevaisuuden varjossa.
Svante Thilman