Kiinan johtajat ajattelivat ehkä saavansa vähän hengähdysaikaa Yhdysvaltojen keskittyessä Euroopan tapahtumiin, joten presidentti Joe Bidenin turvallisuuspoliittisen neuvonantajan Jake Sullivanin maaliskuiset syytökset tulivat kylmänä suihkuna. Ennen tapaamistaan korkea-arvoisen kiinalaisdiplomaatin Yang Jiechin kanssa Sullivan antoi laajaan levitykseen salaisen palvelun diplomaattiviestin yrittäen todistaa, että kiinalaiset ovat ”avustaneet sotilaallisesti” Venäjää. Todisteita oli saman verran kuin niistä joukkotuhoaseista, joita Saddam Husseinin Irakilla sanottiin olleen vuonna 2003. Vastalauseista huolimatta syytöksiä toisteltiin lehdistössä eri puolilla maailmaa.
Konfliktin alkaessa monet syytöksiin tarttuneet kommentaattorit olivat vakuuttuneita, että Kiina käyttäisi hyväksi Venäjän ja Ukrainan sotaa vallatakseen Taiwanin. Venäjän asevoimien surkea epäonnistuminen ja maata kohtaan asetettujen pakotteiden laajuus vaimensivat näitä pelkoja. Kiinan vallanpitäjien päällimmäinen huomio oli muualla.
Monet kiinalaiset asiantuntijat totesivat vakavimman seurauksen olevan se, että ”sota heikensi merkittävästi maailman lännenvastaisia voimia”. Näin totesi myös valtiollisen tutkimuslaitoksen varajohtaja Hu Wei artikkelissaan, joka oli yllättävän kriittinen valtaapitävien politiikkaa kohtaan. Tyly huomio aikana, jolloin Kiinalla on tarve saada ystäviä – ja jopa liittolaisia – vastustaakseen Yhdysvaltojen pyrkimystä vahvistaa otettaan maailmasta.
Joka tapauksessa YK:n yleiskokous ei maaliskuun 2. päivä kyennyt olemaan yksimielinen äänestäessään Venäjän hyökkäyksen tuomitsemisesta. Kaukana siitä. Valtaosa maista toki oli päätöksen takana, mutta maat, jotka eivät asettuneet päätöslauselman taakse, edustivat 51 prosenttia maailman väestöstä. Aasian maista sekä Japani, jonka maaperällä on 55 000 amerikkalaissotilasta, että Etelä-Korea (maassa 28 500 amerikkalaissotilasta) asettuivat lännen rintamaan kuten myös Filippiinit, Kambodža ja monet muut.
Japani käytti tilaisuutta hyväksi ja nosti esiin vuodelta 1945 peräisin olevan kiistan vaatien Venäjää luovuttamaan ”laittomasti valtaamansa” Etelä-Kuriilien saariryhmän (jota Japani nimittää ”Pohjoisiksi territorioikseen”). Entinen pääministeri Abe Shinzo, jolla on yhä vahva asema valtaa pitävässä liberaalidemokraattisessa puolueessa, ehdotti puolestaan ydinaseiden sijoittamista Japanin maaperälle. ”NATOn sisällä Saksa, Belgia, Alankomaat ja Italia ovat ottaneet ydinaseita maaperälleen. On ymmärrettävä, miten turvallisuutta ylläpidetään maailmassa, eikä avoin keskustelu siitä pitäisi olla enää tabu”.
Aasian jättiläiset pidättäytyivät äänestämästä
Äänestyksestä pidättäytyi 35 maata, joista tärkeimmät olivat Aasian jättiläiset Intia ja Kiina. Maiden johtajat torjuivat päätöslauselman lähes identtisillä muotoiluilla. Intia oli osaltaan ”todella huolestunut viimeaikaisista tapahtumista Ukrainassa”, ja Kiina taas ”pahoitteli sodan syttymistä Euroopan maaperällä”. Molemmat olivat vaatineet ”itsemääräämisoikeuden kunnioittamista” ja ”alueellista koskemattomuutta YK:n peruskirjan periaatteiden mukaisesti”.
Länsimaisen lehdistön silmissä Intia piti kiinni perinteisestä sitoutumattomuudestaan – joka on tietynlainen oikeutus ellei jopa kohteliaisuus – kun taas Kiina vahvisti sitoutumisensa kumppanuuteen Venäjän kanssa. Intian kanta otettiin vastaan hyvin tyynesti, ja Yhdysvaltojen johto osoitti poikkeuksellista pidättyvyyttä. ”Me tiedämme, että Intialla ei ole samanlainen suhde Venäjään kuin meillä. Se on ihan ok”, totesi Yhdysvaltojen hallinnon tiedottaja Ned Price. Turvallisuusneuvonantaja Sullivan puolestaan uhkaili Kiinaa: ”Mikä Kiina tarjoaa Venäjälle apua tässä tilanteessa, seuraukset tulevat olemaan ankarat”.
On totta, että vain muutama päivä ennen hyökkäystä Ukrainaan Kiinan johtaja Xi Jinping allekirjoitti tärkeän strategisen julkilausuman Vladimir Putinin kanssa. Intian ja Venäjän välillä on puolestaan sopimus ”erityisestä ja etuoikeutetusta strategisesta kumppanuudesta” (juuri noilla sanoilla), jossa sovitaan maiden välisestä sotilaallisesta ja kaupallisesta yhteistyöstä sekä yhteisestä politiikasta avaruuden suhteen. Sopimus sallii Intian osallistumisen yhteisiin sotilaallisiin harjoituksiin sekä hankkimaan 58 % maan aseostoista Venäjältä (15 % tulee Israelista ja 12 % Yhdysvalloista).
Vuonna 2018 eli vuosia Krimin niemimaan valtauksen jälkeen pääministeri Narenda Modi allekirjoitti sopimuksen erittäin kehittyneen S-400 ohjuspuolustusjärjestelmän hankkimisesta. Sen toimitukset alkoivat viime vuonna eikä Yhdysvallat reagoinut mitenkään, vaikka se on yleensä ärhäkkä asettamaan vientipakotteita. Houlimatta Intian omaperäisistä liikkeistä ja haluttomuudesta noudattaa Yhdysvaltojen tahtoa maan katsotaan olevan niiden joukkoon, jotka haluavat hillitä Kiinan vallan kasvua.
Kiina näytti hetken olevan lamaantunut ”sotilaallisesta erikoisoperaatiosta” (maa käyttää Venäjän nimitystä Ukrainan sodasta), mutta se ei jatkunut kauaa. ”Ystävänsä Putinin” politiikkaa tukeakseen presidentti Xi Jinping on toistanut tavoitteensa muokata planeetan ”turvallisuus- ja valtarakenteita”, jotta maailman toiseksi suurin saa sille kuuluvan aseman. Hän myös korostaa Kiinan hyviä suhteita sodan molempiin osapuoliin. Kiina on Ukrainan tärkein kauppakumppani (14,4 % maan kokonaisviennistä ja 15,3 % tuonnista), vaikka kauppa onkin vain seitsemäsosa Kiinan ja Intian välisestä (20 miljardia dollaria vs. 146 miljardia dollaria vuonna 2021).
Kesäkuussa 2021 presidentti Volodymyr Zelenskyi allekirjoitti Kiinan kanssa ”strategisen yhteistyösopimuksen”, jossa tunnustettiin Ukrainan keskeinen rooli uuden euroaasialaisen silkkitien reittien rakentamisessa. Kiina ei siis aio hylätä Ukrainaa, joka toimii siltana Aasian ja Euroopan välillä. Mutta Kiina ei myöskään halua – eikä voi – luopua siteistään Venäjään. Syyt ovat sekä taloudelliset että energiapoliittiset, mutta tätä ei ole syytä liioitella: tuonti Venäjältä on vain kolme prosenttia maan kokonaistuonnista ja vienti kaksi prosenttia Kiinan kokonaisviennistä. Kiinalla on huomattavasti paljon enemmän menetettävää, mikäli välit Yhdysvaltojen ja Euroopan kanssa ajautuvat karille.
Kolmen kiellon strategia
Kiinan politiikka ohjaavat ennen kaikkea geopoliittiset syyt. Maa ei halua ajautua ”amerikkalaisleiriin” juuri kun lännen asema on kyseenalaistettu tietyissä Afrikan, Euraasian ja Aasian maissa, kuten äskettäinen äänestys YK:n yleiskokouksessa osoitti. Kiina haluaa näyttää, että sen kolmeen tukipilariin – ei liittoutumista, ei maiden sisäisiin asioihin puuttumista, ei vastakkainasettelua kolmansien osapuolien kanssa – perustuva politiikka voi olla tehokasta. Toisin kuin Yhdysvaltojen harrastama vastakkainasettelun politiikka, jota Kiina on arvostellut.
”Yhdysvallat on rikkonut Venäjälle antamiaan lupauksia laajentamalla Natoa viiteen eri otteeseen kohti itää aivan Venäjän porteille asti ja sijoittamaalla strategisia hyökkäysaseita etulinjaan. Eikö Yhdysvallat ole koskaan ajatellut mitä seurauksia on sillä, että suuri maa ajetaan nurkkaan?”, kyseli Kiinan ulkoministeriön tiedottaja Hua Chunying Ukrainan konfliktin puhjettua. Eikä Kiina pohdi ainoastaan Venäjän asemaa aikana jolloin Biden haluaa vahvistaa ja laajentaa Intian niemimaan ja Tyynen meren alueen liittoumaa vanha keisarikuntaa vastaan.
Kiina pitää Yhdysvaltain strategiaa hyvin aggressiivisena ja sen tilalle maa tarjoaa sovittelijan roolia Venäjän ja Ukrainan välille. ”Jos joku maa pystyy toimimaan välittäjänä tässä konfliktissa”, totesi ulkoministeri Wang Yi, ”sen täytyy olla aidosti neutraali ja kunnioittaa Ukrainan itsemääräämisoikeutta”. Asetelma on selkeä.
Vaikka Kiina ei olekaan pakotteiden kannalla se suostui 3. maaliskuuta jäädyttämään uuden silkkitien aloitetta tukemaan perustetun Aasian infrastruktuuri-investointipankin (AIIB) projektit Venäjällä ja Ukrainassa. Shanghaihin perustettu BRICS-maiden Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan Uusi kehityspankki teki vastaavan päätöksen. Muutamaa päivää myöhemmin talouslehdissä uutisoitiin, että ”Kiina kieltäytyy toimittamasta varaosia venäläisille lentoyhtiöille”. Venäjää kohtaan osoitetaan pikemminkin symbolista kuin uhkaavaa poliittista painetta. Maiden välinen kauppa jatkuu ruplien ja juanien varassa.
Kiina hakee jonkinlaista tasapainoa, joka antaisi sille mahdollisuuden toimia keskeisessä roolissa haettaessa ratkaisuja konflikteihin. ”Kiina näkisi mielellään tasaveroisen dialogin Euroopan unionin, Venäjän, Yhdysvaltojen ja Naton kesken”, tunnusti Xi Jinping videokonferenssissa Emmanuel Macronin ja Olaf Scholtzin kanssa. Olisiko tässä mahdollisuus kehittää ”yhteinen, maailmanlaajuinen, yhteistyöhön perustuva ja kestävä turvallisuusratkaisu”, jota hän on hahmotellut? Se on hyvin epätodennäköistä.
On myös liian aikaista päätellä, että ”kiinalaiset ovat sodan suuria voittajia” (Le Figaro, 8. maaliskuuta 2022), kuten amerikkalaisetkin pelkäävät. Toistaiseksi Kiinan presidentin suuri projekti – silkkitiet, jotka ulottuisivat Euroopasta Euraasiaan – on uhattuna. Samoin toiveet luoda lähemmät suhteet Euroopan unioniin vastapainoksi Yhdysvalloille.
Xin kotirintama
Levottomuus Kiinassa on kasvanut ja yleensä Kommunistipuolueen sisälle haudatut kiistat ovat nousseet pintaan murtaen hiljaisuuden muurin. Pekingin talviolympialaisissa Xi ja Putin astelivat rinta rinnan ja mahtipontisessa julkilausumassa he vahvistivat yhteisen näkemyksensä maailmasta. Näiden kahden maan ”rajattoman ystävyyden” julistus sai ihan toisenlaisen merkityksen, kun Venäjä 20 päivää myöhemmin aloitti Ukrainan pommittamisen. Julistus oli suunnattu koko maailmalle, mutta siinä myös tarkennettiin, että ”tämä kahdenvälisen strategisen yhteistyön vahvistaminen ei ole suunnattu ketään kolmatta maata vastaan”, eikä siten myöskään Ukrainaa vastaan. Lännessä ei kuitenkaan huomattu muuta kuin lauseen ensimmäinen puolisko.
Monet kiinalaiset tarkkailijat, jotka edustavat viime vuosina marginaaliin jäänyttä liberaalia ajattelua, ilmaisivat huolensa. Kuten Tsinghuan yliopiston entinen professori Tei Sun Liping, joka on tunnettu suorapuheisuudestaan. Hänen mielestään Kiina on ajautumassa paitsioon ”maailmanlaajuisen Venäjän vastaisen rintaman edessä, jolla on kuitenkin muut tavoitteet kuin Venäjä, jonka taloudellinen merkitys on hädin tuskin Guangdongin maakunnan luokkaa”.
Toisaalta osa liikemaailmaa ei ole kuuteen vuoteen katsonut hyvällä vastakkainasettelua Yhdysvaltain kanssa. Varajohtaja Hu Wei vetoaakin aiemmin mainitussa artikkelissaan, että ”Kiinan pitäisi luopua puolueettomuudesta ja asettua maailmaa hallitsevan tahon” eli Yhdysvaltojen puolelle. Nykyistä politiikkaa arvostelevassa tekstissä ei mainita kertaakaan Xi Jinpingin nimeä. Kiinan välillä väkivaltainenkin tunkeutuminen kansainväliselle näyttämölle asetetaan siis kyseenalaiseksi. Arvostelu sopii huonosti Kiinan ykkösmiehen ajatuksiin varsinkin kun muutaman kuukauden päästä Kommunistisen puolueen kansankongressin pitäisi nimittää hänet kolmannelle kaudelle (ensimmäisen kerran sitten Mao Zedongin) ja päätään nostava koronaepidemia hidastaa uhkaavasti maan talouden kasvua.