Syyskuun 1. päivänä 1966 kenraali de Gaulle kritisoi Phnom Penhissä Yhdysvaltain interventiota Vietnamiin ja hahmotteli ratkaisua, jolla olisi varmaankin vältetty edessä olleet yhdeksän sotavuotta. ”Vain poliittinen sopimus voi palauttaa rauhan, jos halutaan välttää maailman ajautumasta kohti katastrofia. (…) Sopimuksen tavoitteena on luoda ja taata neutraali asema Indokiinan kansoille ja taata heidän itsemääräämisoikeutensa nykyiseen tapaan siten, että jokainen on vastuussa omista asioistaan.”
Dnestrin sodassa keväällä 1992 olivat vastakkain Moldova ja Venäjän armeijan tukemat Transnistrian joukot. Sodan jälkeen Moldova valitsi politiikakseen neutraliteetin. Entinen neuvostotasavalta päätti kirjata heinäkuussa 1994 perustuslakiinsa ”pysyvän puolueettomuuden”. Maa on pitänyt siitä kiinni poliittista muutoksista huolimatta kun taas naapurissa Ukrainassa vallan vaihtumiset ovat saaneet sen horjumaan liittoutumiskysymyksessä puolelta toiselle Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien.
Krimin julistauduttua itsenäiseksi ensi kertaa toukokuun 5. päivänä 1992 (kiista päättyi institutionaaliseen kompromissiin) Ukrainan hallitus kieltäytyi kymmenen päivää myöhemmin Taškentissa liittymästä Kollektiiviseen turvallisuussopimukseen, johon tulivat mukaan Venäjä, Valko-Venäjä, Kazakstan, Armenia, Tadžikistan, Kirgisia ja Uzbekistan. Vuonna 1996 Georgia, Ukraina, Azerbaidžan ja Moldova perustivat ”demokratiaa ja taloudellista kehitystä edistävän” GUAM-järjestön (nimi tuli maiden etukirjaimista) ajatuksena lähentyä Euroopan unionia.
Marraskuussa 2003 Georgiassa syttyi ”samettivallankumous” ja marraskuussa 2004 Ukrainassa ”oranssi vallankumous”, jossa Viktor Janukovitshin syöstiin vallasta. Molemmat maat pyysivät päästä Naton jäseniksi. Huhtikuussa 2008 Ranska ja Saksa kuitenkin käyttivät veto-oikeuttaan eikä liittymiselle määrätty mitään aikataulua. Palattuaan helmikuussa 2010 valtaan Janukovitsh ajoi läpi lain puolueettomuudesta ja maan kaikenlainen osallistuminen sotilasliittoihin kiellettiin. Janukovitsh suistettiin uudelleen vallasta 2014 ja Nato hyväksyi, että ”yhteistyö lisääntyi monella kriittisellä lohkolla”.
Venäjän hyökkäysinto
Lokakuussa 2014 Ukrainan vastavalittu parlamentti kumosi lain puolueettomuudesta ja hyväksyi kesäkuussa 2017 lain, jossa päinvastoin pidettiin liittymistä Euroopan unioniin ja Natoon ulko- ja turvallisuuspolitiikan ”strategisena suuntana”. Sama tavoite lisättiin myös uudistettuun perustuslakiin 2019.
Tämä on yksi keskeisistä tekijöistä, jotka ovat vaikuttaneet Venäjän hyökkäysintoon. Puolueettomana pysyttelemällä olisi kenties voitu välttää nykyinen eskaloituminen ja hyökkäys, jotka ovat vastoin kaikkia Venäjän kansainvälisiä sitoumuksia. Puolueettomuuteen palaaminen vaatisi kuitenkin riittävän enemmistön parlamenttiin perustuslain muokkaamiseksi – mikä tuskin olisi sen helpompaa kuin äänestys kauaskantoisen hajauttamisen puolesta, jossa Donbassin alueelle annettaisiin erityisasema.
Historian kuluessa puolueettomuus on usein yhdistetty ”puskurivaltioihin”, joita eurooppalaiset suurvallat ovat usein käyttäneet ”sotatantereina”. Belgian saavutettua itsenäisyytensä Hollannista, se pakotettiin Lontoon sopimuksilla 1831 ja 1839 ”itsenäiseksi ja pysyvästi puolueettomaksi valtioksi”. Tämän klausuulin voimalla Itävallan, Ranskan, Britannian, Preussin ja Venäjän hovit tarjosivat kuningaskunnalle kahdeksan rauhan vuosikymmentä. Belgian ei tarvinnut osallistua edes Saksan-Ranskan sotaan 1870. Napoleonin sotien jälkeen Pariisin sopimus 1815 tarjosi myös ”virallisen ja aidon tunnustuksen Sveitsin pysyvälle puolueettomuudelle”, ja maa on näin pysynyt kaksi vuosisataa taisteluista erossa.
Ennen 1900-lukua oikeus puolueettomuuteen oli vain tekninen. Pienten maiden suojelun laillinen kehikko siitä tuli Haagin sopimuksessa 1907. Puolueeton valtio sitoutuu olemaan osallistumatta sotilaallisiin konflikteihin toisten valtioiden kanssa, ja vastineeksi sen alueellista koskemattomuutta kunnioitetaan. Se sitoutuu olemaan tukematta taistelujen osapuolia humanitäärisillä tai materiaalisilla keinoilla eikä anna aluettaan osapuolten käyttöön mukaan lukien ilmatila. Puolueettomuus velvoittaa kyseistä maata varustautumaan siten, että se pystyy puolustautumaan kaikenlaisia hyökkäyksiä vastaan. Tämä ulkopolitiikan väline voi olla väliaikainen tai pysyvä riippuen konfliktin erityisluonteesta.
Puolueettomuus eroaa liittoutumattomuudesta, joka syntyi monien globaalin etelän valtioiden halusta irtautua kahden blokin logiikasta ja vaikutusvallasta kylmän sodan aikana. Nasserin, Titon, Sukarnon ja Nehrun yhteisen julistuksen pohjalta 1956 syntynyt Sitoutumattomien maiden liike (NAM) on yhä olemassa, mutta sen merkitys jäsenmaille on vähäinen eikä mukana ole montakaan puolueetonta maata.
Liikkeen ainoa eurooppalainen jäsen on Valko-Venäjä, joka on ristiriitaisesti mukana myös Kollektiivisen turvallisuuden järjestössä, jossa Venäjä vastaa yhteisen puolustuksen organisoinnista: Venäjän joukot käyttivätkin Valko-Venäjän maa-alueita hyökätessään Ukrainaan. Malta ja Kypros ovat eronneet Sitoutumattomien maiden liikkeestä liityttyään Euroopan unioniin. Ukraina, Bosnia-Hertsegovina ja Serbia ovat tarkkailijajäseniä. Serbia tosin on omaksunut puolueettoman aseman Kosovan sodan jälkeen.
Suurin haaste puolueettomille maille on saada takuut niiden aseman kunnioittamisesta, mikä usein on epävarmaa. Vuonna 1798 Ranskan Direktorion joukot hyökkäsivät Sveitsiin halveksuen maan satoja vuosia vanhaa neutraliteettia. Saksa antoi Belgialle uhkavaatimuksen elokuun 2. päivänä 1914 vaatimalla vapaata kauttakulkua. Kaksi päivää myöhemmin Saksan keisarin Vilhelm II:n joukot marssivat Belgiaan ja loukkasivat samalla Luxemburgin puolueettomuutta. Vuonna 1831 puolueettomuuden takaajana toiminut Britannia taas ryhtyi sotaan tukeakseen Belgiaa.
Toisen maailmansodan aikana natsi-Saksa ei epäröinyt vallatessaan monia puolueettomia maita: Norja, Alankomaat, Belgia, Tanska sekä Jugoslavia ja Kreikka, jonka valtasi Italia liittolaisenaan. Neuvostoliitto toimi samoin Baltian maiden (Viro, Latvia, Liettua) suhteen. Se valtasi Romanialle kuuluneen Bessarabian ja yritti vallata Suomen. Britannia valtasi Islannin, joka oli neutraali alue emämaansa Tanskan tapaan. Bulgaria ja Turkki taas luopuivat väliaikaisesta puolueettomuudestaan oma-aloitteisesti. Bulgaria kaihosi Berliinin kongressissa menettämiään maa-alueita, joten se liittyi Saksan puolelle 1941. Turkki liittyi ahtaalle pakotettuna liittoutuneiden rintamaan helmikuussa 1945. Vuonna 1969 Yhdysvallat pommitti Laosia ja Kambodžaa ja liitti samalla nämä puolueettomat maat Vietnamin konfliktiin tunnetuin seurauksin.
Joka tapauksessa monet maat ovat pystyneet säilyttämään puolueettomuutensa hyvin vaikeinakin aikoina – tosin ovat joutuneet joustamaan demokraattisista periaatteistaan. Näin kävi etenkin Ruotsin ja Sveitsin kohdalla molempien maailmansotien aikana. Kummallakaan maalla ei ole ratkaisevaa strategista merkitystä – kuten ei myöskään sisällissodan aikanaan runtelemalla Irlannilla – joten ne ovat kyenneet pitämään yllä sotilaallista kykyä puolustaa maataan. Sveitsin liittovaltion aseistettu kansanmiliisi muodostaa merkittävän uhan hyökkääjälle. Samaan tapaan Ruotsi otti 2017 uudestaan käyttöön kutsunnat lopetettuaan ne vuonna 2010 ja investoi nyt huomattavia summia aseistukseen. Kylmän sodan aikaiset ”puskurivaltiot” Suomi ja Itävalta saivat 1950-luvun alussa takeet molemmilta suurvaltablokeilta, että maiden puolueettomuutta kunnioitetaan, ja ne ovat kyenneet pitämään yllä omia asevoimiaan.
Puolueettomuus on pienelle maalle realistinen tapa tehdä ulkopolitiikkaa ja joillekin se on antanut diplomaattisen roolin, joka tarjoaa enemmän painoarvoa kuin mitä väestön tai talouden koosta voisi päätellä. Ne ovat tärkeitä maita voimatasapainon kannalta ja uhkakuvien purkamisessa rauhanomaisen rinnakkaiselon kautta ja ovat useaan otteeseen tarjonneet mahdollisuuden dialogiin, eikä vain ”suurten valtioiden” välillä. Tämä näkyi erityisesti Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa (ETYK), joka pidettiin Helsingissä heinäkuusta 1973 elokuuhun 1975. Liennytyspolitiikan huipentumana oli päätösasiakirja, joka tähtäsi pysyvään rauhaan Euroopassa. Siinä tunnustettiin kansojen itsemääräämisoikeus ja oikeudet, valtioiden alueellinen koskemattomuus sekä myös ihmisten perusvapaudet ja oikeudet. Tällaisilla julistuksilla ei aina ole todellista vaikutusta, mutta ne voisivat tarjota ulospääsyn nykyisestä kriisistä.
Vahvemmat turvatakuut
Neuvostoliiton hajottua joulukuussa 1991 ETYK onnistui taivuttamaan Valko-Venäjän, Kazakstanin ja Ukrainan luopumaan ydinaseistaan niiden maaperällä ja siirtämään jäljellä olevat ydinaseet Venäjälle. Maiden liityttyä ydinaseiden leviämistä rajoittavan sopimukseen allekirjoitettiin Budapestissä joulukuun 5. päivänä 1994 muistio, jossa Venäjä, Britannia ja Yhdysvallat lupasivat kunnioittaa Ukrainan itsenäisyyttä, itsemääräämisoikeutta ja rajoja. On hyvin ymmärrettävää, että Ukrainan hallitus vaatii nyt paljon selvempiä turvallisuustakuita. Pysyvä puolueettomuus tuntuu sopivan huonosti yhteen Venäjän nyt vaatiman demilitarisoinnin kanssa.
Kylmän sodan jälkeen Turkmenistan, Mongolia, Moldova ja Serbia valitsivat puolueettomuuden. Neutraliteetti on huonosti tunnettu ja jopa halveksittu. Se on sotilaallisesti rajoittava mutta sallii suuren liikkumavaran politiikassa. Se ei ole estänyt esimerkiksi Ruotsia, Itävaltaa ja Suomea tulemasta Euroopan unionin jäseniksi 1995. Se ei ole estänyt kumppaneita osallistumasta yhteisiin sotaharjoituksiin. Ruotsi ja Suomi ovat olleet mukana Naton harjoituksissa ja Serbia sekä Naton että Venäjän johtaman Kollektiivisen turvallisuusjärjestön sotaharjoituksissa. Puolueettomuus ei estä myöskään osallistumasta pakotteisiin ja aseelliseen painostukseen, mutta ehtona on se, että päätöksen takana on ainoa legitiimi toimija kansainvälisen oikeuden saralla: YK:n turvallisuusneuvosto.
Eurooppalaiset eivät ole kertaakaan pelänneet Venäjän laajenemisaikeita sitten Prahan kevään tukahduttamisen 1968 jälkeen ennen kuin nyt. Hyökkäys Ukrainaan on herättänyt refleksinomaisen reaktion Natoon liittymisen puolesta. Mielipidetiedustelut ovat osoittaneet Nato-kuumeen nousseen Ruotsissa ja Suomessa, ja kansalaiset ovat yhtäkkiä suotuisia liittymisen suhteen, vaikka perinteisesti molemmissa maissa on vastustettu Atlantin liiton jäsenyyttä.
Suomen konservatiivipresidentti Sauli Niinistö on silti vedonnut, että kansalaiset säilyttäisivät ”pään kylmänä”. Ruotsin sosialidemokraattinen pääministeri Magdalena Andersson on yrittänyt hillitä opposition reaktioita: ”Mikäli Ruotsi hakisi tässä tilanteessa Naton jäsenyyttä, se lisäisi alueen epävakautta entisestään ja kiristäisi jännitteitä.” Joka tapauksessa nämä kaksi maata ovat yhä tiiviimmässä sotilaallisessa yhteistyössä Yhdysvaltain kanssa. Yhteistyö saattaa sisältää salaisen avunantopykälän, jollainen aikoinaan yhdisti Ranskaa ja Sveitsiä vuonna 1940 ja joka vahingossa paljastettiin Saksalle.
Näinä vastakkainasettelun aikoina, juuri hieman ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan entinen Sveitsin liittopresidentti Micheline Calmy-Rey teki rohkean ehdotuksen: Ollakseen julistamiensa arvojen takana ja voittaakseen strategisen autonomian Euroopan unionista pitäisi tehdä ”puolueeton ja liittoutumaton” valta, joka olisi ”itsenäinen ja ei-aggressiivinen eri blokkien välillä”. Vuonna 2019 tehdyssä mielipidetiedustelussa, jossa kysyttiin 60 000 ihmisen kantoja 14 eri maasta, murskaava enemmistö ei halunnut että heidän maansa asettuisi kenenkään puolelle, jos Yhdysvaltain ja Venäjän tai Yhdysvaltain ja Kiinan välille syttyisi konflikti.
Aktiivinen puolueettomuus olisi Calmy-Reyn mielestä ideaalinen väline jäsenmaiden etujen vaikeassa yhteensovittamisessa, samaan tapaan kuten on toimittu Sveitsin kantonien suhteen. ”Poliittiseksi ja sotilaalliseksi suurvallaksi nouseminen antaisi voimaa olla alistumatta minkään blokin tahtoon”, hän selitti. ”Silloin voisi paremmin vastustaa painostusta, välttää sanelua, tyhjiin lausuntoihin sortumista sekä passiivisuutta ja toimettomuutta.” Se tarjoaisi myös mahdollisuuden suhtautua myötämielisemmin Ukrainan jäsenyyteen Euroopan unionissa, tai jopa Sveitsin ehdokkuuteen.