”Älkää katsoko kauempaa kuin viisitoista sekuntia. Sitten pitää painaa pää alas.” Betoniseinään avatusta tähystyssaukosta voi nähdä vilauksen piikkilanka-aitaa ja parin sadan metrin päässä häämöttävän azerisotilaitten etulinjan. Täällä Askeranin lohkon armenialaisella puolella juoksuhaudan pohjalla kaikki muistuttaa näkymiä II maailmansodasta: vaatimattomia kasematteja, hiekkasäkkejä, pieni puu-uuni talven varalta ja muutama hassu ruosteinen säilyketölkki viriteltynä varoittamaan öisistä tunkeutumisista. Väijypaikan kolme sotilasta ovat kaksikymmenvuotiaita kavereita alle parisataa kilometriä lännempänä sijaitsevasta Armenian pääkaupungista Jerevanista. Heitä komentavien upseerien mukaan rintamalla on tänään varsin rauhallista:

”Eilen vihollinen rikkoi tulitaukoa kahdeksantoista kertaa. Ja me kerran”, toteaa kenraaliluutnantti Movses Hakobyan Vuoristo-Karabahin puolustusministeriöstä. Rintamalla on pituutta kolmesataa kilometriä. Ketä tahansa sen ylittävää saa ampua heti. ”Me sodimme joka päivä.”

Viime kesäkuun alussa kymmenen päivän laukaustenvaihto tuotti kahdeksan kaatunutta. Moskovassa 16. toukokuuta 1994 allekirjoitetun tulitaukosopimuksen jälkeen linjoja ei ole enää siirrelty, vaan joukot ovat kaivautuneet asemiin. Täältä Askeranista 250 kilometriä itään, Kaspianmeren rannalla Bakussa istuva Azerbaidžanin hallitus oli tuolloin suostunut lopettamaan taistelut välttääkseen tappion. Armenialaiset olivat ottaneet valtaansa pienen Vuoristo-Karabahin entisen autonomisen alueen ja valtavan laajoja maita sen ympäriltä, mukaan lukien 13 prosenttia Azerbaidžanin entisen neuvostotasavallan pinta-alasta. Siitä pitäen sotilaat ja tarkk’ampujat ovat tiirailleet puolin ja toisin yötä päivää joskus alle sadankin metrin päässä toisistaan.

Tunnustamaton tasavalta

Kahakat rytmittävät naapurikansojen kohtaamisia. Yhteenotot ovat lisääntyneet syksyn 2012 mittaan sen jälkeen, kun Venäjä oli järjestänyt useita huippukokouksia Armenian ja Azerbaidžanin presidenttien neuvotteluja varten. Kun yhtäällä on Armenian ja Venäjän liittolaisuus ja toisaalla turkinkielisen Azerbaidžanin läheiset suhteet Turkkiin, selkkauksesta on tullut huomattava kansainvälisten jännitteiden polttopiste.

Kolmessa sodassa – 1905, 1918 ja 1991–1994 – armenialaiset vuoristolaiset ja laaksojen ”tataareina” pidetyt azerit ovat ottaneet mittaa toisistaan. Vuoristo-Karabahissa asuvat armeenit olivat 1921 vastustaneet alueensa joutumista Bakun hallittavaksi bolševikkipuolueen päätöksellä ja 1988 he olivat ensimmäisinä murtautumassa ulos Neuvostoliiton rakoilevasta vallasta. Kansallismielisyyden aalto levisi Baltian maihin ja romahdutti lopulta koko valtakunnan. Nyt tämä Luxemburgiakin pienempi mutta räjähdysherkkä maaläntti saattaa levottomaksi niin Moskovan kuin Washingtoninkin.

Viime kesäkuun G20-tapaamisessa Meksikossa Barack Obama, Vladimir Putin ja François Hollande tunnustivat avuttomuutensa muistuttamalla, että ”konfliktin osapuolten ei pidä viivytellä tärkeitten päätösten tekemisessä, jotta varmasti päästään kestävään ja rauhalliseen ratkaisuun”. Yhdysvallat, Venäjä ja Ranska johtavat yhdessä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön perustamaa Minsk-ryhmää, jonka määrättiin 1992 sovittelemaan eripuraa.

Karabahin taistelijat ovat neuvottelukutsua odotellessaan panneet tuulemaan. 9. toukokuuta 2012 pääkaupunki Stepanakert – jota azerit kutsuvat Hankendiksi – järjesti näyttävän paraatin Šušin – azeriksi Şuşan – valtaamisen kunniaksi, olihan siellä toiminut azerbaidžanilaisten vanhastaan vahva tykistötukikohta. Toukokuussa 1992 se oli taannut kapinallisille mahdollisuuden saada hallintaansa Berdzorin (Latšinin) – azeriksi Laçınin – solan, joka yhdistää Karabahin Armeniaan. Monien eri puolilla maailmaa elävien armeenien mielikuvissa tämä voitto turkkilaisiin yhdistettävistä azereista huokuu suoranaista historiallista hyvitystä.

Vaadittuaan neuvostoajan alussa liittämistään Armeniaan Karabahin armeenit alkoivat 1991 tavoitella itsenäisyyttä. Sen turvin kärhämän saattoi esittää kansallisena vapaustaisteluna, ei suinkaan kahden maan välisenä aluekiistana. Vajaan 150 000 asukkaan pienoistasavallalla on perustuslaki, parlamentti, lippu, armeija, valtionlaitokset ja hallitus. Todellisuudessa se on läheisesti liittynyt isosiskoonsa: kaikesta päätetään Jerevanissa.

Tankkien, miehittämättömien ilma-alusten ja ohjusten letkalle suosiotaan osoittanut Armenian presidentti Serž Sargsjan istui paraatikatsomossa yhdessä Armenian kirkon kahden edustajan ja Vuoristo-Karabahin kansainvälisesti tunnustamatta jääneen tasavallan presidentin Bako Saakyanin kanssa. Tarkoituksena oli näyttää, että ”vuorten kansa” ei koskaan luovuta pois oikeuttaan itsehallintoon. ”Voimme sanoa, että kahdenkymmenen vuoden aikana Vuoristo-Karabah on onnistunut perustamaan monia kansainväliset kriteerit täyttäviä demokraattisia instituutioita”, vakuuttaa viime heinäkuussa virkaansa astunut Saakyan haastattelussamme.

”Ennemmin tai myöhemmin kansainvälinen yhteisö tunnustaa itsenäisyytemme. Me emme tahdo elää uudestaan kitkerää sota-aikaa. Mutta ensisijaisinta meille on maamme turvallisuus. Olemme valmiit puolustautumaan, mihin kuuluvat myös ennaltaehkäisevät toimet.”

Satsaukset ja säästöt

Taisteluiden päätyttyä Stepanakert/Hankendi on muuttunut kovin. ”Armenialaisuusasian” näyteikkunana se ei peittele uusiutumistaan. Julkisine rakennuksineen ja moderneine kiinteistöineen tämä 50 tuhannen asukkaan syrjäinen kaupunki on paljon viehättävämpi kuin emä-Armenian jälkineuvostoliittolaiset teollisuuspaikkakunnat. Nuoret naiset värikkäissä asuissaan saapuvat pääkadulle tekemiään ostoksia, eivätkä ole millänsäkään parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevasta kireästä ja ruudinkatkuisesta rajalinjasta.

Asukaskohtainen kansantuote (2 200 euroa) ylittää vertailussa suurimman osan Armenian alueista. Stepanakertin hallinto ylläpitää 15 000 miehen sotavoimia, jakaa eläkkeitä, rakentaa teitä ja siltoja, hoitaa kansalaisten terveydenhuolto- ja koulutuskustannuksia ja pyörittää tai rahoittaa monenlaista yritystoimintaa. Ja Jerevan maksaa. Armenia kattaa kaksi kolmannesta Vuoristo-Karabahin menoista.

”Azerbaidžanilla on öljynporaus, Armenialla diaspora”, tapasi sanoa pikkutasavallan edellinen presidentti Arkadi Gukasyan. Tärkeä osa avusta tuleekin hajaannuksessa eläviltä armeeniyhteisöiltä kautta koko maailman. Fonds Arménien de Francen edustaja Stepanakertissa, Michel Tancrez, kertoo järjestönsä välittävän jopa puolet kerätyistä avustuksista. ”Ensimmäisen kampanjamme aikana vuonna 2000 noin 15 prosenttia Ranskan armenialaisperäisistä perheistä tunsi Karabahin. Nykyään kaikki ovat herkistyneet asialle, ja suurin piirtein neljännes ihmisistä lahjoittaa sen tukemiseksi.”

Öljymannan tapaan tähänkin ylenpalttiseen onnistamiseen kuuluvat omat kieroutumansa. Toimittaja Ara K. Manoogian (Ara Hatšig Manugjan) on tuon tuostakin puuttunut tuhlaukseen ja ylilyönteihin.1 Tancrez käyttää mieluummin vastakohdan kieltoa: ”Politiikassa liikkuvaisimmat ovat liikkuvaisimpia myös taloudessa.”

Historiallisessa pääkaupungissa Şuşassa/Šušissa tunnelma on toisenlainen. Entistetty katedraali henkii uudelleen tavoitettua loistoa. Mutta valtaosa asukkaista elää ränsistyneissä brežneviläistyylisissä taloissa. Täällä 1 300 metrin korkeudessa keskuslämmitys ei enää toimi huollon puuttuessa. Itse kukin yrittää pärjätä pienellä kaasu- tai puukamiinallaan, jonka piippu on ohjattu ulos ikkunasta.

Monissa rakennuksissa näkyy jälkiä vuoden 1992 vimmaisista taisteluista. Azerien kodit on tuhottu. Kaksi suurta moskeijaa ja ikivanha basaari on jätetty oman onnensa nojaan. Ennen I maailmansotaa täkäläiset noin kymmenentuhatta ihmistä eli yhdessä: enemmistö oli azereja, ja komentoa piti vielä uusi neuvostohallitus. Nykyään kaupungissa asuu kolmisentuhatta armeenia, joista suurin osa saapui pakolaisina Bakun satelliittikaupungista Sumqayıtista (Sumgaitista) helmikuussa 1988 kokemistaan verisistä vainoista.

Työttömiä riittää, surkuttelee moneen kertaan haavoittunut ja palkittu Laurent Gumanyan: ”Minä osallistuin 20-vuotiaana aktiivisesti kaikkiin taisteluihin. Nyt olen neljänkymmenen, eikä minulla ole töitä. Tämä hyödyttömyyden tunne on kovaa koettavaa lapsilleni.” Itseensä käpertymistä ruokkivat yhteiskuntapoliittiset ”šokkiterapiat”, joiden käyttäminen aiheuttaa entisissä neuvostomaissa paljon enemmän toivottomuutta kuin väitetyt kulttuuritörmäykset tai ”sivilisaatiošokit”. Asianajaja Sevag Torossianin sanoin ”nationalismin alle kätkeytyy sosiaalinen jäävuori”.2

Jääkylmää sotaa

Rajanaapurien suhteet ovat monisäikeiset. Kristitty Armenia on puolustusliitossa ortodoksisen Venäjän kanssa mutta liittolainen myös keskiaasialaisten muslimivaltioiden kanssa Kollektiivisen turvallisuuden sopimusjärjestön jäsenenä. Se vaalii sydämellisiä suhteita šiialaiseen Iraniin, joka taas vieroksuu šiiojen hallitsemaa Azerbaidžania, joka on likeisissä tekemisissä Turkin ja siellä vallalla olevan toisen islamin pääsuuntauksen eli sunnalaisuuden kanssa. Oman rikkansa rokkaan lisää kreikkalaiskatolinen Georgia, joka on ilmiriidassa Venäjän kanssa mutta hyvää pataa Armenian kanssa.

Armenia on kiertänyt azerien ja turkkilaisten asettamaa kauppasaartoa tuomalla kaasua ja öljyä Iranista. Teheranissa istuvaa hallitusta huolettavat Bakun kansallishenkiset puheet, asuttaahan luoteista Irania viidentoista miljoonan azerin yhteisö. Armenialaiset ja iranilaiset pelkäävät etenkin Israelin ja Azerbaidžanin jatkuvasti lähentyviä välejä: tämä kehitys sinetöitiin viime helmikuussa 1,2 miljardin euron asekaupoilla.3 Azerihallitus hankki silloin kehittynyttä sotilaskalustoa, eritoten miehittämättömiä taistelulennokkeja. Tätä aseistusta se sai vaihdossa öljyynsä ja muihin etuihin. Yhdysvaltalaiset lähteet otaksuvat, että israelilaiset ”ostivat lentokentän” Bakun eteläpuolelta valmistautuakseen iskemään pommikoneilla Iranin uraaninrikastamoihin ja muihin ydinlaitoksiin.4

Armenialaiset pelkäävät, että hyökkäys olisi samalla lähtökäsky Vuoristo-Karabahin kimppuun. Tunnustamattoman tasavallan perusrakenteet ovat retuperällä. Ennen sotaa rautatie kulki 2,3 kilometriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevasta Stepanakertista sen luonnollista ulosmenoreittiä pitkin koilliseen päin Kuran tasankoa ja edelleen Bakuun. Jäljellä ovat enää ratapenkat, kaikki muu on purettu kiskoja ja pölkkyjä myöten. Entisen aseman liepeillä sijaitseva Stepanakertin lentokenttä vihittiin käyttöön puolisentoista vuotta sitten, mutta yhä odotetaan ensimmäisiä koneita Jerevanista. Azerbaidžanin joukot ovat luvanneet pudottaa jokaisen ilmatilaan tulevan lentokoneen. He tahtovat muistuttaa, että läheisessä Hodžalin kylässä sai surmansa monia azerisiviilejä ensimmäisessä armenialaisten suurhyökkäyksessä 26. helmikuuta 1992.

Sota vaati perin raskaan veronsa. Yli 20 000 kuoli, lukemattomat haavoittuivat, vammautuivat tai joutuivat jättämään asuinpaikkansa. YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan Azerbaidžanissa jäi kodittomaksi 570 000 ihmistä, samaan aikaan kun maahan saapui 250 000 pakolaista Armeniasta.5 ”Olen vieraillut pakolaisleireillä. Koska olen nähnyt vastaavia Palestiinassa, voin sanoa, että Azerbaidžanin leireillä ei ole mitään kadehdittavaa!” täräytti ranskalainen kansanedustaja Nathalie Goulet.6 Armenia on puolestaan järjestänyt majoituksen 300 000 armeenille, jotka elivät ennen vanhaan Azerbaidžanissa.

Suuri maastalähtö

Kun saapuu Ağdamin (Agdamin) maaperälle, astuu sellaiseen osaan Vuoristo-Karabahia, joka ei ollut osa entistä autonomista aluetta. Kansainvälinen yhteisö pitää tätä seutua miehitettynä lohkona. Vuodesta 1993 alkaen YK:n turvallisuusneuvosto on vaatinut, että ”paikalla olevat miehitysjoukot vetäytyvät välittömästi, täydellisesti ja ehdottomasti Agdamin piirikunnasta ja kaikilta tätä nykyä miehitetyiltä muilta vyöhykkeiltä”.7

Maaston korkeimmista kohdista rakennettu entinen puolustusasemien ketju on päästetty hunningolle. Nyt se käsittää enää kymmenkunta autiota kylää ja useita aavekaupunkeja, Füzulin, Cəbrayılin (Džäbrailin) ja Agdamin, koko seutukunnan entisen kaupallisen hermokeskuksen. Armeeniviljelijät ja varsinkin -karjankasvattajat ovat ottaneet takaisin käyttöön vain joitakin miinanraivaajien puhdistamia tilkkuja. Kymmenisentuhatta kotia ja satakunta muuta rakennusta joko tuhoutui taisteluissa tai romutettiin järjestelmällisesti niiden jälkeen. Huonekalut, kiinteät puurakenteet, kattoainekset, putkistot, sähköjohdot, kaikki uudelleen hyödynnettävissä oleva varastettiin. Poltettava tuikattiin tuleen. Jäi vain seinänpätkiä.

Hylätyille maille mielivät armenialaiset pyrkivät perustelemaan tekemisensä: he vetoavat muinaiseen historiaan. Seitsemän kilometriä Agdamista pohjoiseen oli antiikin hellenistisen aikakauden huomattava asuinpaikka, jota nykyään kutsutaan Tigranakertiksi. ”Kettu kaivoi luolan”, kertoo kohteesta huolehtiva mies muistellen sen löytämistä 2005. ”Reiästä erottui pala muuria. Minä näytin sitä Hamlet Petrosjanille, arkeologian laitoksen esimiehelle. Hekös tekemään lisäkaivauksia. Esiin tulivat 500-luvulla rakennetun armenialaisen basilikan jäännökset.”

Päivänvaloon saatiin myös 100-luvulta ennen ajanlaskun alkua juontava rintamuuri. Pääteltiin, että Tigranes II Suuren (95–54 eaa.) aikaan, antiikin Armenian huippukaudella, oli perustettu kaupunki näille main.

Keskustelut Azerbaidžanin alueellisen loukkaamattomuuden kunnioittamisesta kompastuvat kysymykseen Dadivankin luostarin kaltaisista pyhätöistä. Munkkien luo vie kehno maantie, joka noudattelee jyrkkäseinäisissä rotkoissa lipuvan Tərtər-joen (Tärtär) uomaa. Vuorella killuvassa keskiaikaisessa luostarissa varjellaan 1200-luvulta peräisin olevia kiviveistoksia. Mutta Dadivank sijaitsee Kəlbəcərin (Kälbädžärin) alueella, jota Azerbaidžan hallitsi, ennen kuin armenialaiset valtasivat sen huhtikuussa 1993.

Aivan kuten Karabahin keskiosia halkova Berdzorin/Laçınin käytävä, myös pohjoisessa Kəlbəcərin läpi vievä reitti kulkee pahki strategisesti tärkeän sotilasalueen. Siitä on tullut taloudellisestikin tärkeä, kun Sarsangin tekojärven liepeiltä Drmbonin kaivoksista on alettu tuottaa malmia 2000-luvun alusta lähtien. Koko Martakertin seutu on pullollaan kultaa, kuparia ja molybdeeniä. Vuoristo-Karabahin suurin työnantaja, osakeyhtiö Base Metals, on ryhtynyt kunnostamaan maantietä, jotta se voisi kuljettaa kaivannaisia armenialaisiin tehtaisiin alle sadan kilometrin päähän Vardenisiin. Urakka alkoi viime keväänä.

Ilmoitus näistä panostuksista on nostattanut vastalauseita Azerbaidžanissa, joka pelkää vallitsevan tilanteen pitkittyvän loputtomiin. Sen itsevaltainen presidentti İlham Əliyev ( Älijev) ymmärtää hyvin hyötyä öljyrikkauksista maitten takaisin saamiseksi: ”Me jatkamme diplomaattisia pyrkimyksiämme, mutta samaan aikaan me hyödynnämme kaikki mahdollisuudet palauttaa alueellinen eheytemme.”8 Azerbaidžanin sotilasmenot ovat nelinkertaistuneet sitten vuoden 2004: ne saavuttivat 2,5 miljardin euron tason 2011, siinä missä Armenian puolustusbudjetti on 335 miljoonaa.9

Kasvava epätasapaino voimasuhteissa huolestuttaa kansainvälistä yhteisöä, onhan myös vuoden 2007 lopussa alkanut todellinen maitten välinen neuvonpito ”Madridin periaatteitten” nimissä osoittautunut hahmoltaan vielä hyvin epämääräiseksi. Minsk-ryhmä asetti tavoitteeksi rauhanomaisen ratkaisun, joka nojaa kaikkien miehitettyjen alueit­ten palauttamiseen ennalleen ja kansalaisten paluuoikeuteen, samalla kun armeeneille taataan laaja paikallinen itsehallinto ja turvallisuustakeet rauhanturvaoperaatioineen ja yhteyskäytävineen emä-Armeniaan.

Oikeudellisessa ratkaisussa tulisi huomioida maantiede, ennen kaikkea alueen halkaiseva Vähä-Kaukasuksen vuorijono. Armenian hallitsemassa pohjoisessa kohoavat huiput nousevat yli kolmen kilometrin korkeuteen. Ne leikkaavat Vuoristo-Karabahin irti Bakun hallitsemasta Šahumjanin alueesta, jonka armeeniväestö jätti sodan aikaa taakseen ja jonka se toivoo yhä liittyvän osaksi Armeniaa. Vuoret eristävät varsinkin Kəlbəcərin piirikunnan, jonne Stepanakertin hallitus on kannustanut armeeneja asettumaan. Arviolta 15 000 ihmistä asuu tällä puskurialueella ja sen naapurissa olevassa Berdzorissa/Laçınissa, kun taas muut miehitetyt alueet ovat pysyneet autioina.

Presidentti Əliyev hyväksyy ajatuksen (viiden vuoden) siirtymäajan laista, jossa Kəlbəcərin ja Berdzorin/Laçınin alueille myönnettäisiin kauttakulkukäytävän asema.10 Hän sanoo olevansa myös valmis suostumaan tiettyyn entisen autonomisen alueen maitten itsenäisyyteen. Mutta hänen mukaansa ei tule kuuloonkaan vaarantaa alueellista yhteenkuuluvuutta ja sallia pois siirtyneitten ihmisten paluuta edes Şuşaan/Šušiin.

Sitä vaikeammalta osapuolten johdolle näyttää myönnytysten ja sovun tie, kuta kauemmin ristiriita sallii heidän tavoitella täyttä mahtia. ”Niin Azerbaidžanissa kuin Armeniassakin Karabahin-kysymyksestä on tullut koko parlamentaarisen ja hallituksen poliittisen elämän painopiste”, selittää geopolitiikan tutkija François Thual. ”Se viipyy eittämättömyytenä, joka luo kaikenlaisia sisäpoliittisia jännitteitä.”11

Neuvostovaltakunnasta itsenäistyneen Armenian ensimmäinen presidentti Levon Ter-Petrosjan erosi painostuksen takia 1998, kun häntä oli syytetty armenialaisten etujen halpamyynnistä kansainvälisissä neuvotteluissa. Siitä pitäen poliittista ja taloudellista valtaa Jerevanissa ovat käytelleet ainoastaan Karabahin miehet. Puolustusministerinä 1993–1995 toiminut nykyinen presidentti Sargsjan tietää hyvin, että pattitilanne maksaa kalliisti armenialaisille. Kun hänen yrityksensä lähentyä Turkkia epäonnistui, hän ei enää voi uskoa kauppasaarron purkamiseen ja kansainvälisen painostuksen lientymiseen kohtaamatta koko jumittunutta tilannetta, jota hän itse suorastaan ruumiillistaa.

Armenialainen yhteiskunta toimi neuvostoajan työnjaossa yhtenä tieteellisen tutkimuksen ja teollisen voiman napana. Sitä ovat koetelleet perättäiset maanjäristykset (useita tuhansia kuoli 1988), sota ja Neuvostoliiton häviäminen. Samalla kun oligarkit esittelevät omistamissaan tai ohjailemissaan tiedotusvälineissä vaurauttaan ja röyhkeyttään, suurin osa teollisuuden monialayhtymistä on lakkautettu, yli kolmannes viljelysmaasta on jätetty kesannolle ja kaivoksia on myyty eniten tarjoaville venäläisille. Kaikki toukokuun 2012 vaaleihin osallistuneet ehdokkaat esiintyivät puheissaan haukkamaisesti. Mutta monetkaan armeenit eivät enää äänestä.

Kaksikymmentä itsenäisyyden vuotta ovat merkinneet hiljaista tragediaa. Kansallisomaisuudet ovat valuneet ulkomaille. Arviolta 700 000 tai jopa 1 300 000 armenialaista on lähtenyt Kaukasiasta sitten 80-luvun päättymisen.12 Yksistään Venäjä on ottanut tästä joukosta vastaan keskimäärin 35 000 ihmistä vuosittain.13 Syntyvyyspolitiikka pystyy vain pieneltä osin korjaamaan erittäin synkeää väestökehitystä.

Toinen toisensa varassa

Yhyttääkseen jonkinlaisen toivonpilkahduksen pitää mennä yhdelle Jerevanin keskustaa jäsentävän Buzand-kadun aukioista. Useiden viikkojen ajan nuoret mielenosoittajat ovat uhmanneet poliiseja vastustaakseen tämän julkisen tilan yksityistämistä ja kauppiaille myönnettyjä erityisetuja. He aikovat osoittaa, että samaa on tekeillä kaikelle yhteiselle hyvälle koko maan tasolla, samaan aikaan kun nationalistinen retoriikka kääntää ihmisten huomion harhaan.

Ranskassa diasporassa syntynyt ja Şuşaan/Šušiin kahdeksan vuotta sitten asettunut nuori Armen Rakedžyan luottaa huomiseen, Hän tuumaa, että tulevaisuudessa murtautuu esiin kansalaisyhteiskunta, jota hän pyrkii edesauttamaan omalla tasollaan paikallisen avustusjärjestön kanssa. Ensinnä on hänen mukaansa alettava luoda vähimmäismääräistä itseluottamusta ja luottamusta toisiin: ”Minun korttelissani azerit tappoivat vuosi sitten yhden perheen lapsen. Tuolle perheelle ja sen läheisille ei voi ruveta selittelemään, että azerit ovat hyviä naapureita, joiden kanssa pitää elää rauhassa.”

Ensimmäisen merkin liennytyksestä täytyy tulla rintamalta: kaatuneitten ja vankien vaihtamisen pitää käynnistyä, linjoja tarvitsee siirtää taaksepäin, tulitauon valvontamekanismi tulee luoda ja on myönnyttävä puhumaan keskenään ja toisistaan eri lailla kuin diplomaattisissa konferensseissa. On pakko keskustella toden teolla.