Nationalismi on ohittanut islamin

Usein asiantuntijat etsivät selitystä Iranin eristyneelle asemalle kaukaisesta menneisyydestä: Akhaimenidien valtakunnasta 500-luvulta eaa., persialaisesta kulttuurista tai šiialaisuudesta ja sen papistosta. Liian usein unohdetaan yhteiskunnan ja politiikan syvälliset muutokset vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen. Nationalismi, islamismi ja avoimuus ovat kolme rakennuspalikkaa, joka eivät ole muuttuneet ja jotka eivät ole lakanneet kilpailemasta keskenään. Yksikään niistä ei katoa, ja niiden oikean tasapainon etsiminen pitää poliittisen elämän liikkeessä.

Kansallistunne oli huipussaan esi-islamilaista menneisyyttä ihailleen Reza Pahlavin valtakaudella (1925–1941) ja sitten öljyn kansallistamisen jälkeen 1953, eikä se ole koskaan heikentynyt uskovaisten vastarinnasta huolimatta. Kaikki hellivät yksimielisesti myyttiä kauniista, ikuisesta Iranista, arjalaisten maasta – Iranzaminista – joka säilytti identiteettinsä, vaikkei tosin aina itsenäisyyttään, kun se vastusti kreikkalaisten, arabien, turkkilaisten ja mongolien valloitusyrityksiä sekä osmanien, venäläisten ja brittien imperiumeja.1

Islamilainen tasavalta on paradoksaalisesti omaksunut täysin tämän perinnön. Se voimisti keskusvaltiota heti vallankumouksen ensimmäisinä vuosina, jolloin se taisteli Irakin, öljymonarkioiden ja länsimaiden koalitiota vastaan.2

Irakin hyökkäys syyskuussa 1980 sinetöi nationalismin ja islamismin yhteyden. Islamilaisen vallankumouksen universalistiset pyrkimykset jäivät pian rajojen puolustamisen jalkoihin. Vallankumouskaarti ja miliisi (Basiji) nousivat kansan sankareiksi. Khorramšahrin kaupungin takaisinvalloitus 22. toukokuuta 1982 merkitsi siis alueen vapauttamista eikä poliittisen islamin voittoa. Pikemminkin poliittinen islam pyyhkäistiin silloin ensimmäisen kerran syrjään. Šiialaisen papiston ja korkeimman johtajan valta oli tosiasia, mutta se perustui mahdollisuuteen mobilisoida miljoonia sotaveteraaneja, jotka puolustivat yhtä aikaa Irania ja nuorta islamilaista tasavaltaa.

Iranilainen nationalismi elättelee ”vastarintahenkeä” muttei valloitushenkeä. Pitkän historiansa aikana Iran on valloitettu monesti. Sen jälkeen, kun Iran syntyi modernina valtiona 1500-luvulla, se on hävinnyt sotia ja menettänyt alueita. Se on onnistunut vain muutamassa hyökkäyksessä ja ryöstöretkessä, esimerkiksi Delhiä vastaan 1739 tai Tbilisiä vastaan 1795. Koska Persian kuningaskunta on yhtä aikaa iranilainen ja šiialainen, ja turkkilaisten, arabien, sunnien ja kristittyjen ympäröimä, se ei ole pyrkinyt valloittamaan uusia alueita vaan ainoastaan säilyttämään vaikutusvallan Iranin tasankoa ympäröivillä puskurialueilla Tigrisin itärannalla, Transkaukasiassa, Kaspianmerellä, Turkmenistanin arolla, Heratin ja Helmandin maakunnissa Afganistanissa ja tietysti Persianlahdella.

Toisen maailmansodan jälkeen šaahin armeijan pääkutsumuksena oli vastustaa Neuvostoliiton mahdollista hyökkäystä. Islamilaisen tasavallan sotilaspolitiikka perustuu puolustusstrategiaan välttämättömyyden pakosta – asesaarto on vienyt siltä kaiken modernin kaluston: ohjukset, lentokoneet, panssarivaunut ja tykistön. Puolustusvoimat on kehitetty epäsymmetriseen puolustussotaan reservijoukkojen ja miliisien ympärille, eivätkä joukot pysty etenemään pysyvästi maan ulkopuolelle. Iran on siis nationalistinen, mutta ei imperialistinen, vaikka sillä on tehokkaat puolustuskeinot.

Irakin sodan veteraanit, joilla on nyt valta ja hallinto käsissään, muistavat edelleen kaupunkisodan ja Irakin ohjusten tuhot. Siksi he ovat asettaneet ballististen ohjusten valmistamisen etusijalle, eikä asiasta neuvotella, etenkään kun naapurimailla on valtavan paljon tehokkaampi, länsimailta saatu arsenaali. Tässä kansallinen konsensus on vielä vahvempi kuin ydinaseisiin liittyvässä kiistassa.

Vaikka ydinaseen välttämättömyydestä ei olla yhtä mieltä, ilmeisesti kansa kuitenkin on yksimielinen siitä, että maalla on oikeus päättää asiasta itse. Diplomatia ydinasekriisin ratkaisemisessa on sekin osoitus iranilaisesta vastarintahengestä. Iran on varsin ylpeä siitä, että se on saanut suurvallat neuvottelemaan kanssaan tasa-arvoisesti ja merkittävästä aiheesta. Viranomaiset toistelevat, että he sitoutuvat kansainvälisiin lakeihin. Yhdysvaltojen äkkikäännöksen vastapainoksi he etsivät tukea EU:lta, Venäjältä ja Kiinalta.

Vanhat verkostot Libanonissa

Uuden avoimuuspolitiikan päävihollinen on edelleen vanha nationalismi, joka panee voiton sijasta suosimaan tappiota, ”marttyyriutta” ja itseensä käpertymistä: voitto kun vaatisi yhteyttä muuhun maailmaan. Naapurimaita riepottelevan epäjärjestyksen ja sodan pelko sekä muisto vallankumouksen draamoista auttavat kuitenkin järjestelmää pysymään vakaana. Valintansa jälkeen 2013 presidentti Rohani on edustanut maltillisuutta, jonka avulla on säilytetty sekä hyvin rajattu mutta kuitenkin todellinen vaalitaistelu että papiston institutionaalinen valta-asema.3

Safavidien turkinkielinen dynastia perusti modernin Iranin valtion 1500-luvulla šiialaisuuden ympärille. Pahlavien Iranissa islamista tuli kuitenkin vain marginaalinen poliittinen tekijä. Määrittelemällä itsensä ”islamilaiseksi” nuori tasavalta sitoutui perinteeseen, joka auttoi pysymään yhtenäisenä šaahia vastaan. Ja vaikka papisto ja ajatollah Ruhollah Khomeini käyttivätkin vallankumousprosessia omaksi edukseen, heidän täytyi ottaa huomioon Iranin šiialaisten marginaalisuus islamilaisessa maailmassa ja korostaa umman, uskovien yhteisön, yhtenäisyyttä, etteivät vesittäisi vallankumouksen universaalisuutta. Jyrkkä Israelin vastustaminen asetettiin heti etusijalle keinona tulla hyväksytyksi muslimimaailmassa.

Itse asiassa tämä ei toiminut lainkaan. Puolustautuakseen Irakin valloituspyrkimyksiltä islamilainen tasavalta joutui turvautumaan yhtä aikaa sekä iranilaiseen että šiialaiseen identiteettiinsä, jotta saisi liittolaisia hajanaisilta alueilta, jota kansoittivat etniset tai uskonnolliset vähemmistöt. Armenialaiset, Afganistanin persiankieliset tadžikit ja jopa Bagdadin Baath-puolueen valtaa vastustaneet Irakin kurdit olivat 1970-luvulla osa tätä verkostoa, joka pohjimmiltaan koostui joskus jopa harhaoppisista šiialaisista vähemmistöistä.

Libanonin Hizbollah on varmasti tämän šiialaisen saariston kaunein kukkanen. Libanonin voimakas šiiayhteisö on jo vuosisatoja pitänyt läheistä yhteyttä Iraniin.4 Šaahin salainen poliisi Savak oli hyvin aktiivinen Beirutissa 1970-luvulla tukiessaan maltillista šiiapuoluetta Amalia ja ennen kaikkea valvoakseen Libanonin šiiapappeja kuten ajatollah Moussa Sadria, joka tunsi Khomeinin. Islamilainen tasavalta käytti Libanonin verkostoja iskeäkseen Ranskaan ja Yhdysvaltoihin sekä muihin maihin, jotka tukivat Irakia ja joiden joukkoja oleskeli Libanonissa. Israel miehitti Libanonin heinäkuussa 1982 juuri silloin, kun Iran voittajana Irakin rintamalla vaati – turhaan – YK:ta tunnustamaan Irakin hyökkääjäksi. Ennen kaikkea tämä sai Iranin vahvistamaan asemiaan Libanonissa, sillä näytti selvältä, että Irakin ja Iranin sota jatkuisi.

Hizbollah rakennettiin vakaaksi liittolaiseksi: merkittäväksi poliittiseksi toimijaksi arabimaassa, sekä sotilaallisiin että ei-konventionaalisiin iskuihin kykeneväksi aseelliseksi ryhmittymäksi ja Israelia vastustavan rintaman kärjeksi.

Strategian menestys näkyy selvästi. Israel lopetti Etelä-Libanonin miehityksen toukokuussa 2000. Hizbollah on ollut mukana Libanonin hallituksessa vuodesta 2005 lähtien ja sen rooli Syyrian sodassa Iranin erikoisjoukkojen ja šiiamiliisien rinnalla on keskeinen tuki Bašar al-Assadin hallinnolle. Muuta menestystä Iran ei itse asiassa ole saavuttanutkaan, sillä maalla on vaikeuksia saada uskollista tukea muilta šiiayhteisöiltä.

Kuwaitin, Saudi-Arabian ja Bahrainin šiioilla on voimakas ja vanha kansallisen poliittisen opposition perinne. Esimerkkinä siitä ovat erityisesti Kuwaitin ajatollah Mohammad al-Širazin kannattajat. Vaikka he saivatkin tukea vallankumoukselliselta Iranilta, he ottivat nopeasti välimatkaa uuteen Iranin valtioon, sillä sen vaikutus heikensi heidän yritystään rakentaa yhtenäinen kansallinen oppositio.5

Afganistanissa Iran on aina tukenut šiialaisia hazaroja antamalla heille uskonnollista tai sotilaallista koulutusta sekä humanitaarista apua epävakaassa ympäristössä. Liittolaisena tämä hyvin pieni väestöryhmä on kuitenkin vain marginaalinen. Iranin täytyy tukeutua myös persiankielisiin sunnalaisiin tadžikkeihin talibanien vaikutusvallan vastustamisessa. Afganistanin samoin kuin Pakistanin šiiat ovat kuitenkin lähettäneet suuren määrän taistelijoita Syyriaan. Ulkomaisia joukkoja on yhteensä noin satatuhatta miestä, joista kahdesta kolmeen tuhatta on iranilaisia, ennen kaikkea al-Qods-joukoista. Jemenin zaydien harhaoppisella šiiavähemmistöllä ei ennen ollut mitään yhteyttä 12-šiialaiseen Iraniin, mutta huthien kapinan vuoksi myös he vastustavat Saudi-Arabiaa, ja tämä tarjosi Iranille mahdollisuuden vastustaa Saudi-Arabian politiikkaa Syyriassa.

Suhteet Irakiin ovat luonteeltaan erilaisia ja paljon monimutkaisempia. Suuret uskonnolliset koulut ja šiiojen pyhät paikat sijaitsevat Irakin kaupungeissa Najafissa ja Kerbelassa, eivät Iranin Qomissa tai Mašhadissa. Persialaisen ja arabialaisen šiialaisuuden kilpailua korostaa Iranin ja Irakin valtioiden vastakkainasettelu ja ennen kaikkea se, että Irakissa hyvin vaikutusvaltainen ajatollah Ali al-Sistani vastustaa iranilaista, papistolle keskeisen aseman suovaa korkeimman johtajan oppia (velayat-e faqih). Amerikkalaisten kukistettua Saddam Husseinin hallinnon vuonna 2003 Iran pystyi luomaan hauraan mutta hyvän naapurisuhteen Irakin kanssa: uusi hallitus tukeutui šiiaenemmistöön, kauppasuhteet olivat kiihkeitä, vaikutusverkostot voimakkaita ja miliisiä pidettiin yllä. Tämä usein kaikkialle tunkeutuva Iranin läsnäolo törmää kuitenkin edelleen voimakkaaseen irakilaisnationalismiin, joka on perintöä vuosisadan itsenäisyydestä ja Baath-puolueen keskusvaltaisuudesta. Se vain voimistui kahdeksasta sotavuodesta (1980–1988), jotka vahvistivat osmanien ja safavidien entisten imperiumien rajan.

Uuden keskiluokan kapina

Irakin pääministeri Haider al-Abadi arvostaa taloussuhteiden kehittymistä Iranin kanssa sekä Iranin al-Qods-joukkojen ja šiiamiliisien tukea taistelussa Isisiä vastaan. Mutta hän tahtoo kuitenkin olla riippumattomampi kuin edeltäjänsä. Mosulin vapautus oli ennen kaikkea Irakin armeijan kultadivisioonan työtä, ja siinä jäi vain vähän tilaa Iranin suoraan valvomille joukoille. Reaalipolitiikka ja kansallisen puolustuksen ensisijaisuus pakottavat Iranin varovaisuuteen. Sillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin vahvistaa vaikutusvaltaansa puskurivyöhykkeellä pitkin rajaa Basrasta Kurdistaniin šiialaisuuden pyhissä kaupungeissa ja pyrkiä samalla vahvistamaan yhtenäistä ja vakaata Irakin valtiota.

Syyriassa ei käytännöllisesti katsoen ole varsinaista šiialaista väestöä. Alaviitit merkittiin virallisesti šiialaisiksi presidentti Hafez al-Assadin aikana (1971–2000) Syyrian ja Iranin liiton voimistamiseksi. Syyrian presidentti olikin Jasser Arafatin jälkeen ensimmäinen valtionpäämies, joka kävi Iranissa islamilaisen tasavallan voiton jälkeen päästääkseen maan eristyksistä. Sittemmin liitto on pitänyt kaikissa alueen sodissa ja erityisesti taistelussa jihadisteja vastaan. Iran pelkäsi näiden voittoa ensin Damaskoksessa ja sitten Bagdadissa, mikä olisi luonut sen rajoille valtaisan alueen, joka on Saudi-Arabian ja öljykuningaskuntien suorassa tai epäsuorassa hallinnassa.

Suhteet šiiaverkostoon ovat saaneet suuren merkityksen, koska kilpailu Saudi-Arabian kanssa on kärjistynyt. Saudi-Arabia on levoton Iranin uudesta vaikutusvallasta. Vaikkei ole siihen pyrkinytkään, Iran on hyötynyt Yhdysvaltojen interventiopolitiikasta alueella – Afganistanin talibanien kukistumisesta 2001 ja Saddam Husseinin kukistumisesta 2003 – ja jihadistien tappioista. Iranilaisten silmissä Saudi-Arabia symboloi ylimielisiä monarkioita, jotka ovat hyötyneet Iranin syrjäyttämisestä vuoden 1979 jälkeen ja rakentaneet imperiumin taloudessa, viestimissä ja politiikassa pakottamalla koko alueen omaksumaan näkemyksensä länsimaiden ehdottomalla tuella.

Konflikti Saudi-Arabian kanssa ja taistelu Isisin ja al-Qaidan takfiria (”uskottomaksi julistaminen”) vastaan luovat siis laajan konsensuksen, jonka tarkoitus ei suinkaan ole tukea kyvyttömänä pidetyn al-Assadin hallitusta vaan välttää saudien mottiin joutuminen tukemalla ystävällismielistä, riippumatonta ja vakaata valtaa Syyriassa. Vaikka taistelu ”kalifaattia” vastaan väliaikaisesti tapahtuukin huonomaineisen hallinnon kanssa tehdyn kompromissin avulla, se koetaan Iranissa perustelluksi reaktioksi ulkoiseen aggressioon, jota voi verrata Irakin hyökkäykseen 1980.

Nyt on muodostumassa vallankumouskaartilaisten ja miliisien uusi sukupolvi, joka on voitokas ennakoivassa sodassa, ei suinkaan vastarintasodassa. Uusi ulkopolitiikan väline, šiiaverkosto, herättää kysymyksiä naapurimaiden lisäksi niissä iranilaisissa, jotka kannattavat tiukkaa nationalistiperinnettä, ja ennen kaikkea avoimuuden puolestapuhujissa, jotka pelkäävät järjestelmän islamilaisen osan vahvistumista. Verkosto herättää levottomuutta myös Iranin ja Irakin sodan veteraaneissa ja vuoden 1979 vallankumouksellisissa, sillä he näkevät sen kilpailijakseen.

Naisten osallistuminen yhteiskuntaan, nuorten sukupolvien nousu ja koulutuksen tason paraneminen ovat muuttaneet Irania syvällisesti, ja paradoksaalisesti siitä on tullut yksi alueen maallistuneimmista maista. Vaikka institutionaalinen islam onkin hyvin näkyvää ja sortavaa, sen täytyy nyt vastata vaatimuksiin yhteiskunnassa, jossa moderniteetti ei enää ole pelkästään länsimaistuneen vähemmistön erioikeus.6 Poliittisen islamin kokemusten jälkeen Iran tahtoisi päästä pois vallankumousutopiasta ilman suurta kriisiä hetkellä, jolloin monet sen naapureista, erityisesti arabikevään jälkeen, etsivät utopian muunnelmista ratkaisua ongelmiinsa.

Iranin tapauksen omaperäisyys johtuu merkittävästä ja monimuotoisesta keskiluokasta, jota islamilainen tasavalta on usein vastoin tahtoaan vahvistanut. Suuri osa väestöstä, joka šaahin aikana jätettiin oman onnensa nojaan, on saanut nähdä tilanteensa paranevan. Iranin ja Irakin sota nopeutti sosiaalista nousua esikaupungeissa ja maaseudun pikkukaupungeissa mobilisoimalla miljoonia: armeijan virkamiehiä, vallankumouskaartilaisia ja ennen kaikkea tavallisia Bassij-järjestön jäseniä. Kaikki nämä veteraanit ovat sittemmin hyötyneet taloudellisista, sosiaalisista tai poliittisista eduista, jotka ovat nostaneet heidät uuteen keskiluokkaan tai jopa uusiin eliitteihin erityisesti julkisen koulutuksen ja ylemmän koulutuksen demokratisoitumisen ansiosta. Kansan uusi keskiluokka on alkanut tutustua ulkomaailmaan – ja arvostaa sitä – vaikka se onkin edelleen kiinni islamilaisessa vallassa, josta se myös on peräisin.

Tammikuun 2018 mellakat pikkukaupungeissa nostivat esiin tämän väestönosan, joka pitkään jäi piiloon, koska suuret länsimaiset viestimet kiinnittävät huomiota vain ”länsimaistuneeseen” – ja vähemmistönä olevaan – suurkaupunkiporvaristoon, joka nousi vaalivilppiä vastaan 2009. Vuoden 2018 kapina mobilisoi koko maan. Vallankumouksen ja Iranin ja Irakin sodan veteraanit ovat nyt yli 60-vuotiaita. He eivät vastusta avoimuutta, mutta kuten korkein johtaja Ali Khamenei ydinsopimuksen hyväksyttyään totesi, he vastustavat avoimuutta, jota he eivät hallitse ja joka uhkaa viedä heiltä vallan. Heidän lapsensa elävät edelleen islamilaisen tasavallan kulttuurissa ja kokevat sen sosiaalisen kontrollin, joka vaikuttaa paljon voimakkaampana pienissä ja keskikokoisissa kuin suurissa kaupungeissa. Laajasti koulutetut 25–40-vuotiaat muodostavat myös maan runsaslukuisimman sukupolven. He tuntevat ulkomaailman paremmin kuin vanhempansa ja uskaltavat vaatia lisää sosiaalista ja taloudellista oikeudenmukaisuutta. He haastavat vallanpitäjät, maata hallitsevien menetelmät ja korruption, mutta ovat kuitenkin kiinni järjestelmässä. Heidän tarkoituksensa ei ole muuttaa järjestelmää – realistisen vaihtoehdon puutteessa ratkaisu olisikin toistaiseksi kestämätön – vaan ennen kaikkea parantaa elinolojaan.

Huutava tarve kehittää taloutta entistä nopeammin törmää kahteen esteeseen. Ensinnäkin finanssi- ja pankkirakenteita ei ole uudistettu perusteellisesti, mikä estää kaiken kansainvälisen avoimuuden. Kaikkein pahin asia on korruptoituneen talouseliitin painoarvo. Rohanille ongelma näytti pitkään ylitsepääsemättömältä, ja hänen piti tyytyä tasapainottelemaan läsnä olevien voimien ja konservatiivisten virtausten tyydyttämisen välillä, jotta hän voisi solmia ydinsopimuksen ja toivoa, että talouskasvu alkaisi pakotteiden poistamisen myötä. Uuden keskiluokan ja kansan syvien rivien protestit ovat kuitenkin muuttaneet voimasuhteita ja herättäneet hyvin kiihkeän keskustelun, jossa vastakkain ovat ne, jotka tahtovat edelleen vastustaa muutosta, ja ne, joiden mielestä on parempi tehdä myönnytyksiä ja säilyttää valta.

Toinen este talouden avoimuudelle tulee Yhdysvalloista. Trump ei ole kiistänyt ydinsopimusta virallisesti. Hän jopa jatkoi sitä tammikuun puolivälissä, mutta ilmoitti, että tämä olisi viimeinen kerta. Kongressi on ennen kaikkea pitänyt kiinni muista pakotteista ja tiukentanut niitä. YK ja EU eivät ole tunnustaneet pakotteita, mutta kongressi perustelee ne ihmisoikeustilanteella ja ”terrorismilla”, eli tässä tapauksessa Hizbollahin tukemisella. Yhdysvallat rikkoo kansainvälisiä lakeja, kun se kieltää eurooppalaisia yrityksiä, joilla on pääomaa Atlantin tuolla puolen, investoimasta Iraniin tai käymästä kauppaa sen kanssa. Tämä estää myös kauppasuhteiden todellisen käynnistämisen ja lietsoo väestön kärsimättömyyttä. Yhdysvaltojen pakotteita motivoi ennen kaikkea se, että Iran tukee Hizbollahia ja on vihamielinen Israelia kohtaan. Tästä syystä erityisesti sukupolvet, jotka eivät ole kokeneet vallankumousta ja sotaa, sanovat usein, että šiiaverkostoon perustuva politiikka pitäisi sysätä taka-alalle. Mikään perustuslaillinen voima tai vastuuhenkilö ei kuitenkaan pysty aiheuttamaan tällaista muutosta.

Avoimuuden muutosvoima

Kuten ranskalainen politiikan tutkija Olivier Roy ennakoi, politiikka on vähitellen marginalisoinut islamin.7 Iranilaiset ovat uskossaan uskollisia, mutta heistä on tullut tasavaltalaisia. Uusi konsensus maan avoimuuden puolesta lähentää nyt keskiluokan eri osia, mukaan luettuna ennen kaikkea ne, jotka kunnioittavat vallankumouksen perinnettä, vastarintaa sodan aikana ja islamia.

Olisi virhe nähdä nyky-Iran pelkästään šiialaisuuden ja Hizbollahissa ruumiillistuvan aktivismin pohjalta. Silloin jätettäisiin huomiotta neljänkymmenen viime vuoden sosiaaliset ja poliittiset muutokset. Islamilaisesta tasavallasta tulee Lähi-idässä eturivin toimija. Mutta eikö maan nykyinen voima johdu pikemminkin tasavallan vetovoimasta, naisten osallistumisesta yhteiskuntaan, talouden kehityspotentiaalista sekä taiteilijoiden ja elokuvantekijöiden vaikutuksesta? Iranin valtio on toki edelleen despoottinen ja sisäinen poliittinen taistelu on kaikkea muuta kuin ohi, mutta jihadismia vastaan käyty taistelu tuntuu saavan aikaan sen, että tosiasiat ja muutos pannaan myyttien edelle.

Islamilaisen vallankumouksen maastavientiin sisältyi myös itsenäisyys-, vapaus- ja tasavaltapyrkimyksiä, mutta niitä hillittiin 1980-luvun alussa. Nykyinen kansainvälisen avoimuuden tavoite antaa kuitenkin vallankumouksen iskulauseille uutta elämää erityisesti Afganistanin ja Libanonin välillä sijaitsevissa ”tasavalloissa”, joissa Iranilla on aina ollut vaikutusvaltaa. Omanin ja Jordanian välisellä alueella sitä vastoin hallitsevat monarkiat, joista Iranilla ei koskaan ole ollut todellista otetta. Tehtyään vastarintaa ensin säilyttääkseen islamilaisen ja kansallisen identiteettinsä ja sitten organisoidakseen alueellisen vaikutusverkostonsa maa tai tarkemmin sanoen sen väestö pyrkii korostamaan omaperäisyyttään taloudellisena, teollisena ja kulttuurisena valtatekijänä.

Iranin ja Saudi-Arabian kilpailun ydin onkin niiden tavassa säädellä poliittista ja sosiaalista elämää eikä suinkaan arabien ja persialaisten tai sunnien ja šiiojen vastakohtaisuudessa. Sotilaallisen yhteenoton välttämiseksi erityisesti Ranskassa puhutaan yhä enemmän hyökkäämättömyyssopimuksesta, jota voisi verrata länsimaiden ja neuvostoblokin Helsingin sopimukseen 1975. Nämä kaksi nousevaa valtaa, jotka ovat kaikessa napit vastakkain, ovat nimittäin myös ainoat, jotka pystyvät tuomaan alueelle edes vähän turvallisuutta, varmistamaan öljyn ja kaasun saannin Persianlahdelta sekä vastaamaan maiden omiin yhteiskunnallisiin toiveisiin.