Kun kirjailija Aleksandr Prohanov täytti 84 vuotta 26. helmikuuta 2022, hän antoi haastattelun Ukrainan yllä lentävän hävittäjän ohjaamosta. Hänen silmissään unelma neuvostoimperiumin uudelleenrakentamisesta otti väkivaltaisen muodon: ”Lennän mustan ukrainalaisen maan yllä venäläisten tankkien kulkiessa alla. Ne korjaavat sitä hirviömäistä vääryyttä, joka viilsi julmasti historiallista Venäjää vuonna 1991. (…) Tänään me yhdistymme jälleen Ukrainaan.”
Prohanov on yksi ”kansallisten patrioottien” eturivin hahmoista. Ajatussuunta muodostui perestroikan (1985–1991) jälkeen vastustaakseen ”länsimielisiä” (zapadniki) ja ”liberaalidemokraatteja.” Se kokosi yhteen perinteistä Venäjän valtakuntaa haikailevia intellektuelleja ja neuvostovenäjän poliittissotilaallista eliittiä, joka vastusti Neuvostoliiton viimeisen johtajan Mihail Gorbatšovin ajamaa liberalisointia.
Koko 1990-luvun ajan presidentti Boris Jeltsiniä vastustaneen konservatiivisen opposition keskeisenä äänenkannattajana oli Prohanovin perustama Zavtra-lehti (suom. Huomenna). Lehden säännöllisten kommentaattoreiden joukossa oli Stalinin kannattajia, kansallismielisiä, monarkiaa kannattavia ortodoksipappeja ja jopa traditionalistisia muslimeja. Euraasialainen ajattelija Alexandre Dugin korosti Venäjän sivilisaation erityisluonnetta erotuksena läntisestä. Mukana olivat myös kansallisbolševistinen kirjailija Eduard Limonov ja jopa Kommunistisen puolueen johtaja Gennadi Zjuganov.
Sekalaista joukkoa yhdistää se, että he kritisoivat ankarasti Neuvostoliiton jälkeistä demokratiaa, talouden vapauttamista, oligarkkien valtaa, yhteiskunnan länsimaistamista ja Yhdysvaltain ylivaltaa kansainvälisessä politiikassa. ”Jeltsin tappoi 2 200 000 venäläistä”, otsikoi Zavtra vuonna 1995 syyttäen Jeltsinin harjoittaman talouspolitiikan johtaneen venäläisten ”kansanmurhaan”.
Kansallismieliset haluavat vahvan valtion
Kansallismielisillä patriooteilla on yksi yhteinen toive: perustaa vahva valtio, jossa yhdistyisivät historiallinen Venäjä ja sekä Neuvostoliiton sotilaallinen ja teknologinen mahti. Se nojaisi perinteisiin arvoihin ja tsaristisen imperiumin henkiseen perintöön. Tämä joukko on pysynyt oppositiossa, mutta Tšetšenian sodan syttyminen vuonna 1994 sai valtaapitävät omaksumaan osan tästä ideologiasta. Maan hallinto pyrki luomaan uudenlaista isänmaallisuutta taistelemalla separatismia vastaan. Vuonna 1995 Jeltsin perusti valtiollisen komission määrittelemään Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän ”kansallisen idean”.
Vuosisadan lopulla monet merkittävät tapahtumat saivat ihmiset torjumaan liberalismin ja lännen sekä nostattamaan venäläisten kansallisuustunnetta. Näitä olivat vuoden 1998 finanssikriisi ja ruplan kurssin raju devalvoiminen, NATOn laajeneminen Unkariin, Puolaan ja Tšekkeihin, NATOn pommitukset Serbiassa ilman YK:n mandaattia sekä Tšetšenian toinen sota. Olosuhteet olivat suotuisat uudenlaisen intellektuellisukupolven, nuorten konservatiivien esiinmarssille. Uudet 1970-luvulla syntyneet venäläiset haukat eivät kaihonneet Neuvostoliiton aikoja kuten vanhempi kansallispatrioottinen sukupolvi. Nämä Moskovan valtionyliopistossa oppinsa saaneet uskontofilosofian, poliittisen konservatismin ja nationalismin asiantuntijat jatkoivat globalisaation kritisoimista haluten edistää Venäjän valtion itsenäisyyttä ja sen asemaa suurvaltana.
Vladimir Putinin tulo presidentiksi vuonna 2000 vahvisti konservatiivista aaltoa. Valtion uusi päämies pyrki vahvistamaan keskusvallan roolia ja palauttamaan ”vallan vertikaalisen rakenteen”. Vuodesta 2004 lähtien venäläishaukkoja rohkaistiin yhä enemmän osallistumaan ideologiseen vastahyökkäykseen, jonka Kreml oli käynnistänyt vastustaakseen länsimielisiä ”värivallankumouksia” edesmenneen Neuvostoliiton alueella.
Presidentin hallinnon apulaiskansliapäällikkö ja valtapuolue Yhtenäisen Venäjän pääideologi Vladislav Surkov kehitteli vuonna 2006 käsitettä ”demokraattisesta suvereniteetista” oikeuttaakseen Venäjän valtion autoritäärisen luonteen. Dugin ja Prohanov saivat puolueelta tehtäväksi järjestää konferensseja hallitusta tukeville nuorisojärjestöille Nashille (Meidän) ja Molodaia Gvardiialle (Nuori kaarti), ja heidän urat lähtivät nousuun. Dugin nimettiin filosofian professoriksi Moskovan yliopistoon vuonna 2006. Prohanovista tuli vakiovieras nimekkään hallitusta lähellä olevan toimittaja Vladimir Soloviovin keskusteluohjelmassa NTV-kanavalla. Puolueen sisällä toimiva Nuoret konservatiivit -ajatuspaja alkoi edistää hallitusta myötäileviä mielipiteitä vastaukseksi kasvussa olevalle Kremlin vastaiselle etnisperäiselle nationalismille.
Izborskin klubi: uskonto ja turvallisuusajattelu yhteen
Vuonna 2007 Putinin puheissa kuvastui yhä enemmän haukkojen retoriikka. Syntyy ajatus ”henkisestä turvallisuudesta”, jossa venäläisten uskonnollinen identiteetti yhdistetään kansalliseen turvallisuuskehikkoon.
”Venäjän federaation perinteiset uskonnot ja Venäjän ydinasekilpi ovat ne kaksi asiaa, jotka vahvistavat Venäjän valtiota ja luovat välttämättömät edellytykset maan sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden varmistamiseksi”, julisti Putin 1. helmikuuta 2007 kotimaisten ja ulkomaisten toimittajien edessä. Samana vuonna Münchenin turvallisuuskonferenssissa hän tuomitsi yksinapaisen maailmanjärjestyksen, mikä oli käänne kohti lännen vastaisuutta ulkopolitiikassa.
Presidentiksi vuonna 2008 noussut entinen pääministeri Dmitri Medvedev jatkoi aggressiivista ulkopolitiikkaa. Saman vuoden kesällä syttynyt Venäjän ja Georgian välinen sota vahvisti eristäytymistä lännestä ja käynnisti asevoimien merkittävän modernisoinnin. Valtakautensa loppupuolella Medvedev kuitenkin karttoi valtakoneistoon kuuluvien haukkojen vaikutusta, ja liberaalit uudistajat pääsivät muotoilemaan politiikkaa: suhteita länteen parannettiin, oikeusvaltiota vahvistettiin ja taloutta modernisoitiin.
Talvella 2011–2012 nähtiin massiivisia protesteja vaalivilppiä vastaan. Putinin tultua valittua presidentiksi uudestaan toukokuussa 2012 hallinnolla oli edessään legitimiteettikriisi. Valtaapitävän eliitin joukosta turvallisuuskoneiston ja armeijan piiristä tulevat ”silovikit” saivat yliotteen teknokraattisesta eliitistä. Tästä hyötyivät konservatiivit, jotka saivat uudelleen rooliin autoritäärisen järjestelmän ideologisina kannattelijoina. Samana vuonna Prohanov perusti Izborskin klubin.
Viron rajan lähellä sijaitsevan Irboskan (ven. Izborsk) pikkukylän keskiaikaisen linnakkeen mukaan nimetty klubi haluaa luoda ”vaikutusvaltaisen poliittisen ja ideologisen ryhmittymän isänmaallisille ihmisille, imperiaalisen rintaman joka vastustaa ulkomaisten tahojen manipulaatioita”. Ryhmässä on noin 60 jäsentä eri ammattiryhmistä – intellektuelleja, yliopistoväkeä, poliitikkoja, yrittäjiä, toimittajia, taiteilijoita, uskonnollisten järjestöjen edustajia ja turvallisuuskoneiston jäseniä – ja heidän tavoitteenaan on luoda ”isänmaallisen valtion politiikkaa, joka ulottuu kaikille valtion elämänalueille”. Mukana on vaikutusvaltaisia henkilöitä kuten Putinin neuvonantajana Euraasian taloudellisen integraation saralla toiminut taloustutkija Sergei Glazjev, Putinin henkilökohtaiseksi rippi-isäksi mainittu metropoliitta Tihon, öljy-yhtiö Rosneftin analytiikkaosaston johtaja, toimittaja Mihail Leontjev ja jopa Nobelin fysiikan palkinnon saanut Žores Alfjorov (menehtyi vuonna 2019). Klubia tukevat korkeissa viroissa olevat poliitikot kuten Andrei Turšak, Pihkovan alueen entinen kuvernööri ja nykyinen Yhtenäinen Venäjä -puolueen pääsihteeri, sekä kulttuuriministeri Vladimir Medinski, joka oli läsnä kun järjestö perustettiin.
Klubin esittämät ajatukset ovat kantaneet hedelmää. Putin ilmoitti jokavuotisessa puheessaan Venäjän liittokokoukselle joulukuussa 2012, että ”henkisiä” ja ”perinteisiä” arvoja tullaan vahvistamaan vastauksena siihen, jota hän kuvaili maan ”demografiseksi ja moraaliseksi kriisiksi”. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että seuraavana vuonna hyväksyttiin ”ei-perinteisten seksuaalisten roolien edistämisen” ja jumalanpilkan kieltävät lait.
Vuonna 2013 kansainvälisten asiantuntijoiden ja johtajien kansainvälisessä Valdaïn konferenssissa presidentti määritti Venäjän olevan oppositiosssa moraalisesta ja kulttuurillisesta kriisistä kärsivän sekä ”juurensa” ja ”kristilliset arvonsa” unohtaneen lännen kanssa. Izborskin klubin varapresidentti, toimittaja ja politologi Alexandre Nagorni näki tässä ”ideoiden, arvojen ja käsitteiden ryppään, jota isänmaalliset ja maan itsenäistä linjaa tukeneet venäläiset olivat vuosien ajan ajaneet”.
Klubin vaikutusvalta huipentui Ukrainan kriisin kärjistyessä 2014. Kreml näki Maïdanin eurooppamielisen vallankumouksen samalla tavalla kuin klubin jäsenet: se oli lännen kauko-ohjaama operaatio euraasialaisen integraation pysäyttämiseksi. Putin antoi myös tunnustusta heidän ajatuksilleen oikeuttaessaan Krimin valtausta ”sen kulttuurisella tärkeydellä ja jopa pyhällä merkityksellä Venäjälle”. Juuri Krimillä vuonna 988 prinssi Vladimir ja Kiovan Venäjä kääntyivät ortodoksiuskontoon. Heinäkuussa 2014 Dmitri Polonskyi, uuden Krimin tasavallan sisäasiain-, tiedotus- ja viestintäministeri, kiitti Prohanovia ja hänen klubinsa jäseniä: ”Teidän mielipiteillänne on ollut tärkeä rooli Krimin keväässä”. Venäjän armeijakin tunnusti klubin merkityksen nimeämällä strategisia ohjuksia kantavan pommikoneen Izborskiksi, ja kiinnittämällä klubin logon sen kylkeen.
Novorossija: Uusi Venäjä
Itä-Ukrainassa Donbassissa alkanut separatistinen kapina on kuitenkin saanut Venäjän hallinnon ottamaan virallisesti etäisyyttä Izborskin klubin linjaan, jonka se katsoo olevan liian radikaali suhteessa kapinoiviin ryhmiin. Lännen asettamien pakotteiden edessä Kreml ei suostunut tunnustamaan Donetskin ja Luhanskin kansantasavaltojen kansanäänestyksiä, joissa alueet julistautuivat itsenäisiksi. Klubi taas käytti Donbassista aktiivisesti käsitettä ”Novorossija” (Uusi Venäjä) saadakseen alueen liitettyä Venäjään. Klubi on erityisen lähellä itsenäiseksi julistautuneen Donetskin kansantasavallan perustajajäseniä. Kuvernööri Pavel Gubarev, pääministeri Alexandre Borodal ja puolustusministeri Igor Strelkov (tunnetaan myös nimellä Girkin) ovat kaikki entisiä Prohanovin Zavtra-lehden kommentaattoreita. Kesällä 2014 klubi toimi heidän poliittisena neuvonantajana ja organisatorisena tukena perustuslakiprojektin toteuttamisessa.
Syyskuun 5. päivä 2014 Kreml syrjäytti separatistialueiden hallitukset ja asetti valtaan uuden eliitin, joka suostui allekirjoittamaan Venäjän ja Ukrainan kanssa Minskin sopimuksen, jossa sovittiin Donbassin alueen uudelleenliittämisestä Ukrainaan ”erityisenä paikallisena autonomisena alueena”. Asemansa menettänyt Izborskin klubi teki valituksen diplomaattisia teitä pitkin. Se vaati ”totaalista sotilasoperaatiota”, jossa vapaaehtoiset yksityiset asejoukot toimisivat ”vapautusarmeijana” ja jonka tueksi tehtäisiin ohjusiskuja strategisiin kohteisiin. Klubi oli säännöllisesti yhteydessä Donbassin separatistien kanssa Donetskissa toimivan paikallisjärjestönsä kautta. Toukokuussa 2015 Valeri Korovin julkisti siellä Ukraina-projektin loppu -teoksensa, jossa hän väitti Ukrainan olevan ”Leninin luoma keinotekoinen historian luomus” eikä siitä voi millään tulla ”kokonaista valtiota”.
Vaikka näitä ajatuksia ei edistettty virallisesti, valtaapitävät tukivat ja rahoittivat niiden esilläoloa. Vuonna 2015 Izborskin klubi sai presidentin hallinnolta 10 miljoonaa ruplaa (noin 150 000 euroa) muotoillakseen ”venäläisen maailman doktriinin”. Seuraava vuonna julkaistu ohjelma suositti voimakkaasti ”Venäjän etupiirien muodostamista” Balkanilla ja Mustanmeren alueella vastaukseni lännelle. Kyseiseen tekstiin sisältyy väite, jonka mukaan Ukrainan venäläiset ovat ”uusnatsien vaikutuspiiriin” joutuneen maan hallituksen ”venäläisvihan” uhreja.
Putinin autoritäärinen hallinto ei ripustaudu yhden ja ainoan ideologisen näkemyksen taakse, vaan se on omaksunut joustavuutta poliittisissa valinnoissaan. Presidentin hallinnon suunnanmuutos duuman vuoden 2016 vaalien jälkeen antoi enemmän painoarvoa liberaalidemokraateille. Radikaali lännenvastainen konservatiivi ja Ibzorskin klubin epävirallinen tukija Vjatšeslav Volodin siirrettiin pois presidenttihallinnon apulaispäällikön paikalta vähemmän vaikutusvaltaiseen asemaan duuman puhemieheksi. Hänen seuraajakseen tuli Sergei Kirijenko, joka toimi pääministerinä vuoden 1998 finanssikriisin aikana ja johti aikoinaan Rosatomin ydinenergiaryhmittymää (2005–2016). Hänet mielletään kuuluvan liberaaliin ja teknokraattiseen eliittiin. Hänen johdollaan kansalaisjärjestöille suunnatun presidentillisen rahaston tukea Izbrosk-klubille vähennettiin kahteen otteeseen.
Putinin puheet oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin myrkyttämisen ja vangitsemisen jälkeen loppuvuonna 2020 antoivat vapaat kädet tiukemman valtioideologian harjoittamiseen. Hänen heinäkuussa 2021 julkaistu kirjoituksensa Venäjän ja Ukrainan historiallisesta yhteydestä toisti Izborskin klubin teesit Ukrainasta ”neuvostoajan tuotteena”, jota hallitsi ”uusnatseihin myötämielisesti suhtautuva” eliitti ja joka oli nostanut venäläisvihan ”valtion politiikaksi”. Kahdeksan kuukautta myöhemmin syttynyt sota vahvisti venäläisen poliittisen järjestelmän muutoksen. Eri ideologioiden värittämä monimuotoinen autoritarismi sai väistyä, ja tilalle tuli ankaran repressiivinen hallinto, joka ajoi imperialistista ja sotaista valtion politiikkaa. Izborskin klubin uskollinen jäsen ja entinen kulttuuriministeri Vladimir Medinski johti venäläisdelegaatiota, jonka oli määrä neuvotella Ukrainan kanssa.